X.

Kustaava heräsi varhain aamulla ja säikähti, kun tuvassa näkyi tulen

valoa. Samassa hän kumminkin muisti, ettei ollutkaan pojan kanssa

kahden, ja painoi päänsä vuoteeseen. Tuntui kovin varhaiselta nousta.

Simolla mahtoi olla tarkoitus, että saisi yksinään valvoa, koska

oli asettunut selin nukkuviin, varjoten siten edessään palavasta

päretikusta tuikkavaa valoa. Kustaava ensin ihmetteli, mitä se siinä

niin liikkumatonna kuullotti, kunnes käden liikkeistä ja hammasten

rasahtelusta huomasi, että se oli ruvennut syömään. Miksikä näin

aikaisin ja aivan kuin muilta salaa? Onkohan tullut niin kova nälkä,

vai muutenko aikansa kuluksi?

Kustaava katseli liikahtamatta, silmät hiukan raollaan, ja näki, miten

Simo syöntinsä lopetettuaan nosteli hyvin hiljaa eväät konttiinsa,

vei sen hiipivin askelin ovinurkkaan penkille ja vasta sitten asettui

päreitten kiskontapaikalle. Kustaavakin alkoi liikahdella, ikäänkuin

juuri nyt olisi herännyt unesta, ja nousi rukkinsa ääreen.

-- Saiko Simo hyvästi nukutuksi?

-- Nukuin aivan tarpeeksi asti, vaikka kyllä iltayöstä pyrki vähän

valvottamaan.

Villekin heräsi tavallista aikaisemmin ja kipaisi heti pärekasan

kupeelle istumaan. Näin kauniita ja leveitä päreitä hän ei ollut nähnyt

koko talvena. Äidin kiskomat olivat kapeita ja lyhyitä tökeröltä.

-- Saisiko näistä pienen vasun? kysyi Ville sivellen päreitä.

-- Saapi näistä. Eikö sinulla ole entistä? kysyi Simo.

-- Ei.

-- Minäpä teen oikein seinällä pidettävän kopsavasun, lupasi Simo ja

alkoi heti sovitella päreitä ristikolle vasun pohjaksi.

Ville oli niin hyvillään, ettei oikein osannut miten olla. Piti

pyörähtääkin lomaan ja samassa joutua katsomaan, miten päreitä

taivuteltiin. Kustaavakin oli mielissään, kun hänen lapsellaan

oli kerran oikein hauska. Hän aikoi kuoria perunoita keittääkseen

lihakeittoa. Siitä piti tulla Simollekin, joka ei saanut jäädä

palkitsematta.

Mutta kun keitto oli joutunut ja Kustaava asetti kupillisen Simon

eteen, niin tämä piti sitä aivan liika paljona antimena ja virkkoi:

-- Eihän vain Kustaava ajattele minun palkan toivossa ruvenneen

kopsavasua tekemään.

-- Mitäs nyt joutavia puhutaan, kielsi Kustaava. -- Tuon verran

tekee mielellään hyvää siitä ilosta, kun saapi talven yksin oltuaan

jonkunkaan kanssa puhella. Ja mitä sitten, kun Ville sai noin hyvän

säiliön tavaroilleen.

Villellä oli syödessäänkin uusi vakka niin lähellä, että yletti

kädellään kosketella.

-- Saanko nyt lähteä metsään ja ottaa vasun mukaan? kyseli Ville.

-- Mitä sinä vasua sinne veisit?

-- Poimisin siihen kuusenkäpyjä.

-- No mene vain, jos Simo ottaa, ja muuten tarennet, lupasi Kustaava.

-- Otanhan minä, ja kyllä siellä tarkenee, kun tehdään maja, lupasi

Simo.

Työpaikka ei ollut monenkaan viittavälin päässä mökistä, mutta paljon

oli sittenkin puuhaa matkavalmistuksessa. Mitä löytää verhoksi käsiin,

mitä jalkoihin? Niin tuli Villestä pukimien puolesta puoleksi poika,

puoleksi tyttö. Äidin nuttu oman nutun päälle, äidin huivi hatun alle.

Miehiä he silti sanoivat olevansa, lähtiessään perätysten entistä

suksenlatua pitkin hiihtää nytkyttelemään, Villellä varrellinen luuta

sauvana ja Simolla kirves kainalossa ja kopsavasu kädessä.

Kustaava katseli hymyillen tätä matkantekoa ja ajatteli, että kunpa

riittäisi Simolle työtä koko kevättalveksi. Mutta samassa muistui

mieleen, miten vähille keittovaroille kävisi, jos joka päivä antaisi

Simollekin. Jo ensimäistä kertaa keittolihaa leikatessa oli huomannut,

että on puolta huvempi, jos täytyy leikata yli oman tarpeen sellainen

nokare, jonka viitsii aikamiehen eteen asettaa. Mutta eihän Simo joka

kerta ottaisikaan. Ja kohtahan se alkaa tuoda mökiltään keittämistä,

kun lehmä joutuu lypsämään. Nythän sille saattaisi olla hyvin tarpeen.

Mahtaneeko olla juuri muuta kuin leipää.

Kustaavalle tuli halu katsoa Simon eväsvaroja. Eihän se ollut oikein,

mutta tuskinpa tuo on niin pahakaan, kun ei ole ajatellut omin käsin

ottamista. Hän irroitti varovasti kontin kielinuoran, etteivät tavarat

siirrähtelisi toiseen järjestykseen. Mutta hän aivan hämmästyi, kun

ei siellä ollutkaan muuta kuin vajaa leipä ja pieniä särenrasseja

vakkasessa. Eihän näillä eväillä elä kuin ehkä parhaiksi yhden päivän,

ei ainakaan sunnuntaihin asti. Kustaava painoi kiireesti kontin kielen

kiinni, eikä oma köyhyys enää niin paljon painanutkaan.

* * * * *

Hetkisen kuluttua kohosi jo metsästä savu ilmoille. Simo oli löytänyt

tervaskannon, potkinut jalallaan lumen kannon ympäriltä ja tehnyt

siihen tulen. Vähäinen havusuojuskin oli kohta valmis, naavaisimpia

oksia alustana lumen päällä. Siihen jäi Ville iloisena kellimään.

-- Joko sieltä saapi käpyjä? hän huuteli Simolle, joka vähän matkan

päässä hakkasi.

-- Ei vielä, kuului vastaus. -- Odotahan siellä, ettei mene lunta

kenkiisi, kyllä minä tuon.

Vähän ajan kuluttua Simo kantaa paarusti kokonaisen kuusen latvuksen,

jossa oli käpyjä kirjavanaan. Loppui nyt Villeltä käpyjen puute. Eivät

ne olleet enää niin sujakoita ja kauniita kuin kesällä kasvaessaan,

mutta hyviä lehmiä niistä tuli, kun laittoi kuivista kuusen oksista

jalat. Hitaasti sujui työ kinnaskäsin, mutta kun käytti hampaita apuna,

niin tikku tarttui.

-- Tulkaa Simo katsomaan, jo on viidellä lehmällä jalat.

-- Teehän vielä viidelle, niin sitten tulen katsomaan.

Määrän täyteen tultua täytti Simo lupauksensa, lisäsi samalla puita

valkeaan ja istui sitten havujen päälle levähtämään.

Ville rupatteli lehmistään, asetellen niitä riviin, ja vilkaisi väliin,

katseleeko Simokin hänen karjaansa. Mutta Simo tähysteli puiden

latvoihin, jonne savu kohosi, ja sitten aivan aavistamatta alotti

virren:

"Kosk' ajattelen ahkerast'

mun entist' elämääni,

niin karvastelee katkerast'

suruista sydäntäni;

se tulee ratki raskahaks'

ja aivan paljon painavaks',

pois poistaa luistan' rauhan."

Ville aivan vavahti ja hapuili ottaakseen hattua päästään, mutta kun

huomasi huivin sittenkin jäävän, eikä Simokaan ollut avopäin, niin jäi

hattu päässä kuuntelemaan. Laulettuaan vielä toisenkin säkeistön lähti

laulaja kiireesti, mitään puhumatta työpaikalleen. Loppurupeamalla ei

Ville häntä enää niin usein vaivannut vähäisiä askareitaan katsomaan.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli Ville tuvassa järjestelemässä käpyjään, kun

Simon poika, Petter, tuli suksilla hiihtäen tuomaan isälleen evästä.

Pojat eivät ennestään tunteneet toisiaan, mutta kun Ville sai tietää,

että se oli Simon Petter, niin pitihän sille heti ruveta näyttelemään

uutta kopsavasua ja käpylehmiä. Vaikka uusi toveri oli muutamia vuosia

vanhempi, mukautui se pian hyväksi ystäväksi, keksipä kaikenlaisia

parannuksia karjalle, asetellen niille korvia ja sarvia ynnä muita

merkkejä.

-- Oletko sinä täällä montakin päivää? kysyi Ville.

-- Tänä päivänä minun pitää mennä pois, selitteli Petter.

-- Älä mene vielä pois tänä päivänä, pyyteli Ville. Käydään

havumajalla. Se on siellä metsässä, lähellä isääsi.

-- En minä sinne, vastusteli Petter.

-- Mennään vain, siellä on tulikin.

Petter ei puhunut mitään.

-- Mene käymään Villen kanssa, kehoitti Kustaava. -- Siellä saat nähdä

isäsi, jos et malta odottaa pihaan tulevaksi.

Petter myöntyi, ja nyt alkoi Villen vaatettaminen. Mutta eivätpä kaikki

entiset pukimet enää kelvanneetkaan.

-- En minä ota huivia.

-- Miksi et ota?

-- Ei ole Petterilläkään.

-- Jos ei korviasi palella, niin mene vain.

Eihän toki korvia paleltanut. Villen piti päästä menemään edellä.

Ulompaa hän jo huusi:

-- Simo! Kuulkaa Simo!

-- Villekö sieltä tulee? kuului Simon ystävällinen ääni kuusikosta.

-- Niin ja Petterikin tulee. Se on tuonut teille kaksi leipää.

-- Kuka on tuonut?

-- Petter, teidän Petter. Se on täällä tulossa. Onko siellä majan luona

valkea?

-- Ei siellä ole valkeata.

-- Tulkaa tekemään. Me menemme sinne.

Ei kuulunut enää vastausta.

He menivät majalle, mutta ei siellä ollut hauska ilman tulta. Kanto oli

palanut loppuun, eikä siitä löytynyt kipinöitä kaivamallakaan. Ville

uudisti huutonsa.

-- Tulkaa nyt tekemään tuli, meille tulee kylmä.

-- En minä jouda, menkää pihaan, kuului kuiva vastaus.

Ville aikoi huutaa vieläkin, mutta Petter sanoi hiljaa:

-- Älä huuda enää, ei se tule kumminkaan.

Ville katseli ihmetellen, mistä Petter sen tiesi, ja väitti:

-- Tulee, jos vielä kutsutaan. Eilenkin kävi täällä monta kertaa.

-- Ei tule nyt, vakuutti Petter.

Heidän täytyi niine hyvineen lähteä hiihtää nytkyttelemään pihaan.

Suksia pystyyn laitellessaan sanoi Petter:

-- Pyydä äidiltäsi minulle vähän kakkua.

-- Antaa se isäsikin, kun tulee metsästä.

-- En minä isältä, sanoi Petter. -- Pyydähän äidiltäsi, minun on nälkä.

Saat tämän "riskun".

Petter otti taskustaan vähäisen vyössä pidettävän vaskihelan. Ville

olisi muutenkin ollut valmis pyytämään, mutta tämä koristus lisäsi

kiirettä. Hän kipaisi edeltä tupaan ja alkoi äidilleen toimittaa,

että Petterin on nälkä ja se antoi "riskun". Kustaava joutui vakaviin

ajatuksiin ja Petterin tupaan tultua kysyi:

-- Etkö sinä odota isääsi, että söisitte yhdessä?

-- En minä, jos saisin teiltä, nurahti Petter allapäin.

-- No, kyllä minä annan, mutta ei sentähden tarvitse "riskua" antaa.

Petter näki, että Ville olisi jäänyt pahoilleen, ja kiiruhti

selittämään:

-- En minä tätä riskua tarvitse, saapi Ville tämän.

Kustaava valmisti ruokaa pojalle, joka heti lähti hiihtämään takaisin.

Kohta tuli Simokin päivälliselle. Kun hän oli asettanut eväät konttiin,

tuli Ville näyttelemään uuteen kuntoon pantua käpykarjaansa. Kustaava

sattui olemaan ulkona.

-- Nyt nämä ovat oikeiden lehmien näköisiä, kun teidän Petter laittoi,

tuumi Ville. -- Tämä on kellokas. Sillä on kellokin kaulassa. Tämä

pitkä käpy on suuri härkä. Sillä on oikein pitkät sarvet.

-- Härkäkö, virkkoi Simo ottaen häräksi nimitetyn kävyn käteensä. --

Petterkö tämän teki?

-- Niin, Petter, teidän Petter.

-- Vai niin, virkkoi Simo nousten seisoalleen. -- Minä vien tämän

metsään ja tuon tullessani paremman.

Ville katsahti kysyvästi Simoon ja huomasi, että tämä oli vihaisen

näköinen, ja kuuli, kun hän ovessa mennessään jupisi:

-- ... lapsillekin se poika saatana niitä kujeitaan...

Kustaavan tupaan tultua alkoi Ville, vesissä silmin kertoa:

-- Simo otti sen härän ja sanoi Petteriä saatanaksi.

-- Mitä sinä nyt hupatat? ihmetteli Kustaava. -- Ei Simo ole niin

rumasti sanonut.

-- Sanoi ovessa mennessään ja oli vihaisen näköinen, väitti poika.

-- No, jospa on sattunutkin sanomaan, niin älä sinä sitä muistele äläkä

kerro kenellekään muille.

Kustaava oli huomannut, että pojat palasivat hyvin pian havumajalta

eikä heillä ollut mitään hauskaa kerrottavana. "Mitähän semmoinen

merkinnee, ettei omaa lastaan yhtään hyvittele", ajatteli Kustaava.

"Jos on siitä, kun ei tuonut muuta kuin paljasta leipää. Mutta eihän se

ole pojan syy... Eipä taida olla kaikistellen isästäkään iloa".

Hän odotti uteliaana, melkeinpä peläten, millä mielellä Simo palaa

illalla metsästä. Mutta ei siinä mitään suuttumisen merkkiä huomannut.

Tasku oli tuomisiksi täynnä käpyjä. Lupaamansa häränkin oli veistellyt

puusta, jossa jalkoina tökötti kasvannaiset oksat. Kun Simo sitä

veitsellä vähän muodosteli, niin ei Ville lainkaan kaivannut metsään

vietyä härkäänsä.