IX.

Kustaava kehräsi ja Ville istui lattialla, vuolla tokertaen huonolla

kääntöveitsellä päretikkua. Yhtäkkiä poika huudahtaen kysyi: -- Mikä

kolahti?! ja hyppäsi ikkunaan katsomaan.

-- Siellä on suuri konttimies! ilmoitti poika hätäisenä ja juoksi

äitinsä viereen istumaan.

Pojan pelko tarttui Kustaavaankin. Hän ennätti muistaa monta

kammottavaa kertomusta rosvoista, jotka ovat yksinäisissä mökeissä

pidelleet pahoin tai surmanneetkin ihmisiä. Tosinhan nyt oli vielä

talvi, jolloin niistä ei ole niin suurta pelkoa, mutta kuka tietää. Hän

kerkesi ajatella puolustusasemakin, joihin hädän tullessa turvautuisi.

Nyt tuo tuntematon tarttui ulkoa oven ripaan ja nyhtäsi. Pojan pelko

yhä vain suureni, mutta Kustaavan kasvoilta jännitys laukesi kuin

siivellä pyyhkäisten. Tulija olikin Simo Kurkinen, nuoruuden aikainen

tuttava, vaikka vuosien kuluessa paljon vanhentunut. Simo sanoi

hyvän päivän ja meni penkille istumaan, Hän näytti entistä enemmän

saamattomalta hivelolta, ja odottaessaan keskustelun alottamista

suuntasi surunvoittoisen katseensa tuvan lakeen.

Kustaava oli seisauttanut rukkinsa ja pyyhki kehrätessä karisseita

rikkoja helmastaan, aikeessa mennä tulijaa tervehtimään. Mutta hänelle

mahtoi muistua mieleen jotain ja hän alkoikin puhutella paikaltaan

nousematta.

-- Mitäs on Simolle kuulunut? hän kysyi.

-- Eipä kuulu entistä enempää; -- mitä tänne? vastasi Simo hiljaisella

äänellä, kääntäen katseensa puhuttelijaan.

-- Terveenäkö ovat kotijoukot?

-- Terveeksi nuo jäivät.

-- Mitä sinne kylälle muuten kuuluu?

-- Ei sinnekään erikoista. Kivimäen Kaspo Haverisen sanovat huonona

sairastavan.

-- Vai niin, vai on Kivimäen isäntä sairaana.

Kuullessaan Kivimäkeä mainittavan, säpsähti Kustaava, sillä hän oli

jo keskustelun alussa ennättänyt ajatella, että nyt vihdoinkin täytyy

hänen kertoa Heta vainajan terveiset.

-- Mitähän tautia sairastanee?

-- Tiesivät kertoa, että se on hirsiä hakatessaan ponnistanut niin yli

voimainsa, että on alkanut tulla verta suun ja sierainten kautta.

Kustaava oli huomaavinaan, ettei Simon äänessä ollut surkuttelevaa

sointua, mutta hän itse ei tuntenut aivan samaa ja alkoi valitella.

-- Vai niin ovat Kaspo Haverisenkin asiat. Veren vuodollahan Hetankin

sairaus alkoi, kun se hullu Parta-Jaakko heitti kivellä selkään. Muuten

olisi saattanut elää kauemmin kuin miehensä. Ja kyllä se Heta olisi

saanut elää. Niitä on vähä niin hyviä ihmisiä.

Simo kuunteli eikä puhunut mitään. Kustaava oli kahden vaiheella,

sanoisiko jo nyt, mutta kun tuli ajatelleeksi, että ehkä Simo viipyy

enemmänkin, niin kysyi:

-- Tulitteko tänne töihin?

-- Työtä vartenhan minä tulin. Otin hakojen hakkuuta, että pääsevät

kelin aikana tunkion tekoon. Saanenko olla tässä yötä ja muutenkin

lämmitellä?

Kustaava naurahti.

-- Eihän sitä tarvitse kysyäkään tällaiselta asukkaalta. On oikein

mieleinen asia, että vähänkään aikaa olisi Villellä toveri, jotta

pääsisi noutamaan työtä ja ruokaa.

-- Eikö tämä Ville olisi yksinään?

-- Onhan tämän täytynyt olla, mutta mikä tällä lienee, kun kuta

suuremmaksi tulee, niin sitä enemmän ikävöipi. Toin kuvakirjankin, että

sitä katsellessa kuluisi aika paremmin, mutta ei sekään auttanut. Viime

viikolla jouduttiin jo nälkäkuoleman rajalle, ennen kuin sain jäämään.

Valittaa vain pelottavan.

-- Mikä tätä Villeä pelottaa, alkoi Simo puhella ystävällisellä äänellä

ja niin lapsellisen viehättävästi hymyillen, ettei sellainen onnistu

kuin hyvin harvoilta. -- Tuleppas tähän minun rinnalleni istumaan, niin

kyllä me yhdessä saadaan tuollainen pelko haihtumaan.

Villeäkin jo nauratti, mutta ei vielä uskaltanut poistua äitinsä

viereltä.

-- Mene nyt, kun vieras niin ystävällisesti kutsuu, kehoitti Kustaava

ja antoi kädellään alkua pojan askelille.

Simo nosti pojan rinnalleen istumaan ja alkoi leperrellä:

-- Eihän näin suuren pojan pidä ikävöidä, jos äiti pikimmältään käypi

kylässä. Kohta, minun pituiseni mies. Mikä sinua pelottaa? Sano nyt,

äläkä ujostele.

-- Tämä ruskaa, sanoi Ville ujosti.

-- Mikä ruskaa?

-- Tämä tupa ruskaa.

-- Eihän tämä nytkään ruska.

-- Ruskaa, kun on yksinään ja hiljaa kuuntelee, väitti Ville jo vähän

rohkeammin.

-- Älä kuuntele, äläkä ole hiljaa, neuvoi Simo.

Simo huomasi, ettei Ville ymmärtänyt neuvoa, ja selitti:

-- Veisaile virsiä, kun olet yksinäsi. Minä opetan uusia nuotteja.

Osaatko sinä minkään virren sanoja?

-- En minä osaa.

-- Älä nyt sano niin, oikaisi Kustaava. -- Osaathan sinä "Armostas o

isä lainaa" ja "Silmän nyt kiinni painan".

-- Nepä minä nyt veisaankin, että kuulet nuotit.

Simo laski kuluneen karvalakkinsa penkille ja alkoi sointuvalla äänellä

laulaa kiekutella viimeksi mainittua iltavirttä.

Kustaava seisautti rukkinsa ja kuunteli. Hänen päänsä taipui

kallelleen, ja tuntui siltä kuin tuo laulun sävel karkoittaisi loitolle

kaikki talven kuluessa kertyneet surut ja huolet. Mieleisempää vierasta

ei olisi voinut odottaakaan. Kyyneleet pyrkivät vierähtelemään silmistä

ajatellessa, miten onnellinen Kivimäen Heta vainaja olisi voinutkaan

olla tämän Simon kanssa.

Laulun loputtua haki Simo oven ulkopuolelle jättämänsä eväskontin ja

rupesi syömään. Kustaava kävi noutamassa tuoppiin piimävettä.

-- Ei toki pidä tuoda vähiä särpimiä minulle, kielteli Simo.

-- Ei se ole vettä viisaampaa, lohdutteli Kustaava.

-- Onpa hyvinkin. Ja kyllä se on vaivan panttina näin etäällä asuvalle.

Viikon tai parin perästä olisi meilläkin toivo omasta lehmästä. Nyt on

aivan kuivin aika. Eikö Kustaava ole ajatellut hankkia lehmää. Olisihan

täällä heinämaita ja hyvä laidun lähellä.

-- Vai lehmä, naurahti Kustaava. -- Näkyy olevan tietämistä, kun saan

leipääkin, niin millä minä sen lehmän ostaisin.

-- Niin, myönnytti Simo. -- Eihän sitä lypsävää lehmää saa rahatta.

Mutta puhuivathan ihmiset silloin yhteen aikaan, että Kustaavalla olisi

säästössä.

Kustaava joutui vähän hämille.

-- Vai ovat niinkin puhuneet... Ei ole säästössä, ja kyllä Simo saapi

uskoa, että se ja monet muut jutut ovat "hyväin" ystäväin nostelemia.

Ei minulla ole toivoakaan päästä lehmän omistajaksi.

Simo huomasi, ettei luulluilla säästöillä hyvitteleminen ollutkaan

mieleistä, ja kääntyi puhelemaan lähellä istuvalle pojalle.

-- Kyllä tämä Ville hankkii äidilleen lehmän ja kaksikin, kunhan kasvaa

aikamieheksi.

-- Hyvä olisi, jos tulisi sellainen, että vähemmälläkään kykenisi

auttamaan, sanoi Kustaava.

Ville ei näyttänyt epäilevän kahdenkaan lehmän hankkimista, koska

suu meni nauruun ja täytyi painaa pää pöydän alle piiloon. Enimmän

sittenkin miellytti Simon lausuma "aikamiehen" nimi.

Ville olisi jo ensi päivänä halunnut päästä metsään katsomaan, miten

halkoja hakataan.

-- Miten sinä sinne pääset? esteli Kustaava.

-- Suksilla Simon latua myöten.

-- Minne asti lienee mennytkään.

-- Ei se ole kaukana. Hakkuu kuuluu.

-- Kylmä tulee, ja mitäpä sinä siellä tehnet.

-- Katsoisin, kun Simo hakkaa.

-- Kyllä siihen ennätät oppia. Tarpeenpahan olisi, jos oppisit

karttaamaan villoja. Mutta eihän sinusta, pojasta, ole siihenkään. Jos

olisit tyttö, niin kohta elettäisiin kuin rikkaatkin. Sinä karttaisit,

ja minä kehräisin.

Villellä ei ollut sanaa suuhun tulevaa. Ihanat ajatukset lehmistä ja

aikamiehestä menivät menojaan. Äidillä on köyhyys sentähden, että hän

on poika. Se ajatus vaivasi koko iltapäivän. Ei miellyttänyt lukeminen

eikä mikään. Simokin huomasi metsästä palattuaan, ettei Ville ollut

reippaalla mielellä, ja kyseli:

-- Mikä tälle on tullut, kun istuu niin pahoilla mielin?

-- Sitä saattanee pahoitella, kun en laskenut Simon luokse metsään

paleltumaan.

-- Minunko luokseni metsään! huudahti Simo ihastuen. -- Pitää toki

antaa Villen tulla. Ei siellä palele, kun minä laitan havuista majan ja

saadaan sinne tulikin.

Villen huulet visahtivat nauruun, mutta se loppui lyhyeen.

-- Eikö sinusta olekaan havumaja hyvä? kyseli Simo. -- Tehdään

tervaksista tuli majan eteen, niin kyllä äitisi antaa sitten tulla.

Ville alkoi tuhertaa itkua ja urahti:

-- Minä en osaa kartata.

-- Mitä kartata? uteli Simo.

Kustaavaa nauratti.

-- Nyt minä ymmärrän, että se väpelö itkee sitä, kun sanoin, että saisi

olla tyttö, niin karttaisi villoja minun toverinani.

-- Mitä sinä nyt siitä itket, lohdutteli Simo. -- Leikilläänhän se

äitisi on niin sanonut.

-- Leikillä niinkin, myönnytti Kustaava. -- Poikalapsesta on vain

elatushuolet, mutta jos olisi tyttö, niin anna surra ja huolehtia

siitäkin, ettei se raukka joutuisi katalain narriksi ja samoille teille

kuin minä ja moni muu köyhä tyttö. Poika pitää aina paremmin puolensa

eikä joudu niin helposti maailman jalkoihin.

Kustaava odotti, että Simo sanoisi jotakin, mutta se oli yhtäkkiä

muuttunut merkillisen äänettömäksi ja painaen leukansa käsien varaan

katseli vain alas. Kustaava halusi saada tukea mielipiteilleen ja

herättääkseen Simon huomiota lisäsi:

-- Iloinen minä olen aina ollut siitä, kun on poika. Eivät pojat joudu

milloinkaan niin onnettomiksi kuin tytöt. Vai mitenkä?

Ilman näin suoraa kysymystä olisi Simo nähtävästi sivuuttanut koko

asian äänettömyydellä.

-- Hyvä niin, hyvä näin, hän nyt virkahti. -- Ei ole kehumista

kummassakaan. Joutuu se poikakin onnettomaksi.

-- Ei niin onnettomaksi kuin tyttö, väitti Kustaava.

Simo nosti päätään ja kysyi:

-- Senkö Kustaava pitää onnettomuutena, että joutuu yksinään lapsen

äidiksi?

-- Niin. Ja voipiko sen suurempaa onnettomuutta ollakaan?

-- Eikö sekään olisi suurempi onnettomuus, jos et saisi olla tuon

poikasi äitinä? kysyi Simo surullisen näköisenä.

-- Ettäkö jos kuolisi?

-- Ei, vaan pojan eläissä.

-- Kuka minut estää olemasta lapseni äiti, jos minä elän, ei kukaan.

-- Niin, niin, myönteli Simo. -- Mutta jos joutuu niinkin onnettomaksi,

ettei saa olla omainkaan lastensa isä.

-- Kuka sen voipi estää... En minä ymmärrä...

Kustaava tarttui hyvin topakasti työhönsä, jotta näyttäisi, kuin se

olisi syynä keskustelun pysähdykseen. Hän oli ymmärtänyt, kuka näin

onneton isä on.

Simo otti esiin iltatyönsä, pärehalot, jotka oli tuonut metsästä

tullessaan ja pistänyt uuniin sulamaan. Kumpikin askarteli vähän aikaa

äänetönnä. Kustaava ajatteli, miten saisi Heta vainajan myöhästyneet

terveiset sopivimmalla tavalla sanoneeksi. Kotvan aikaa kehrättyään hän

ikäänkuin muun puheen puutteessa arveli:

-- Onkohan Kivimäen Kaspo Haverinen haettanut itselleen rohtoja?

-- En ole kuullut, sanoi Simo. -- Mutta tuskinpa on raskinut panna

rahojaan.

-- Niin minäkin luulen, myönnytti Kustaava. -- Eihän se Hetallekaan

hommannut mitään.

-- Eikö ihan mitään? kysyi Simo vilkkaammin.

-- Ei ihan mitään, vahvisti Kustaava. -- Eikä Heta kaivannutkaan. Sanoi

vain, että "mitäpä häntä -- näet Kaspoa -- niillä vaivaamaan, kun ei

omasta halustaan hae". Se oli pari päivää ennen kuolemaa. Muisteli

silloin Simoakin ja käski sanoa terveisiä.

Simolta seisattui päreen kiskonta.

-- Käskikö sanoa? Mitenkä käski sanoa?

-- En muista enää tarkalleen sanoja, mutta sellainen ajatus niissä oli,

että Simon olisi pitänyt olla hänen miehensä.

-- Niinkö? Milloinka sanoi ruvenneensa niin ajattelemaan?

-- Minä ymmärsin, että se on aina ajatellut niin, selitti Kustaava.

-- Ainako? Ei suinkaan. Vai jokohan minä olisin erehtynyt. Minä luulin,

että Heta halveksi minua.

-- Ei se ole halveksinut.

-- Eiköhän. Jopa sitten, jopa sitten... Ohhoh... ohhoh...

Simo ei jaksanut istua. Täytyi heittäytyä penkille pitkälleen.

-- Ohhoh, huokasi hän taas katsellen mustaan kattoon. -- Se asia alkoi

jo unohtua... ohhoh... Kunpa olisi tuon tietänyt silloin... ohhoh...

Kuulehan Kustaava. Onko sinuun milloinkaan oikein kipeästi koskenut?

-- Turmelusko kohonnut, pistänyt vihaksi?

-- Ei, vaan koskenut, koskenut niin karvaasti, ettei sen perästä mikään

koske.

-- Ei minuun sillä lailla koske. Minun pistää vihaksi, suututtaa. Mikäs

Simoon koski? Sekö, kun Heta otti Kaspon?

-- Ei se enää koskenut, mutta se koski, kun Hetakin nauroi silloin, kun

muut pilkkasivat.

-- Kuka pilkkasi ja missä?

-- Siellä Etelälahden juhannuskokolla silloin minun elämäni

onnettomimpana iltana.

-- Juhannuskokolla, muisteli Kustaava. -- Se on varmaan sama

juhannusaatto, josta Heta vainajakin mainitsi. Mitä siellä tapahtui?

-- Joku renkipoika alkoi minua pilkata lehmän lypsystä, kun minun

täytyi äidin sairauden aikana lypsää lehmät ja tehdä muitakin naisten

töitä.

-- Ja muut sille nauroivat, Hetakin?

-- Niin. Minä näin sen.

-- Naurakoot muut millä mielellä hyvänsä, sanoi Kustaava. -- Mutta Simo

saapi olla siitä aivan varma, ettei Heta ole nauranut pilkatakseen.

-- Niin, niin, huokasi Simo. -- Siinäpä minä taisin erehtyä

surkeasti... Mutta mitä niitä enää muistelee. Ne ovat menneitä asioita,

jotka eivät tule takaisin... Ville jo nukkuu. Nukkumaan tässä pitää

minunkin.

Istualleen kohoten hän alkoi riisua vaatteitaan.

-- Ei tullut tässä keitetyksi, sanoi Kustaava.

-- Ei minun tauttani pidä milloinkaan keittää. Ei ole nyt nälkäkään.

Simo kokoili vaatteensa päänalaiseksi ja kyhnähti penkille nukkumaan.

Kustaavakin pysäytti rukkinsa ja sanoi:

-- Jääköönpä minunkin osaltani iltaisen ottaminen toiseen kertaan.

Hän nouti ulkoa lyhteen kokoisen olkikuvon, hajoitti sen lattialle

karsinan puolelle tupaa, heitti päälle leikkelyksistä kudotun

alusvaatteen ja höyhentyynyn, ainoan, joka oli vielä muistona

paremmilta päiviltä. Siihen hän nosti nukkuvan poikansa, laskeutui

itsekin ja veti kuluneen täkin peitoksi.