Jos nuoret, köyhät naiset joutuivat yksinäisen lapsen äidiksi, ei
siinä ollut monen mielestä mitään erikoista, olihan se vain kaatumista
"luudan päältä lattialle". Mutta että leskeksi jäänyt talonemäntä
hairahtui samalla tavalla, sitä katsottiin putoamiseksi pöydältä penkin
alle.
Kustaava myönsi tunnossaan, että ne, jotka näin ajattelivat, olivat
oikeassa. Mutta hän oli huomannut, etteivät kaikki ihmiset häntä
halveksineet. Yksi sellainen oli Kivimäen emäntä, Heta. Siksipä hän oli
käynyt pyytämässä tämän kotiin itselleen asunnon.
Viimeksi kulunut vuosi oli ollut Kustaavalle kuin "mustassa penkissä"
istumista. Nyt hän oli päässyt tästä häpeäpenkistä tänne syrjäiseen
paikkaan ja alkoi vähitellen rauhoittua. Täällä oli hänellä ymmärtävä
ystävä, talon emäntä, joka myös kaipasi seuraa ja apulaista töitten
teossa. He olivat jotenkin saman ikäiset, ja miehelään menokin oli
sattunut samana vuonna.
Monesta muusta asiasta he olivat kehrätessään ja lapsia tuuditellessaan
keskustelleet, ennenkuin miehelään menoa koskevat asiat tulivat
puheeksi, Kustaava olisi ne sivuuttanut ainaisesti, mutta kerran
kevättalvella, kun ei ketään ollut kuulemassa, kysäisi Heta:
-- Miten monta vuotta sinua vanhempi miehesi olikaan?
Jollekin muulle kysyjälle olisi Kustaava ehkä vastannut, ettei
muistanut, mutta nyt hän sanoi niin lähelle kuin tarvitsikin:
-- Olihan se lähes neljäkymmentä vuotta vanhempi.
Heta nauraa hymähti iloisesti ja kysyi lisää:
-- Muistatko, millä tavalla näin paljon vanhempi sulhanen ensi aluksi
ilmaisi rakkauttaan?
Kustaavakin naurahti, ilmaistakseen, ettei kyselyt häntä vaivaa, ja
vastasi iloisella äänellä:
-- Säilyy ne sellaiset asiat muistossa, olipa sulhanen nuori tai
vanha... Oikeinko sinä haluaisit niistä kuulla?
-- Niin, että mitenkä sellainen taitava mies... myönnytti Heta.
-- Ei siinä ole mitään erityistä, alkoi Kustaava. -- Minä olin Alapihan
nuottakodassa vaatteita huuhtelemassa, kun ensi kerran huomasin, että
on sillä jotain mielessä.
-- Tuliko isäntä sinne nuottakotaan?
-- Ei toki niin suoraan, naurahti toinen. -- Siitä editse meloi ja
hiljentäen kulkuaan pyysi, että minä tulisin hänen veneensä kokkaan
painoksi, kun pienen venheen kokka kiuvotti pystyssä.
-- Miten sinä niin vähästä älysit? uteli Heta. -- Olisihan se voinut
olla leikkiä.
-- En minäkään vielä siitä, selitti toinen, -- mutta kun sanoin, ettei
minulla, toisen talon palvelijalla, ole lupa tulla isännän veneen
painoksi, niin siihen kysyi tavallista ystävällisemmin, tulisinko, jos
olisi lupa... ja silloin vasta aloin ajatella, että saapas nähdä, mikä
sillä on mielessä.
-- Ja sinä saitkin nähdä.
-- Sainhan tuon nähdä, enkä ole sitä katunutkaan.
-- Mutta on se ijän eroitus mahtanut alkuaikoina vaivata mieltä, arveli
toinen.
-- Eikö mitä, sanoi Kustaava. -- Joka on elänyt lapsuutensa ajan niin
suuressa köyhyydessä kuin minä, useimmin ajoin sekaleipä syötävänä,
hän sen asian ymmärtää, minkä vuoksi minunlaiseni lähtee vanhallekin
miehelle, kun vain pääsee rikkaaseen taloon, jossa on aina selvä leipä.
Olinhan tottunut ajattelemaan rikkaita ja rikasten lapsia melkeinpä
taivaan asukkaiksi, ja semmoiseenko ei lähtisi, kun tullaan pyytämään.
-- Mitenkäs nyt ajattelet tuosta rikasten taivaasta? kysyi toinen.
-- Mitäpä minä muuta, kuin että käyty on sielläkin.
-- Etkö sen katkerammin ajattele?
-- Kyllä pyrkii toisinaan tulemaan katkerat ajatukset vainajaa kohtaan
siitä, kun teki tuollaiset kirjat, etten saa hänen kuoltuaan muuta kuin
valmiin ruuan ja vaatteet ikäni loppuun asti. Mutta kun muistan, etten
silloin ajatellutkaan sen suurempaa maallista onnea, niin se pakottaa
tyytymään kohtalooni.
Heta halusi kääntää keskustelun iloisempaan suuntaan ja sanoi:
-- Se Hyttis-vainaja ei muistaakseni ollut vielä teidän yhteen menonne
aikana kovin vanhan näköinen.
-- Ei ollutkaan, myönnytti Kustaava. -- Monen nuoremman kasvoilla on
suurempia kureita.
-- Laitettiinko teille häitä?
Kustaava naurahti.
-- Palvelustytölle häitä! Ei toki... Pappilassa käytiin vihilläkin.
-- Missäs sitä ennen "kirjan päälle"?
-- Siellä samassa paikassa, eikä siinä tarvittu syrjäisiä, ei
puhemiestäkään.
-- Onhan niin taitava mies osannut asiansa selittää... Kävittekös
kuulemassa, kun kirkossa kuulutettiin?
-- Kävin minä, mutta en vielä silloin rohjennut pyytää isäntää mukaani.
-- Muistatko vielä, ketä muita kuulutettiin samana pyhänä? kysyi Heta
aremmalla äänellä.
-- En toki muista kaikkia, vastasi Kustaava. -- Sen kumminkin muistan,
että Simo Kurkinen ja Agaatta kuulutettiin aivan samoina sunnuntaina.
-- Et muista, olivatko he kuulemassa?
-- En muista varmasti, mutta kyllä Agaatta taisi olla.
-- Ettäkö ei Agaattakaan olisi rohjennut pyytää sulhastaan enemmän kuin
sinäkään?
-- Kyllä Agaatta olisi rohjennut, naurahti Kustaava. -- Siinä on
luullakseni ollut muut syyt. Kuulin silloin, että Simo on katunut
naimiskauppaansa alusta aikain.
-- Vai alusta asti katunut? Mikäs hänet käski alkamaankaan.
-- Sitäpä ei syrjäinen ymmärrä. Kuulin siihen aikaan sellaisia
kuiskeita, että Särkiniemen isäntä oli tavannut Simon silloin
juhannusyönä Agaatan aitasta, ja mitä varten lienee sitte Nevalainen
alkanut uhkailla, että Kurkisten täytyy mennä pois Porraspurolta, jos
ei Simo mene Agaatan kanssa naimisiin.
-- Vai semmoista se olikin, sanoi Heta ajattelevana. -- Vai Agaatan
aittaan hän oli joutunut silloin juhannusyönä.
-- Muistatko sinä sen juhannusyön? kysyi Kustaava vähän ihmetellen.
-- Muistan, vastasi Heta varmasti. -- Olin samana yönä
etelälahtelaisten juhannuskokolla ja näkyi siellä Simokin olevan.
-- Kovin tarkka muisti sinulla onkin, ihmetteli Kustaava. -- Minä
en tullut kokolle, kun olin parhaallaan isännän morsian, vaikka
eivät sitä silloin vielä muut tietäneet. Ja Simon muistat olleen ja
kumminkin hänet samana yönä löydettiin Agaatan aitasta. Sitä asiaa ei
syrjäinen ymmärrä. Simostahan ei siihen mennessä kuulunut pienintäkään
pahaa. Toiset pojat pitivät häntä liiankin siivona ja tekivät siitä
pilkkanimenkin... En ollut Simolle sen enempi tuttava kuin muillekaan,
mutta paremman onnen olisin hänelle suonut. Kurjan kurjaa kuuluu olevan
niiden keskinäinen sopu.
-- Niinpä on kuulunut, myönnytti Heta aivan kuin huokauksella.
Kustaava huomasi, että iloisesti alettu juttelu painui taas
surunvoittoiseksi, ja nostaakseen sen entisellensä kysäisi:
-- Mitenkä paljon myöhemmin teidät kuulutettiinkaan? Ei siinä pitkää
väliä ollut.
-- Toista kuukautta taisi olla, vastasi toinen.
-- No, te kaiketi olitte kumpikin kuulemassa?
-- Jos lienee Kaspo ollut, minä en muilta töiltä joutanut.
-- Talon ainoa tytär ei joutanut, ihmetteli toinen.
-- Niin, niin. Vähimmänhän ainoa tytär joutaa.
-- En minä sitä usko, epäili toinen. -- Mutta jos ei isäntäkään ole
rohjennut tulla pyytämään.
Heta näytti yhtäkkiä aivan kuin harmistuvan ja sanoi:
-- Mitä sinä tuosta aina isännäksi "karahteeraat". Sano Kaspoksi,
niinkuin minä ja kaikki muutkin.
Kustaava aivan hämmästyi.
-- Minäkö, köyhä lois-akka, sanoisin korvin kuullenkin isäntää Kaspoksi.
-- Ettäkö luulet sen itsensä edes huomaavan, sanoitpa sinä isännäksi,
Kaspoksi tai Haveriseksi, tai vaikka kaikilla nimillä yhtä aikaa.
-- Huomaisi toki ja käskisi pois talosta.
-- Älä usko, väitti Heta. -- Rikastumisen yhteyteen kuuluvat asiat
Kaspo kyllä huomaa, mutta ei mitään muuta. Jos se näkee, että sinusta
on penninkään edestä apua rikastumiseen, niin saat aivan pelkäämättä
hänelle selittää, ettet talon töissä ollessasi jouda lausumaan niin
pitkiä nimiä kuin isäntä, Kaspo ja Haverinen ovat, vaan että sinä sanot
silloin "se", kuten koiralle, ja sinä saat nähdä, että Kaspo on siihen
tyytyväinen, onpa oikein mielissäänkin.
Kustaava kuunteli aivan ällistyneenä. Hän ei ollut kenenkään kuullut
ilmaisevan tuon tapaisia havaintoja miehestään. Hyväksyäkö ne
äänettömyydellä, vai miten?
Hän pääsi pulasta, kun itse puheena oleva Kivimäen isäntä Kaspo
Haverinen tulla livahti huoneeseen. Kustaava hätkähti, ei siitä syystä,
että olisi pelännyt kuuntelua, vaan että hän nyt ensi kerran huomasi
Kaspon tupaan tulossa ja liikkeissä olevan jotain virkeän oravakoiran
tapaista. Hetaa tuo odottamaton tulo näytti harmittavan, ja hän kysyi
jotenkin tylysti:
-- Mistä sinut siihen nakattiin?
-- Sieltä metsästä, vastasi Kaspo vikkelästi ja pyörähti samassa
ikkunaan katsahtaakseen metsään päin.
-- Sinnekö ne toiset jäivät?
-- Sinne... Niille tuli nälkä ja minä tulin hakemaan ruokaa.
Tätä sanoessaan hän pyörähteli pöytään, oveen ja vaimoonsa päin, aivan
kuin se, jolla on hirmuisen kova kiire.
-- Olisit tuonut tänne syömään, sanoi Heta.
-- Niistä on niin kovin vaikeata työhön lähtö, jos tuopi pihaan,
selitti Kaspo, katsahtaen taas ikkunasta, ettei vain työväki tulle
perästä. -- Annahan leipää ja mitäpähän, niin minä vien sinne... Vai
otanko minä...?
-- Sinuthan minä sinne...
Heta nousi ja sanoi mennessään:
-- Istu nyt tuon kiireesi aika.
Kaspo totteli kuin hyvin opetettu koira, istahti penkille, sipaisi
lyhyttä, punertavaa partaansa ja mahtoi ajatella, että tekivätköhän
työmiehet tällä aikaa työtä, vai istuivatko.
Ja samassa kun Heta aukaisi tuvan oven, oli Kaspo ovella ottamassa
eväskonttia ja alkoi mennä puolijuoksua työväkensä luokse.
Heta katsahti ikkunasta Kaspon menoa ja virkkoi naurahtaen:
-- Siinä on sinun isäntäsi, ja on sillä työmiehetkin. Ei ruokapaikan
luokse uskalla tuoda enempi kuin porsaita, peläten ettei saa enää
takaisin työpaikalle.
Naiset katsahtivat ymmärtävästi toisiinsa, panivat rukkinsa pyörimään
ja alkoivat hiljalleen hyräillä, ajatellen omia ajatuksiansa.