Hetan virsi ei ennättänyt loppua, kun metsässä ollut miesväki tuli
päivälliselle. Isännällä itsellään oli vielä toimitettavaa tallissa,
mutta talon ensikymmenen lopulla oleva poika, Veerti, kiirehti tupaan
katsomaan, oliko ruoka pöydällä. Perästä seurasi talon silloinen
työmies, mustapartainen Jaakko, jota sen vuoksi sanottiinkin
Parta-Jaakoksi. Tämäkin katsahti heti ovesta astuttuaan pöydälle, ja
kun ei siinä näkynyt mitään, niin tiristi tyytymättömänä silmäkulmiansa
ja mytisti samalla suutaan niin pitkään ja kovasti, että kulma- ja
partakarvat melkein koskettivat toisiinsa. Samanlainen silmäkulmien
ja suun liike seurasi aina, milloin Parta-Jaakko jotain ajatteli. Jos
ajatus oli mieluinen, kohoilivat ja tiristyivät kulmat ehtimiseen, ja
huulet laajenivat ja mytistyivät sitä mukaa. Jos ajatus oli oikein
hupainen, pääsi yhtäkkiä kuuluva naurun posaus.
Näistä kasvojen eleistä voi jo huomata, ettei hänellä ollut "kaikki
kotona". Mutta hän ei tehnyt kellekään pahaa, vaan teki työtäkin, kun
oli mukana muita, jotka osasivat sävyisästi irroittaa noista pitkistä
ajatuksista ja ohjata työhön. Olipa hänellä käsityötaitoakin. Uusi
kätkyt, jossa lapset parhaillaan nukkuivat, oli hänen tekemänsä.
Emäntä Heta tiesi työmiehensä ruokahalun ja kohoten rukkinsa äärestä,
sanoi:
-- Tule, Veerti, liikuttelemaan kätkyttä, niin minä noudan ruokaa.
Poika lähestyi vastahakoisesti kätkyttä ja kysyi:
-- Tuleeko äiti sitten liikuttelemaan, että minä pääsen syömään?
-- Kyllä sinä pääset, sanoi Heta ulos mennessään.
Kun ei ruuan hakija heti palannut, alkoi Jaakko käydä rauhattomaksi
lavitsalla istuessaan. Kulmat ja huulet myträhtelivät ehtimiseen, ja
jopa täytyi nousta kävelemään ympäri tupaa.
-- Tuossako se on tuokin, tokaisi hän tullessaan kätkyen lähelle,
kurtistaen samalla kulmiaan. -- Eikö se omassa "lotiskossaan"...
-- Siinähän tuo on, ja sitten on niin raskas liikutella, virkkoi Veerti
kenkänsä kärjellä kätkyen jalkaa pukkiloiden.
-- Nosta pois! kehoitti Parta-Jaakko. -- Mitä se akan pentu siinä.
-- En minä, esteli toinen.
-- Nosta vain, nosta vain! kehoitti Jaakko yhä kiihkeämmin. -- Olkoon
vanhassa lotiskossaan.
Veerti ei näyttänyt halukkaalta. Parta-Jaakolla oli kova kiire saada
tahtonsa toteutumaan.
-- Nosta nyt sukkelaan, niin minä teen taas sen...
Poika nosti ihastuneena päätään ja kysyi:
-- Senkö sen?
-- Sen sen, kun vain et anna äitisi särjettäväksi.
-- Milloinka sinä sen teet?
-- Iltasella saunassa... nosta, nosta.
Se auttoi. Liepsaus vain, niin Kustaavan poika oli vanhassa
kätkyessä. Liittolaiset istuivat paikoillaan, Parta-Jaakon huulet
tekivät tyytyväisyyttä osoittavia liikkeitä, ja hänellä oli kova työ
pidätellessä naurun posahduksia.
Kohta tuli Heta kantaen ruokaa pöydälle. Hän ei huomannut mitään koko
tapahtumasta, vaikka Jaakko samoin kuin Veertikin olivat tavallista
hitaampia hyökkäämään pöydän ääreen.
-- Siinä on, hän huomautti Jaakolle ja meni kätkyen luokse.
Veertikin aikoi siirtyä pöytään, mutta silloin huomasi Heta asian ja
kysyi ihmetellen:
-- Kuka tästä nosti pois Villen? Kustaavako?
Pojan äänettömyys ja hätääntyminen ilmoitti, ettei sitä ollut Kustaava
tehnyt, ja hän kysyi lujemmin:
-- Sinäkö, Veerti, nostit? Äläpä tartu leipään, ennenkuin selität, mitä
varten niin teit.
Veertin silmiin alkoi kohoilla vesikarpalot, ja hän tunnusti:
-- Jaakko käski nostamaan uudesta kätkyestä vanhaan.
-- Vai niin, sanoi Heta tiukasti. -- Pitikö sinun totella Jaakkoa? Ja
mitä varten Jaakko meni sellaista neuvomaan?
Parta-Jaakko mutisti pari kertaa kulmiaan ja sanoa tokaisi:
-- Mitä se talon lapsen kätkyessä... huoripentu...
-- Mitä se sinuun kuuluu, tiuskasi Heta. -- Minä sen siihen asetin, ja
kun siitä ei minun lapseni pahene, niin anna olla siirtelemättä.
Parta-Jaakko olisi ehkä unohtanut koko asian ja syventynyt
mielityöhönsä, syöntiin, mutta kun Kustaavan lapsi nostettiin takaisin,
niin vielä tosahti:
-- Se on minun tekemäni kätkyt.
-- No eiköhän tuo saa nukkua sinun tekemässäsi, sanoi Heta naurahtaen,
vaikka harmissaan. -- Siitä saattaa tulla paljon parempi mies kuin
sinusta, hupelo.
Parta-Jaakko oli herkkä suuttumaan "hupelon" nimestä, mutta kärsi
kumminkin niiden sanovan, jotka hänelle antoivat ruokaa. Niinpä hän
nytkin sivuutti sen puolen ja murahti:
-- Ei tule huoripennusta.
Heta jätti Jaakon laisekseen ja kääntyi puhuttelemaan poikaansa, johon
pelkäsi tarttuneen samaa halveksimista. Hän kyseli moneen kertaan,
mitä tämä ajatteli nostaessaan, ja selitti, etteivät lapset saa
halveksia toisiansa, sillä kaikilla on sama Jumala ja kaikki ihmiset
ovat syntisiä. Hän jätti pojan rankaisematta, kun se itkusilmin lupasi
hoitaa ja suojella Kustaavan poikaa yhtä hyvin kuin omaa pientä
veljeänsä.
Parta-Jaakko ei enää kuunnellut tätä keskustelua, vaan puri ja nieli
niin tempomalla kuin nälkäinen lehmä, joka on päässyt apilaspeltoon.