I.

Oli tuulinen syyspäivä. Hyttilän talon kartanolta lähti kaksi naista

kävelemään sänkipellon pientaretta Heinäjärven luoteisen lahdelman

suuntaan.

Edellä kulkeva nainen kantoi käsivarrellaan kapalossa nukkuvaa lasta

ja toinen nainen suurta vaatemyttyä. Talon isäntä katsahti tupansa

ikkunasta poistuvien naisten jälkeen ja kylmästi naurahtaen virkahti:

-- Täytyipä sen viimeinkin lähteä taipaleelle.

Tämän hän sanoi osiksi ijäkkäälle vaimolleen, joka levottomana ja

vesissä silmin puuhaili rukkinsa ympärillä.

Ilmaisten oman ajatuksensa sanoi vaimo nuhtelevasti:

-- Olisit kieltänyt lähtemästä näin tuulisena päivänä. Nyt täytyy

lapsi sylissä tarpoa vetisten niittyjen poikki. Huomiseksi olisi ehkä

tyyntynyt ja päässyt veneellä.

-- Vai kieltänyt, vastasi mies, kasvoilla suuttumuksen värähdys. --

Olisi ollut tyyniä päiviä mennä ennenkin, vaan eipäs ole mennyt.

-- Lapsi on ollut kipeänä, huomautti vaimo.

-- Mitä se meihin kuuluu, tokaisi mies.

Vaimon silmään herahti vesikarpalo, ja hän lausui moittivasti:

-- Älä sano noin tylysti. Ajattelehan, että Kustaava on lähes kymmenen

vuotta kärsivällisesti hoitanut veljeäsi ja tehnyt muutakin työtä. Nyt

hän sai noin ikään lähteä. Ei se ole mikään ilo.

-- Kenenkä on syy, sanoi mies, koettaen äänestään poistaa tylyyden

vivahdukset. -- Olisi tässä saanut olla heidän vihkimisensä edellä

tehdyn sopimuksen mukaan ikänsä loppuun, jos ei ruvennut yksinäisiä

lapsia latelemaan.

Vaimo jo vähän närkästyi entisen kälynsä puolesta:

-- "Lapsia latelemaan"... Etkö sinä nähnyt, että yksihän tuolla on.

Hyttinen oli jo rauhoittunut niin paljon, että voi naurahtaa.

-- Yksi vielä, mutta kohta saattaa olla toinen ja kolmas. On se asia

niin monesti nähty.

-- Olisin sinun luullut ajattelevan parempaa Kustaavasta, sanoi vaimo

nureksien ja meni toisiin huoneisiin.

* * * * *

Matkalle lähteneet naiset olivat ennättäneet peltojen taakse aholle,

josta alkoi kapeampi polku. Lasta kantava nainen istahti huoahtaen

mättäälle ja sanoi: -- Levätään vähän.

Hän oli sama Kustaava, josta pihaan jääneet keskustelivat, ja oli

matkalla Kivimäen taloon, johon oli saanut itselleen asuntoluvan.

Vaatemytyn kantaja oli hänen nuoruuden aikainen palvelustoverinsa,

jota sanottiin nykyään Lipposen Annastiinaksi. Hän oli vuosia sitten

tunkeutunut melkeinpä väkisin vanhan Porraspuron Lipposen vaimoksi

ja emännäksi päästyään teki parissa vuodessa lopun koko taloudesta.

Sen jälkeen hän kuljeskeli poikineen milloin missäkin, välittämättä

vähääkään vanhasta miehestään jonka kyläkunta otti viimein hoitoonsa.

Nyt oli, vaikka aivan toisista syistä, tullut Kustaavan vuoro lähteä

kylän kululle, ja tuo entinen palvelustoveri joutui sattumalta

hänen majanmuutto-apulaisekseen. Sattumalta, sillä he eivät olleet

vähimmässäkään määrässä toistensa kaltaisia, ei luonteensa eikä

ulkonäkönsä puolesta. Kustaava oli vähään tyytyväinen, ahkera ja

palvelevainen, Annastiinalla sitä vastoin oli aina valittamista, sillä

kaikki mitä häneltä puuttui olisi ollut muiden hankittava.

Nyt nämä entiset talonemännät istuivat siinä tasaisen taivaan

alla, kylmän kolean syksyisen tuulen puhaltaessa. Kustaava oli

kävellessäänkin itkenyt pidätettyä itkua, ja nyt se pullahti ilmi

melkein ääneensä. Läheltä piti, ettei Annastiinakin yhtynyt itkuun,

vaikka itkeminen oli hänen luonteelleen varsin vierasta. Muutamia

vesihelmiä jo pyörähti poskelle, mutta hän hotaisi ne vihaisesti pois

kämmenellään ja sanoi leuka jännitettynä:

-- Anna lemmon itkeä. Pure hammasta ja ajattele, että tuli tuohta tai

malkaa.

Annastiinan turmelusta kaiveli palvelustoveria kohdannut vääryys niin,

että hänen kulmikkaat kasvonsa kävivät pelottaviin poimuihin ja mustat

silmät, jotka olivat saaneet paikkansa kovin lähelle nenänvartta,

katsoa tuikkasivat tiukasti lähtötaloon päin ja sitten itkevään

toveriin. Tämä oli kuullut Annastiinan kehoituksen, mutta ei voinut

siihen heti vastata. Vasta kun oli aikansa itkenyt ja pyyhkinyt vedet

silmissään hän sanoi:

-- Kyllä minä olen näinä viime kuukausina saanut tehdä jos vaikka mitä,

itkeä jos purra hammastakin, mutta karvaalta tuntuu vieläkin ajatella,

että paras nuoruuden aika meni tähän kostoon.

-- Täytyy sen tuntua, vahvisti Annastiina. -- Mutta oliko sinun pakko

lähteä siitä, jos saitkin tuon lapsen. Olisit sanonut, että ennen

lähtevät nurkkakivet.

-- Ei tämä asia olisi sillä korjautunut, selitti Kustaava. -- Isäntä

uhkasi jo kerran käskettää lautamiehellä, kun sanoin, etten lähde, jos

ei makseta olovuosilta palkkaa.

-- Vai lautamiehellä. Katala on sekin. Minä sinuna kostaisin.

-- Mitenkä?

-- Vaikka miten, kähisi Annastiina hampaittensa takaa. -- Pistäisin

nurkan alle tulen.

Kustaava hämmästyi apulaisensa kamalaa kehoitusta, mutta ei kuitenkaan

jäänyt äänettömäksi.

-- Älä toki kehoita tuollaiseen tekoon, hän sanoi. -- Ei minun

luonnollani pistetä tulta minkään sellaisen alle, josta tulee vahinkoa.

-- Milläs niille kostaa, jos ei jollain?

-- Olkoon kostamatta.

-- Minun luontoni taas ei anna siihen perään, väitti Annastiina. --

Almeille ruojille täytyy kostaa, kun vain varoo, ettei joudu syyhyn.

-- Leikkiä tuo puhe toki lienee, sanoi Kustaava pysytellen tyynellä

mielellä. -- Ei Annastiinakaan sytyttäisi tuleen toisen tavaroita.

-- Ei oikeain ihmisten tavaraa, myönnytti Annastiina. -- Mutta

sellaisten tavara joutaa palaa, jotka ovat kokalla kourin toisen

tavaraa ottamassa. Tuokin tuulimylly häkkyrä olisi pian porona, kun

vain tuulisena yönä kävisi päästämässä tyhjänä pyörimään.

Kustaavan mieleen muistui Naurisharjun myllyn palaminen, joka sattui

samaan aikaan kuin Nevalainen oli ostanut Porraspuron, ja hän katsoi

ihmetellen Annastiinaan.

-- Mitä katsot, sanoi tämä aavistaen katsojan ajatukset. -- On niiltä

ahneilta toisen talon ja tavaran anastajilta ennenkin mylly palanut.

-- Ei puhuta sellaista, pyyteli Kustaava. -- Ei minulta ole kukaan

mitään anastanut. Minä olisin saanut olla Hyttilässä ikäni loppuun

asti, jos en tehnyt tätä rikosta.

Hän kohensi sylissään lepäävää lasta, rikoksensa todistusta.

-- Rikosta, jamasi Annastiina ylenkatseella. -- Oliko se nyt sen

suurempi rikos, kuin jos olisi syntynyt miehesi eläessä tai vähä

jälkeen kuoleman. Silloin ei sinua olisi saanut ajaa pois kuin

kerjäläistä.

Kustaava ymmärsi, että Annastiina puhui omista kokemuksistaan, ja häntä

alkoi inhottaa tämä puhetoveri.

-- Ei puhuta rajattomia, huomautti hän uudestaan. -- Minulla oli hyvä

mies, kun vain olisi elänyt pitempään.

-- Hyvä hyvinsä, paha pahoinsa, pälpätti Annastiina. -- Oliko siinäkin

hyvä, kun houkutteli nuoren ihmisen tuollaisella välikirjalla elämään

kuin mikäkin syöttösika. Olisi parempana määrännyt muutamiakaan satoja

perintöä, niin olisit saanut toisen miehen. Ehkäpä olisi sekin ottanut,

ja nyt olisit talossa miniänä, eikä jäisi poikasi kylän kululle, kun

kuolet.

Kustaava ei tästä mielistelystä yhtään ihastunut, vaan kysyi jotenkin

tylysti:

-- Mistäs Annastiina tietää, kuka se "se" on? Enpä minä muista

kenellekään sanoneeni.

-- Kyllä minä arvaan, vaikka et sanokaan, myhähti Annastiina. -- Ja

kyllä sinä olet sitäkin kohtaan helppoluontoinen. Olisit "syöttänyt"

itseesi niin lujasti, ettei olisi voinut erota viittaväliä kauemmaksi.

-- Syöttänytkö? kysyi Kustaava ihmetellen. -- Puolustatko sinä

sellaistakin.

-- Miksi en, jos ei muu auta. Onko parempi jäädä tuolla lailla kylän

kululle?

-- Ennen vaikka miten, päätti Kustaava. -- Ja toisekseen, onko kukaan

saanut miehen taikojen avulla.

-- On niitä maailman aikaan otettu silläkin keinolla, tiesi Annastiina.

-- Niin sanotaan, mutta ei yhtään tapausta tiedetä varmasti.

-- Miksi ei tiedetä. Luuletko, että Simo Kurkinen olisi ottanut Agaatan

ilman syöttämistä, Simo itse kuuluu joskus itkevän ja sanovan, ettei

hän tuota "kalehvata" olisi ottanut täydessä järjessä ollessaan.

-- Olkoon sitten niin, että Agaatta on saanut syöttämällä, myönnytti

Kustaava. -- Mutta jos kaikille käypi samalla lailla, että mies alkaa

nimitellä "kalehvaksi", niin onkohan silloin naimisissa olosta mitään

iloa.

Annastiina ryhtyi syöttö-tiedettänsä selittämään.

-- Sinä et yhtään ymmärrä tätä asiaa, hän sanoi. -- Jos syöttämällä

alottaa, niinkuin Agaatta, niin riitainen pari siitä tulee, mutta jos

sillä keinolla estää, ettei entinen rakkaus pääse kylmenemään, niin ei

siitä tule pahaa sopua.

-- Vai niin, naurahti Kustaava surullisesti. -- Ei väkisin vävyksi eikä

ylen mielin ystäväksi.

Hän nousi mättäältä ja heitti vielä viimeisen silmäyksen entiseen

kotiinsa. He alkoivat astella kaitaa metsäpolkua. Annastiina oli

ottanut niin suuren kuorman, että sitä täytyi kantaa hartiavoimalla,

eikä siinä joutanut juttelemaan. Kustaava kulki edeltä, kantaen lastaan

ja pienempää kääröä. Lahden perällä olevat niityt olivat vetisiä,

joiden yli täytyi mennä levähtämättä. Mutta heti kuivan maan laitaan

päästyä heitti Annastiina taakan hartioiltaan.

-- Painamaanpa se rupeaa pitemmällä matkalla, hän huohotti, -- Etkö

sinä saanut asuntoa lähempää, kun tänne lahden taakse pitää kantaa

kaikki tavarat.

-- Enpä halunnut jäädä keskelle kylää kaikkien osoteltavaksi, vastasi

Kustaava kuivasti. -- Eikä näiden kuljetus ole monen päivän asia.

Kerran tai kahdesti käyn noutamassa, niin silloin ovat kaikki.

-- Olisit sinä ennättänyt oloaikanasi tehdä enemmänkin vaatetta,

huomautti Annastiina.

Kustaava naurahti.

-- Jos siihen ei olisi ollut muuta estettä kuin ennättäminen, niin

eihän nämä kulkisi yhdellä hevosellakaan. Hyvä jos sai tehdä senkään

verran, ettei tarvitse aivan ensi vuosina vaatteesta huolehtia.

-- Tottahan kuitenkin kartutit rahaa.

-- Miten minä sitä olisin kartuttanut?

-- Myömällä jyviä ja mitä talosta saa.

-- Ei minun luonnollani varastetakaan.

-- Mitä varastamista se on, jos työstään ottaa, väitti Annastiina

oikein kiivastuen. -- Otin minä Porraspurolla ollessani kahviin ja sen

semmoiseen enkä pidä varastamisena.

Kustaavan teki mieli sanoa, että sepä sen niin sukkelaan lopettikin,

mutta ettei suututtaisi apulaistaan, myönteli:

-- Se on erittäin, jolla on oman miehen tavara, mutta tässä on muitakin

osakkaita.

-- Olkoon vaikka kymmenen, väitti Annastiina kiivastuen. -- Minä toki

uskoin, että sinulla on hyvätkin takavarikot.

-- Tässä ovat takavarikot.

-- Niin, mutta milläs luulet eläväsi täällä syrjäsopessa?

-- On minulla rukki.

-- Rukki, jamasi Annastiina. -- Kehräämälläkö kuin köyhät akat?

-- Mikäpäs muu minä olenkaan.

-- Niin olet, kun et älynnyt katsoa eteesi.

Annastiina kantoi taakkaansa loppumatkalla paljon tuskaisempana.

Niin häntä harmitti Kustaavan tyhmyys ja tieto siitä, ettei sillä

ollutkaan mitään säästöjä. Perillä tulokahvit ja palkaksi saatu

huivi lauhduttivat sen verran mieltä, että hän lupasi käydä entistä

palvelustoveriansa katsomassa. Mutta aikomiseen se jäi, sillä hän

taisi huomata, että kahvipussi oli mitättömän pieni, eikä ollut omaa

kahvipannuakaan.