Aikaisin aamuisin, keväthankien kovana ollessa meni Kivimäen miesväki
metsään seipäitä hakkaamaan. Emäntä Heta ja Kustaava jäivät pihatöille.
Edellinen kehräsi liinoja, liikutellen toisella jalallaan puisevaa,
maalaamatonta kätkyttä, jossa hänen nuorin poikansa lepäsi. Kustaava
huiskutteli omaa poikaansa käsivarsillaan, kävellen edestakaisin
uuninkulman ja ovinurkan väliä. Hän oli tuiki väsyneen näköinen ja
virkkoi viimein tuskaisella äänellä:
-- Mikä tästä elämästä nyt tulee? Olisi annettava lehmille heiniä,
mutta eihän tältä pääse mihinkään.
-- Kerkiäähän tuonne vielä, sanoi Heta rukkinsa takaa. -- Asetappas
tämän kätkyen toiseen päähän tyyny ja laske siihen, niin ehkä se nyt
siihen nukkuisi.
-- Vielä se mitä. Olenhan minä kymmeniä kertoja koettanut jylkyttää
tuossa vanhassa kätkyessä, mutta huutaa vain kuin syötävä.
-- Älä toki sano lapsesta noin rumasti, huomautti Heta hiljaisella
äänellä. -- Ei se vaivatta huuda.
-- Eipä tässä enää muista sanojaan punnita, vastasi Kustaava. -- Aivan
on hupiana pääni, kun en saanut koko viime yönä nukkua minkään vertaa.
-- Koetahan kärsiä. Kyllä minä käyn ruokkimassa lehmät.
-- Mitäs apua tässä on minusta, jos en pääse päiväkausiin mitään
tekemään.
-- Olethan sinä tehnyt enempi kuin olisi tarvinnutkaan tehdä,
lohdutteli Heta. -- Ja pääset sinne nytkin, jos jätät lapsen minun
hoidettavakseni.
-- Ettäkö panisin syrjäisen tätä ristiä kantamaan. En, vaikka tuohon
lattialle kaatuisin.
Heta naurahti rukkinsa takana ja virkkoi:
-- Kanna sitte kärsivällisesti, kun se on niin mieleistä.
-- Mieleistä, toisti Kustaava ja silmistä välähti hurja kiilto. --
On tämä niin mieleistä, että jos ei olisi syytettä enempää kuin
sikoporsaasta, niin tuohon uunin kulmaan sivaltaisin ja paikalla.
Viimeisissä sanoissa oli niin kolkko sointu, että Heta rukkinsa takana
vavahti. Hän huomasi, että tästä on leikki kaukana, ja ajateltuansa
vähän aikaa sanoi:
-- Jos olet halukas sivaltamaan, niin sivalla vain, ei minusta ole
pelkoa.
-- Ei tämä ole leikkiä, äännähti Kustaava tuskaisena. -- En ole koko
päivänä joutanut syömäänkään kuin pari suupalaa.
-- Mitäs leikkiä tämä olisi, myönnytti Heta pysäyttäen rukkinsa ja
katsoi vakavasti puhuteltavaansa. -- Sivalla vain, niin sanotaan, että
lapsi putosi vahingossa ja kuoli. Silloin pääset rauhaan, eikä sitä
asiaa tule kukaan tutkimaan.
Vihan ilme Kustaavan kasvoilla laukesi ja kääntyen puhetoveriinsa kysyi
hän tukahtuneella äänellä:
-- Antaisitko minun lyödä kuoliaaksi lapseni?
-- Sittenpähän nähtäisiin, vastasi toinen vakavana.
-- Ei, vaan luuletko minut niin julmaksi, kun sanot sillä lailla?
Kustaava alkoi itkeä katkerasti.
-- En minä mitään luule, selitti toinen. -- Itsehän sinä puhuit
sivaltamisesta, ja ei se enää näyttänyt olevan mitään leikkiä.
-- Niinhän minä kurja tulin sanoneeksi, mutta älä sinä, hyvä Heta,
luule minua niin julmaksi, vaikka sanoisinkin.
-- Älähän nyt itke, en minä ole luullutkaan.
-- Mutta miksikäs sinä niin sanoit?
-- Sanoin siksi, että lopettaisit lyhyeen tuollaiset puheet. --
Vihollinen saattaa ottaa niistä nenänsä sijan ja viepi pitemmälle.
-- Varjelkoon toki, hyvä isä, minua semmoisesta. Mutta eikö sinua
pelottanut, että minä uskon kehotuksesi todeksi ja pikastuksissani lyön
kuoliaaksi.
-- En minä mitenkään uskonut sinun sitä tekevän nyt, mutta ajattelin,
että voisit vasta tehdä, jos kuuntelen uhkauksia äänetönnä.
-- En milloinkaan, en toki milloinkaan, vakuutteli Kustaava puristaen
lastaan rintaansa vasten ja pyyhkien silmiään lapsen vaatteisiin. -- En
minä toki ole ennen tämänkään vertaa sanonut.
-- Etkö ole ajatellutkaan? kysyi Heta.
-- En sanoisi muille ajatelleenikaan, mutta sinulle tunnustan, että
tuli sellainenkin ajatus silloin synnyttämisen aikana. Mutta kukapa ei
tällaisen häpeän ja harmin alaiseksi jouduttuaan sattuisi ajattelemaan
vaikka miten.
-- En minä nyt tahdo ymmärtää oikein hyvästi sinun puolustustasi, sanoi
Heta seisauttaen rukkinsa, ja hänen lempeän sinisiin silmiinsä tuli
tiukka katse. -- Jos häpeä ja harmi tulisivat tietämättä kuin tulipalo
tai hallavuosi, niin silloin olisi syytä harmitella, mutta minkä
tietensä ottaa, niin siitä ei auta puhuminen mitään.
Kustaavan täytyi kävellä ja ajatella vähän aikaa.
-- Sinä voit puhua sillä tavalla, kun et tunne kiusauksia, hän viimein
sanoi. -- Sinulle oli tarjolla vaikka kuinka monta, ja tulivat päivällä
ja olivat valmiit lähtemään papin eteen vaikka paikalla. Mutta toista
tietäisit, jos olisit jäänyt leskeksi niinkin nuorena kuin minä jäin,
ja olisi alituisesti hyvät hylkimässä, huonot pyrkimässä.
-- En sittenkään, väitti Heta. -- En tosin ole ollut leskenä, mutta
tyttönä ollessani jo tunsin, että kuta useampia kävi, sitä jäykemmäksi
tulin. Ja viimein olin niin jäykkä, että saatoin tehdä kuin minkähän
hevoskaupan.
-- Sinä lienet niin luja, myönnytti Kustaava. -- Ei minussa raukassa
ole sellaista lujuutta.
-- Eikö vielä nytkään? kysyi toinen.
-- En uskalla sanoa.
-- Etkö uskalla? kysyi Heta kiivastuen. -- Taitaisit olla valmis
kuuntelemaan, kun vain tulee joku kuiskuttelemaan.
-- Älä, hyvä ystävä, sano niin, vaikeroi Kustaava. -- Silloinhan saisit
ajaa pois huoneestasi. Sitä niinä ainoastaan, etten ole niin luja kuin
sinä.
-- No, enhän minä ole sinun vannottajasi, sanoi Heta huomaten toisen
väsymyksen yhä lisääntyvän.
-- Mutta kyllä sinun täytyy nyt totella minua siinä, että tulet tähän
istumaan ja liikuttelet kätkyttä. Minä otan pojan ja koetan saada
nukkumaan.
Kustaava totteli ja asettui rukin ääreen, antaen lapsensa Hetalle,
joka kääräisi sen vaatteisiin ja vei ulos Kustaava katsoi kysyvästi
hänen jälkeensä, mutta ei puhunut mitään. Hän kuunteli, aukeniko
ruokahuoneen ovi. "Ulos se meni", ajatteli Kustaava. "Jokohan vei minun
tietämättäni". Hän kävi kiireesti sivuikkunasta kurkistamassa ja näki,
että Heta vei lapsen latoon. "No jauhakoon vain", hän ajatteli. "Ei
sitä syntiä minulle lueta."
Hän ei sittenkään voinut olla oikein rauhallinen. Aika alkoi tuntua
pitkältä, vaikkei ollut kulunut kymmentäkään minuuttia. Jo kuului
askeleita eteisestä, ja ruokahuoneen ovi aukeni. "Nyt se juottaa
lapselle maitoa. Saahan nähdä."
Kohta tuli Heta tupaan vähän hengästyneenä ja asetti Kustaavan lapsen
oman lapsensa kätkyen jalkapuolelle ja sanoi hiljaa, mutta varmasti:
-- Saapa nähdä, eikö poika nuku.
-- Mitä sinä sille teit? kysyi Kustaava, vaikka aavisti asian.
Minä jauhoin pois painajaisen, koska et itse ruvennut.
-- Minä en usko painajaista olevankaan, sanoi Kustaava.
-- Uskoppa tai et, mutta kohta näet, että poika nukkuu kuin hako.
-- Sittenpähän uskon, jos nukkuu. Mutta mitenkä se pysyi jauhinkiven
päällä.
-- Eihän se keskeltä kiveä mihin mene, selitteli toinen.
-- Eikö se huutanut?
-- Ei tuon enempää. Rapisteli vain silmiään, kun pyörittää hyrräsin
vuoroon myötä- ja vuoroon vastapäivään.
-- Pitikö siinä loihtia?
-- Ei tarvitse muuta kuin jauhaa.
-- Eihän tuo sitten taida olla mikään synti.
-- Synnin pelostako sinä et itse suostunut illalla jauhamaan?
-- Niin, kun taikomista sanotaan synniksi.
-- Kyllä siltä synniltä saat olla rauhassa, sanoi Heta. -- Mutta hae
nyt ruokaa ja syö, ettet tarvitse nälkääsi valittaa.
Kustaava meni ruokahuoneeseen, mutta ei hän malttanut monta palaa
haukata, kun jo kiirehti karjan ruokintaan. Heta jäi kehräämään ja
tuudittamaan kätkyttä. Hän johtui ajattelemaan tavallista vakavammin
apulaisensa elämän kohtaloa. Ennen elänyt huolettomia päiviä talon
emäntänä, nyt leipäkannikka omaa ruokaa. Täytyy olla tyytyväinen, kun
saapi keittoa kuppiinsa ja piimää tuoppiinsa. On tämä elämä kuitenkin
kummaa nuijaroimista.
Hän alkoi hyräillä virttä: Ah mi' ompi elom' tääll', tuska vaiva
tuskan pääll'... Sitä tulla hoilotti säkeistö toisensa perästä. Sen
lurikoitteleva sävel soveltui kehtolauluksi lapsille ja oli samalla
yhteinen huokaus tämän elämän kirjavuudesta.