VIII.

Heinäjärven koillisen lahdelman pohjasta alkoivat kyläkunnan laajat

niityt, joiden takana oli muutamia mäkitupia ja torppia. Heinänkorjuun

aikana oli niityllä vilkasta liikettä, mutta muuna aikana olivat nämä

takaliston asukkaat erillään muusta maailmasta. Sydäntalven aikana ei

ollut pienempiin asuntoihin muuta tietä kuin suksenlatu tai jalkapolku.

Tällaiseen torppaan oli Kustaavakin joutunut asumaan yksin poikansa

kanssa. Talvi oli parhaillaan. Kustaava kehräsi tappuroita, ja poika

Ville lukea jutisti käskyjä aapisestaan. Lukeminen alkoi poikaa

väsyttää, ja hän kysyi:

-- Milloinka Olka tulee pois?

-- Ei se tulekaan, oli vastaus.

-- Minkätähden ei tule?

-- No etkö sinä ole vielä päässyt sitä asiaa ymmärtämään? Olkan isä ja

äiti menivät pitkän matkan päähän asumaan, eivätkä ne tule enää tähän.

-- Minkätähden ne menivät? uteli poika.

-- Ne menivät sentähden, kun siellä on parempi mökki, selitti Kustaava.

-- Minkälainen on parempi mökki?

-- Et sinä sitä vielä ymmärrä.

-- Sanokaahan, äiti. Onko se niinkuin Kivimäki?

-- Ei Kivimäki ole mökki. Se on talo, jossa on kymmenen lehmää ja

hevosia. Mutta se Olkan isän nykyinen mökki on parempi tätä mökkiä

sentähden, että siinä voipi elättää neljä lehmää ja hevosen.

-- Eikö Olka tule käymäänkään? kysyi taas poika.

-- Ei se tule, kun ovat aikoja sitten vieneet pois kaikki tavaransa.

-- Mennään me sinne.

-- Ei, hyvä lapsi, ei ne huoli meitä köyhiä sinne toiseen kylään.

Meidän täytyy olla täällä. -- Ja luehan vain, äläkä ajattele muuta.

Poika alkoi väkinäisesti tavailla, vaikka ajatuksissaan muisteli mökin

entisen asukkaan pientä tyttöä, jonka kanssa oli ennen kilpaa opetellut

lukemaan. Nyt, jolloin ei ollut kilpatoveria, tuntui lukeminen aivan

tarpeettomalta ja ikävältä.

Kustaava jatkoi kehräämistään. Hänen kasvonsa olivat viime näkemästä

paljon vanhentuneet ja surkastuneet. Vaatteetkin olivat toden perään

niinkuin "köyhällä akalla", jolla nimellä hän oli joskus itseänsä

nimittänyt. Silloin oli vielä ollut ylpeyttä jäljellä, mutta nyt oli

köyhyys painanut pään alas. Huolestunein katsein hän seurasi tappurain

kiertymistä rihmaksi ja oli taas omissa ajatuksissaan.

Poika oli päässyt käskyjen päätössanoihin ja tavaili: mi-minä he-herra

sinun ju-jumalasi olen ki-kiuvas jumala...

-- Mitenkä sinä luet? kysyi Kustaava havahtuen ajatuksistaan. Ei siinä

ole "kiuvas". Katso sinä tarkemmin.

Poika alotti uudestaan, mutta "kiuvas" siitä sittenkin pyrki tulemaan.

-- Ajattele sinä mitä luet, neuvoi Kustaava. -- Ei kirjassa puhuta

saunan kiukaista. Siinä luetaan Jumalasta ja sanotaan, että hän

on kiivas Jumala, joka etsiskelee isäin pahat teot lasten päälle

kolmanteen ja neljänteen polveen. Ymmärrätkö sinä, mikä on sana

"kiivas" ja mikä "etsiskelee"?

-- En minä, vastasi poika.

-- Kiivas on sama kuin vihainen, jota pitää peljätä, selitti

Kustaava. -- Ja Jumala etsiskelee silloin, kun rankaisee lapsia

vanhempien syntien tähden. Niin on rangaissut minua, ja kuinka kovasti

sinua, raukkaa, rangaisseekaan. Et ole vielä tähän asti tarvinnut

nähdä nälkää, mutta nyt ei ole enää leipää eikä mitään, tuskin

huomispäiväksi. En sanoisi tätä sinulle muuten, vaan että tietäisit

ja ymmärtäisit, minkätähden minun pitää taas aamulla lähteä käymään

kylällä ja sinun olla sen aikaa yksinäsi.

Ville ei ymmärtänyt äitinsä selityksestä muuta, kuin että leipä loppuu

ja hänen täytyy jäädä yksin. Siinäpä olikin kerrakseen. Vedet alkoivat

valua silmistä, eikä lukemisesta tullut mitään tolkkua.

Kustaava koetti lohdutella:

-- Minä käyn hyvin sukkelaan. Ja kun tulee sileät tiet ja kesä, niin

käydään aina yhdessä.

Nämä hyvittelyt eivät paljoa auttaneet. Ville sai ensi kerran

elämässään tietää, että äidilläkin oli surua, ja tämä tieto painoi

niin, että hän painautui itkusilmin penkille ja nukkui siihen.

Nyt oli Kustaavan vuoro itkeä, ja hänkin itki nyt erityisemmän tunteen

pakotuksesta kuin koskaan ennen. Ei se ollut häpeän eikä köyhyyden

itkua, vaan vastuunalaisen äidin itkua. Se oli niin raskasta, että

hänenkin täytyi lyhyeksi hetkeksi heittäytyä pitkälleen. Mutta siitä

piti nousta kohta ylös, sillä iltaan mennessä olivat entiset kehruukset

kehrättävät loppuun.

Kun kuontalon viimeinen kuitu oli rullassa, tekaisi Kustaava vuoteen

ja nosti Villen siihen, aikeessa antaa nukkua aamuun asti. Mutta poika

valpastuikin ja virkkoi:

-- Äiti, minulla on nälkä.

-- No, pitää ottaa vähän kakkua.

Kustaava otti uunilta oman kiskomansa päretikun, johon teki tulen, ja

haki sitten pienen, kuivan leipäkannikan ja vettä, johon oli sekoitettu

lusikallinen kesällä säästettyä, jäätynyttä piimää.

-- Joko äiti on syönyt? kysyi Ville, kun Kustaava natusteli vain leipää

leikatessa karisseita muruja.

-- Jo, kuului hiljainen vastaus.

Poika katsoi äitiinsä epäillen ja kysyi taas:

-- Onko äiti itkenyt?

-- En, muuten ovat silmäni kipeänä.

Poika katsahti vielä äitinsä silmiin, mutta ei puhunut enää mitään.

Äänettöminä he pureskella ratustelivat, ja Kustaava toivoi, että

Villeltä unohtuisi omakin itkunsa ja ettei se aavistaisikaan hänen

itkeneen.

He asettuivat yöunelle ja sammuttivat päreen, mutta uni ei tullut

kumpaisenkaan silmiin.

-- Nuku pois, kehoitti Kustaava poikaansa.

-- Täällä on ikävä yksinään... pelottaa, valitti poika.

-- Ethän sinä ole yksinäsi, olenhan minä täällä.

-- Niin, mutta sitten päivällä, kun menette kylään.

-- Eihän päivällä pelota eikä yölläkään, rauhoitteli Kustaava. -- Pane

nytkin kätesi ristiin ja lue, niin sitten ei tapahdu mitään pahaa.

Ville alkoi lukea äidin opettamaa virren värssyä: "Silmän' nyt

kiinni painan" ja sitten: "Levit' nyt siipes päällen'", joka päättyi

sanoihin: "Kun saatan' pyytää paulaan, niin anna enkelit laulaa ja

olla Vartian'". Virressä olisi ollut vielä yksi säkeistö, mutta se

oli jäänyt opettamatta ehkä siitä syystä, ettei Kustaava uskaltanut

poikansa mukanakaan sanoa: "viimein täältä auttaa taivaan iloon

vissist'".

Herransiunauksessa ei ollut niin vaativia sanoja, ja sen he lukivat

viimeksi.

-- Jos päivälläkin alkaa pelottaa, niin lue Herransiunaus, ja silloin

ei sinun tarvitse pelätä mitään, neuvoi Kustaava.

Kohta he kumpikin nukkuivat rauhallisesti.

* * * * *

Ville heräsi aamulla siihen, että ovesta tuleva kylmä ilma puski hänen

päähänsä. Kustaava oli pannut uunin lämpenemään ja asettanut oven

raolleen, ettei savu painuisi aivan lattiaan asti. Ville käpristäytyi

kokonaan peiton alle ja hytkähteli hyvästä mielestä, kun ei pakkanen

päässyt sinne. Hän kohotti hiukan peitonreunaa nähdäkseen, huomaisiko

pakkanen hänet. Hetipä huomasi ja olisi tullut, mutta Ville lupsautti

alas peitonreunan eikä raottanut, ennenkuin kuuli padan sangan

kalahtelevan. Hän tiesi, että äiti asettaa nyt perunapadan liedelle

vedettyjen hiilten päälle, jolloin oli suurin huvi istua pankolla ja

odottaa perunain kypsymistä. Uunin suusta leiskahteleva tulenlieska

pyrki kuumentamaan kasvoja, mutta ei siitä sittenkään hennonut

laskeutua alas.

-- Katsohan, ettet polta vaatteitasi, varoitti Kustaava kieputellessaan

viimeisen rullan rihmaa viipsinpuulle.

-- Ei tässä pala, sanoi Ville siirtyen pankon ulommalle reunalle.

Perunapata alkoi kiehua ruplattaa. Ville lohkaisi päreestä tikun,

koettaakseen sillä perunan kyljestä, joko olivat pehmeitä. Mutta käsi

ja tikku oli lyhyt, eikä sillä ylettänyt, ellei mennyt lähemmä pataa.

Hän kurkotti ja taas kurkotti, mutta uunin lieska pyrki polttelemaan

kasvoja. Ville käänsi päänsä takapuolen tuleen päin ja aikoi kiireellä

kurkotuksella ylettää pataan, mutta nukkuissa pörröttynyt tukka hipaisi

uunin lieskaa ja tuprahti tuleen. Villeltä pääsi älähdys, ja Kustaava

hyökkäsi siunaten tempaamaan poikaa pankolta.

-- Nyt jotakin, kun poltappas pääsi.

Kustaava pelkäsi käyneen pahemminkin, mutta kun näki, ettei iho

vahingoittunut, niin hän rauhoittui ja alkoi torua.

-- Nyt sen näit, miten tottelematonta rangaistaan tulellakin. Kiitä

Jumalaa, ettet palanut pahemmin.

-- Ei sitä kipeloi, lohdutteli Ville.

-- Ei kipeloi, mutta jos olisivat silmäsi palaneet, niin silloin olisit

tullut sokeaksi. Muista vasta, ettet mene tulen lähelle, vaikka en

minäkään olisi kieltämässä. Jumala kuitenkin näkee.

-- Kasvaako siihen tukka? kysyi Ville sivellen palanutta paikkaa.

-- Kasvaa se, kun leikataan joka paikasta yhtä lyhyeksi.

Kustaava otti keritsimet ja lyhenteli heti kohta aivan päätä myöten.

-- Sillä lailla ne keritään vankienkin päät linnassa, hän sanoi

lopetettuaan työnsä.

Ville sipaisi tukkaansa ja meni nurkkaan istumaan, vetäen hatun aina

korviin saakka. Hän sai kovin vähän aikaa painaa häpeätään, kun täytyi

ruualle ruvetessa ottaa hattu pois päästä. Kustaava huomasi, miten

kovasti se hävetti poikaa, eikä hän sen vuoksi puhunut enää mitään koko

tukka-asiasta.

Ennen oli Ville vielä viime hetkelläkin pyrkinyt mukaan, mutta nyt hän

heti syötyään siirtyi nurkkaan ja vetäen hatun silmilleen alkoi itkeä.

Kustaava näki, ettei sitä nyt tarvinnut houkutella kotiin jäämään.

Silläkin oli nyt ensi kerran elämässään häpeämerkkinsä kannettavanaan.

Kuinkahan monta ja kuinka katkeraa häpeän merkkiä saaneekaan

suuremmaksi tultuaan kantaa. Hänen täytyi vielä ennen lähtöään mennä

poikaa lohduttamaan.

-- Älähän nyt itke. Minä tulen ennen iltaa takaisin. Ja jos ei satu

perillä viivytyksiä, niin tulen heti puolisen jälkeen.

-- Älkää menkö, äiti, pyyteli poika.

-- Voi kun sinä et ymmärrä vieläkään, vaikka minä jo illalla sanoin,

että minun täytyy mennä, muuten kuollaan nälkään.

Nyt ei poika enää puhunut mitään ja Kustaava otti konttinsa, pyyhkien

salaa vettä silmistään. Hän oli joskus uhmaillut, että parempi on elää

yksinään kuin huonon toverin kanssa, mutta nyt täytyi tuntea, ettei

köyhän ole hyvä asua ei joukossa eikä yksinään. "Kun tuo poika kasvaisi

vähänkään suuremmaksi ja saisi sillekin sukset", hän ajatteli.

Nyt oli vain yhdet sukset, huonot lotiskot nekin.

Ville siirtyi ikkunaan katsomaan äitinsä jälkeen. Viettävän pellon

ylitse luisuivat sukset lykkimättä. Siellä äiti katsahti vielä kerran

jälkeensä ja alkoi sitten painaa pitkin niittyä ja näytti vähitellen

pienenevän ja pienenevän. Viimein katosi metsäniemekkeen taakse,

jolloin Ville siirtyi taas nurkkaan itkeä tuhertamaan, jonne nukkui.

Nukkuessa hämmentyi Villeltä ajankulku aivan kokonaan ja hän hypähti

heti herättyään katsomaan, joko äiti tulee. Ei näkynyt muuta kuin

suksenlatu ja tuo metsäniemeke. Täytyi kääntyä katselemaan metsän

puita, joita oli ennenkin odotellessaan katsellut. Lähteen luona

kasvava, suuri, pitkäoksainen kuusi kiinnitti enimmän huomiota. Se

oli nojallaan niitylle päin, ja Ville ei voinut koskaan käydä vettä

noutamassa katsomatta kuuseen. Se voisi kaatua päälle milloin hyvänsä,

ja Ville tunsi vasta sitten olevansa turvassa, kun oli niin etäällä,

ettei kuusen latva mitenkään ylettäisi, jos se kaatuisikin. Lähellä

pellon aitaa oli toinen huomattava puu, suuri, tuuhea koivu ja pellon

pientarella kaksihaarainen pihlaja. Nämä kolme puuta anastivat

suurimman huomion Villen kasvimaailmassa. Ja nämä puut muodostuivat

hänen lapsellisessa mielikuvituksessaan korkeammiksi olennoiksi ja

ihmisiksi. Tuo suuri, pelottava kuusi, sehän oli Isä, joka katseli

vihaisesti ympärillensä ja tuulella huitoi kymmeniä käsiään. Koivu

olisi ollut herransiunauksessa opitun aivojärjestyksen mukaan Poika,

mutta Villen ajatuksissa se soveltui paremmin äidiksi, jolla oli ikävä

ja kylmä talvella, eikä sen lähelläkään saa olla aina. Mutta kesällä

se oli kaunis ja lehdillä koristettu. Pihlaja olisi ollut Villen

Pyhähenki, mutta sille hän nyt vasta löysi vastineen. Sehän oli Olka,

jonka kanssa oli lukenut kilpaa ja joka kesällä taittoi voikakustaan

hänellekin. Miten hyvältä se voikakku maistuikaan! Jospa äiti toisi

tullessaan voita. Hän ei ollut saanut sitä maistaa pitkään aikaan.

Hän haki kakkunsa ja alkoi sitä pureskella. Äiti oli luvannut tulla

takaisin ennen iltaa, ehkäpä puolisen aikana. Nythän on puolisen aika,

kun hän syöpi. Täytyi mennä kesken kakun syönnin katsomaan. Ei näkynyt.

Eiköhän olisikaan vielä puolisen syönnin aika. Itku pyrki taas tulemaan.

Tästä päivästä tuli Villelle pitkä päivä. Hän ennätti syödä toisen ja

kolmannenkin puolisen, ja kun äiti viimein illan hämärtäessä tuli, oli

hän nukkumassa.

Aivan kuin pahasta unesta selvinneenä, itkun ja naurun riidellessä,

joutui Ville kyselemään, mitä äiti oli saanut kylästä.

-- Maltahan, maltahan, kun tyhjennän kontin, puheli Kustaava

hiihtämisestä hengästyneenä.

Hän oli aivan näännyksissä, sillä kontti oli täynnä ruokatavaraa ja sen

päällä suuri nyytti villoja ja liinoja.

-- Saitteko voita? kyseli Ville.

-- Sain hyvin vähän, mutta jauhoja ja lihaa sain niin, että nyt

päästään keittämään. Ja sitten minä sain lainaksi kuvakirjan.

-- Kuvakirjanko! huudahti Ville unohtaen voi-ikävänsä.

-- Niin, se on hyvin kaunis kirja, ihmisen sydämen kuvakirja, selitti

Kustaava.

Hän aukaisi kirjan ja alkoi kesken kiireen näytellä kuvia. Ne olivat

kämmenen kokoisia, sydämen muotoisia pyörylöitä. Kuvan yläpuolella oli

sydämen omistajan kasvot ja pyörylän keskellä hänen suosimansa asukkaat

eläinten muodossa.

-- Tässä on jumalattoman ihmisen sydän, selitteli Kustaava. -- Tuo

sydämen keskellä seisova sarvipää on piru. Sammakot, käärmeet ja kaikki

pahat henget ympärillään. Ja katsohan miten turjakkeen näköiset ovat

tuon syntisen kasvot ja tukka tuolla lailla silmillä.

Villen käsi kohosi omaan tukkaansa, mutta eihän sitä ollut hatun

allakaan. Kustaava käänsi lehden ja alkoi selitellä toista kuvaa.

-- Tämäkin on syntisen sydämen kuva, mutta tämä taistelee syntiä

vastaan. Tuossa tuo sarvipää kallistuu mennäkseen pois, kun pyhähenki

puhaltaa tuolta ylhäältä sydämen keskelle. Tämän syntisen kasvot eivät

ole enää niin turjakkeet.

Hän katseli poikaansa, nähdäkseen, ymmärtääkö tämä kuvien merkityksen.

Ja huomatessaan, että Villellä oli päässä hattu, hän tempasi sen

kiireesti ja sanoi:

-- Älä milloinkaan katsele kirjaa hattu päässä... se on synti.

Ville häpesi ja vetäytyi äitinsä taakse ja katseli sieltä kainalon

alitse.

-- Katsotaanhan kiireesti loppuun asti, puheli Kustaava. -- Tässä on

hurskaan ihmisen sydän. Siellä asuu pyhähenki. Tuolta kaukaa katselee

sarvipää. Tässä toisessa kuvassa se on jo tulossa. Pukin ja käärmeen

pää on jo sydämen sisäpuolella, ja pyhähenki pakenee tuolla lailla.

Tässä ne ovat tulleet takaisin ja niitä on nyt seitsemän. Tuossa kuolee

jumalaton, ja pirut ovat ympärillä odottamassa sielua viedäkseen

tuliseen järveen.

Tässä viimeisessä kuolee autuas. Se on aivan Kivimäen Heta-vainajan

näköinen. Piru lentää pois tyhjä kirja kädessään.

Kustaava pani kirjan kiinni ja huokasi.

-- Näkeekö sen sarvipään silloin, kun ihminen kuolee? kysyi Ville

arasti.

-- Ei sitä näe, mutta sanotaan sen joskus lähtevän niin, että seinät

rusahtelevat, selitti Kustaava.

-- Tämäkin tupa rusahti, kun minä olin yksinäni, sanoi Ville katsoen

pelokkaasti äitiinsä.

-- Rusahtelee se vanha huone muutenkin, kiirehti Kustaava selittämään.

Hän huomasi, että Villeä pelotti, ja haihduttaakseen sitä alkoi purkaa

eväitä kontista.

-- Tässä on voita.

Villen katse kirkastui, vaikka voikäärö oli tuskin kananmunaa suurempi.

Se oli sittenkin voita.

Elantohuolet olivat taas vähäksi aikaa väistyneet, mutta henkinen

köyhyys ja hätä tulivat entistään lähemmäksi. Ja nukkumaan ruvetessaan

Ville painautui kokonaan peiton alle ja niin lähelle äitiänsä kuin

suinkin pääsi.