Simon urakkatyö alkoi olla lopussa. Sen tiesi Ville ja pyrki vielä
kerran käymään havumajalla. Hän oli sinne lähdössä, kun huomasi naisen
hiihtäen lähestyvän mökkiä. Ville juoksi ilmoittamaan äidilleen:
-- Tänne tulee vieras.
-- Tuleeko! ihastui Kustaava ja meni katsomaan ikkunasta. -- Näkyy
olevan Petterin äiti. Sillä on varmaan jotain asiaa Simolle.
Ville jäi odottamaan vierasta eikä mennytkään metsään. Mutta eipä tämän
vieraan näkeminen ilostuttanut mieltä. Sen katse muistutti vihaista
nuuppolehmää. Ei sanonut hyvää päivääkään tupaan tullessaan. Kustaava
meni kumminkin tervehtimään ja kysyi kuulumisia.
-- Mitäpä näin köyhälle mökin akalle kuulunee, vastasi Agaatta niin
suuttumusta ilmaisevalla äänenpainolla kuin vain osasi. -- Eikähän
tuota emäntäihmisten kannata kysyäkään.
-- Mitäs kieltä se on? kysyi Kustaava ihmetellen.
-- Se on sitä "nälkäkurjen" koulussa opittua kieltä, mutta eiväthän
emännät sitä ymmärrä, jatkoi Agaatta.
-- Ymmärtänevät tuon emännät, mutta en minä ymmärrä, vastasi Kustaava
hiukan tivakammin.
Samassa vaihtoi Agaattakin äänilajia.
-- Kyllä sinä... ymmärrät. Tunnetaan sinun jälkesi. Ethän sinä ole
ikänäsi muuta tehnytkään kuin onkinut ukkoja, milloin leskiukkoja,
milloin toisten ukkoja. Kyllä sinä olet jo valmis helvettiin
heitettäväksi. Mutta vähä taitaa olla vielä mielestäsi tovereita
helvettiinkin. Kuulutaanhan tuonne taas Haverinenkin kutautetun. Mutta
etpäs päässyt sen rikkauksilla rehentelemään, vaikka siinä toivossa
tapoit siltä akankin.
Kustaava väänteli itseänsä harmista ja virkkoi Villelle:
-- Mene, hyvä lapsi, ulos tuota kuulemasta.
-- Anna pojan olla, kivahti Agaatta. -- Sittenpähän kuulee
korvillaankin, minkälainen hänellä on äiti. On kaiketi se näinä päivinä
silmillään nähnyt, jos on älynnyt katsoa.
-- Mene nyt, Ville, uudisti Kustaava, kun ei poika lähtenyt kyllin
sukkelaan.
Kun poika oli painanut oven kiinni, sanoi Kustaava tiukasti:
-- Ja nyt, Agaatta, saat uskoa sen, ettei minulla ja Kurkisella ole
ollut yhtään haureellista ajatustakaan, saati sitten muuta. Minä
puolestani uskallan sen vaikka Jumalan edessä vannoa.
-- Kyllähän sinä... uskallat vaikka sata kertaa vannoa, terhenteli
Agaatta vastaan. -- Mutta mitäs varten se ei tullut sunnuntaiksi
kotiinkaan? Kyllä niiltä eväiltä olisi pitänyt kelvata kotimökin
keitot, eivät ne niin rasvaisia olleet. Muut imelät siinä on ollut
estämässä.
Kustaava päätti jättää vieraan yksin ja sanoi mennessään:
-- On siinä ollut se, että olen antanut joka päivä keittoa. Lukenetko
sen hyväksi vaiko pahaksi.
Hän tapasi poikansa tuvan oven takaa itkemästä.
-- Kun et mennyt metsään Simon luokse.
Ville ei puhunut mitään.
-- Älä muistele tuon vieraan puheita, sanoi Kustaava. -- Mennään
saunaan pakoon.
Vähän aikaa odotettuaan nousi Agaatta suksilleen, ja kohta hänen
äänensä kuului metsästä, Simon työpaikalta. Kustaava otti tukon saunan
ikkunasta ja kuunteli. Metsä oli yhtenä pauhuna, josta erotti vain
tutuimmat makusanat ja aina uusiutuvan "nälkäkurjen" nimen.
Mutta täällä ei Agaatta saanut yhtään sanaa vastaansa. Simon kirveen
kapse kuului pysähtymättä koko saarna-ajan.
Kun pauhu lakkasi kuulumasta, tukki Kustaava saunan ikkunan. Mutta
Agaatta ei tullutkaan enää huoneeseen, anteli vain kartanolta käsin
muutamia sanavarastonsa sakeimpia jätteitä ja lähti takaisin.
Tänä iltana viipyi Simo työpaikallaan tavallista pitempään. Kustaava
kävi illan hämärtäessä kuuntelemassa, oliko se hengissä, mutta kun
kuuli kirveen kapseen, niin palasi odottelemaan. Hän ennätti jo asettua
nukkumaan, kun Simo viimeinkin tuli hiipivin askelin ja alkoi tulta
tekemättä kaivella konttiaan. Hän nähtävästi toivoi olevansa yksin
valveella.
Kustaava halusi päästä puhumaan päivän tapahtumasta ja kohottaen
päätään virkkoi:
-- Pitkäänpä Simo viipyikin tänä iltana metsässä.
-- Niin viivyin, ja jos arvasin edeltäpäin, niin olisin jo ennen
viipynyt.
-- Oliko sillä Agaatalla mitä asiaa?
-- Asiaako! toisti Simo. -- On kaiketi se asiansa sanonut täälläkin.
-- Sanoihan se, mutta en minä uskonut, että se on aivan sitä varten
hiihtänyt tämän matkan.
Simo poikkesi aivan toiseen asiaan ja kysyi:
-- Joko Ville nukkuu?
-- Jo.
-- No, hyvä. Minun on täytynyt tämän saman jupakan tautta hävetä niin
monta kertaa, etten aukaise suutani omien enkä muiden lasten kuullen
siitä asiasta.
-- Mutta eikö se äänettä oleminen pahenna asiaa? arveli Kustaava. --
Lapset voivat jäädä siihen luuloon, että se on totta.
-- Niin ne jäävät ja niin ne jäisivät, vaikka minä jokaisen
haukkumasanan perästä huutaisin, että se on valhe. Agaatalla on
kymmeniä keinoja uskotella lapsille, että se, mitä hän sanoo, on totta.
Se hyvittelee niitä uskomaan paremmilla muillakin ja kehoittaa niitäkin
haukkumaan minua.
-- Haukkuvatko ne? kysyi Kustaava.
-- Eivät vielä, mutta ne haukkuisivat äitinsä mieliksi, jos minä
sanallakaan sanoisin vastaan... Kustaava kysyi viime viikolla, mitenkä
kukaan voipi ryöstää toiselta hänen omat lapsensa. Niin ne voipi
ryöstää, ja niin on minulta ryöstetty.
-- On, on tässä matoisessa maailmassa jos jotakin, ihmetteli Kustaava.
-- En minä ole muiden sanomalla uskonut Agaattaa tuollaiseksi.
Epäileekö se kaikkia?
-- Aivan kaikkia yksinäisiä naisia ja jokaista, joka sattuu sanomaan
minulle yhdenkään ystävällisen sanan.
-- Mistä se on saanut alun luulolleen?
-- Mistäkö? Siitä, että se itse olisi sellainen, jos olisi olemassa
kukaan niin itseensä suuttunut, että tulisi tarjolle.
-- Eiköhän noita ole? naurahti Kustaava.
-- Ei ole vielä ollut kuin yksi ainoa, vakuutti Simo.
-- Kukahan tuo on? kysyi Kustaava. -- Tuntisinko minä sen?
-- Tunnethan tämän.
-- Itseäänkö Simo tarkoittikin? Niin, minkäpä sille enää voinee. Ja
tottahan siinä on siihen aikaan ollut jotain viehättävää.
-- Viehättävää, äännähti Simo. -- Onhan pirussakin viehättävää
siihen asti, kun se kyntensä paljastaa. Ja enhän minä viehätystä
ajatellutkaan. Hirteen menoa, kurja, haudoin mielessäni ja katselin jo
oksaa.
-- Aivanko todella! huudahti Kustaava hämmästyen. -- Milloinka?
-- Totta se on ja sattui samana juhannusyönä, josta jo ennen puhuttiin,
vastasi Simo, painaen alas päänsä. -- Kun erosin sieltä ivaajain
joukosta ja kotiin tultuani koetin soitella virsikanteleella virsiä,
niin tuntui, ettei niistäkään löydy enää lohdutusta, ja silloin
se kamala elämänlopettamisajatus tuli mieleen. Saadakseni siihen
rohkeutta, join salaa isä vainajani viinan ja menin hoiperrellen
rannalle katselemaan oksaa, mutta löysinkin itseni juhannusaamuna
Agaatan aitasta. Ja siitä lähtien tätä hirressä riippumista on
kestänyt... Ja totta minä en parempaa ansainnutkaan.
-- Vai niin, vai niin, huokasi Kustaava. -- Kukapa täällä ei erehtyne.
Mutta sitä minä en ymmärrä, mitä iloa ja hyötyä on Agaatalla
alituisesta luulemisesta ja haukkumisesta.
-- Se on Agaatan suurinta huvia, sanoi Simo surullisesti naurahtaen. --
Vielä se käypi täällä toisenkin kerran haukkumassa.
-- Tulisipahan vielä sille asialle, niin näyttäisin "koikaletta",
uhkaili Kustaava.
-- Näytä vain, mutta minä en anna sille sitä iloa.
-- Miten se sille iloksi tulisi. Jos nytkin olisit antanut tuolla
metsässä oikein miehen kädestä, niin muistaisi käyneensä.
-- Eipä Kustaava tunnekaan vielä Agaatan luonnetta, sanoi Simo. --
Iloa se olisi sekin. Kerran sai minun tauttani pienen mustelman
käsivarteensa, ja heti juoksi huutaen hoilaten jokaiseen naapuriin
näyttämään, että tuolla lailla se nälkäkurki rusikoipi. Ja kun se edes
olisi ollut minun tekemäni, mutta itse pakkasi kätensä oven väliin, kun
en olisi antanut tulla perässäni haukkumaan.
-- Kyllä on ikävää sekin elämä, huokasi Kustaava. -- Minä olen tähän
asti luullut omaa elämääni kaikkein surkeimmaksi.
-- Väärä luulo, sanoi Simo. -- Mikä sinulla on hätänä! Täälläkin, näin
syrjässä, näyt tulevan hyvin toimeen. Jospa muutatkin asumaan keskemmä
kylää ja kuljet poikinesi talosta taloon kehräten ja kankaita kutoen,
niin elät vieläkin paremmin.
-- Samaa ovat monet muut sanoneet, myönnytti Kustaava. -- Mutta
olematon arvo on siitä estänyt, ja toisekseen joutuisi poika enemmän
juoksulle ja saisi kuulla ja oppia jos mitä ilkeyttä.
Simo oli vähän aikaa äänetönnä ja sanoi sitten:
-- Eikö tuo Ville liene nytkin saanut kuulla Agaatan suusta jos vaikka
mitä.
-- Ei se kuullut pitkältä, lohdutteli Kustaava. -- Me menimme saunaan
pakoon. Eikä se mahtanut ymmärtääkään.
-- Kyllä ne lapset ymmärtävät enemmän kuin luullaankaan... Ohoi, ohoi,
huokasi Simo kyhnähtäen kovalle penkille pitkälleen. -- Sunnuntaina
puhelimme Villen kanssa parhaina ystävinä "Kristityn vaelluksesta", ja
nyt tuskin ilkeän enää silmiäni näyttää.
-- Ei pidä niin synkästi ajatella, kielteli Kustaava. -- Minä kestän
Agaatan vihat, vaikka Simolla olisi täällä työtä kuinka pitkäksi
ajaksi. Ja Ville on Simon täällä olosta niin mielissään, ettei se
muistele mitään.
-- Niin on ollut, mutta nyt se on jo mennyt... Ohhoi, ohhoi... unipa jo
tuntuukin tulevan, köyhän kurjen ainoa elämän ilo.
Kustaava oli keskustelun alussa sytyttänyt päreen palamaan ja pistänyt
uunikivien rakoon, että Simo näki syödä. Nyt oli päre palanut loppuun,
ja tuli kaiveli sen viimeistä tynkää kivien kolosta. Kun kaikki
puuaines oli hiiltynyt, tuikahti tulikin sammuksiin, ja hiili pudota
rapsahti pankolle. Siinä se vielä muutamia kertoja risahteli, jonka
jälkeen seurasi hiljaisuus.