Olin sopinut Dentonin kanssa siitä, että pysyttelisin rannalla, mutta
Schwartzin viimeisetkin voimat alkoivat huveta ja minulla ei ollut
vähääkään tietoa kuinka pitkältä vielä oli Mulegeen, ja senvuoksi
käännyin kulkemaan polkua. Me kiipesimme vuorelle, joka oli kymmenen
tuhatta jalkaa korkea. Tarkoitan todella mitä sanon. Ja tiedän sen,
sillä olen tehnyt sen ennenkin ja tiedän tarkalleen, miltä se tuntuu
ja kuinka monta kertaa minun on sillä matkalla levättävä. Tiedän myös,
kuinka pitkän ajan se ottaa sekä kuinka paljon voimia se kysyy. Nämä
seikat ovat tarkkoja korkeusmittareita, joten vakuutan teille, että me
kiipesimme niin korkealle. Todellisuudessa luulen, että kukkula oli
pari sataa jalkaa, ellei vähemmän. Mutta mainitsemani sumun vuoksi en
nähnyt sen huippua, joten harhakuvitelma oli täydellinen. Pääsimme
huipulle iltapäivällä, sillä aurinko oli aivan vaakasuoraan meistä
katsoen. Sen sijaan, että se olisi sokaissut silmiäni, näytti se vain
selventävän niitä niin, että näin alapuolellani pienen savimajan, jonka
takaa nousi savu ja näkyi läikkä viljeltyä maata.
No niin, horjuimme polkua alaspäin ja yhtämittaa mökkiin. Luulin
ensin, että se oli tyhjä, mutta hetken kuluttua näin vanhan miehen
kyyristyneenä eräässä nurkassa. Kun katsoin häneen kohotti hän sameat
silmänsä minuun päin ja hänen päänsä heilui puolesta toiseen aivan kuin
halvaantuneella.
Oli ilmeistä, ettei hän nähnyt minua, mutta jokin vaisto, joka ei vielä
ollut hävinnyt, sai hänet kääntymään vierasta tulijaa kohti. Hurjasta
janostani huolimatta oli minulla kuitenkin aikaa todeta, että edessäni
olevan miehen tila oli vielä huonompi kuin minun.
Eräässä nurkassa oli vesiastia. Minä tyhjensin sen. Siinä oli paljon
enemmän kuin mitä tarvitsin, mutta join vielä vaikka olin jo täysi
ja liika valui suupielistäni lattialle. Olin kokonaan unohtanut
Schwartzin. Ylellinen veden juonti teki minut hieman pahoinvoivaksi,
mutta pidin sisälläni minkä olin niellyt ja luulen todella, että se
imeytyi ruumiiseeni samoin kuin se tekee erämaan hiekassa pitkän
kuivuuden jälkeen. Otin astian, täytin sen uudelleen ja annoin sen
Schwartzille. Sitten tuntui minusta kuin kaikki edesvastuu olisi
minussa herpautunut ja minut valtasi suunnaton raukeus. Tiesin, että
tarvitsin ravintoa, mutta minulla ei ollut tarmoa ruveta etsimään
sitä. Nurkassa kyyköttävä mies mutisi minulle jotakin hampaattomasta
suustaan. Muistan ihmetelleeni, että näinkö tässä kaikessa rauhassa
kuolemme nälkään yhdessä — Schwartz kultaraharippeineen, ikäloppu
äijänkäppyrä ja minä. Mutta se ei minua vähääkään huolestuttanut.
Hetken perästä katosi valo silmistäni. Seuraavista hetkistä en tiedä
mitään. Sitten tunsin, että joku oli tullut luokseni, polvistunut
viereeni ja puhui helliä, sääliviä sanoja Mexikon kielellä. Nielasin
jotakin kuumaa ja voimakasta. Hetken perästä palasin harhailuiltani
muissa maailmoissa, nähdäkseni vierelläni kaksikymmenvuotiaan
mexikolais-tytön.
Hän ei ollut mitään erikoista silmäruokaa, mutta minusta hän tuntui
taivaan enkeliltä. Hänellä oli järkeä. Ei kyselyjä, ei mitään
muuta kuin toimintaa. Ainoa minkä hän minulta kysyi, oli puhuinko
espanjankieltä.
Sitten hän kertoi, että hänen veljensä pian palaisi, että he olivat
hyvin köyhiä ja että hän oli pahoillaan kun ei heillä ollut lihaa
tarjota. He olivat niin köyhiä, ettei heillä ollut muuta kuin
kalabashia, eräänlaista meloonimuhennosta. Puhuessaan hommaili hän koko
ajan astioittensa parissa. Seuraavan minkä muistan oli, että istuin
lattialla, suuri kalabash-kulho jalkojeni välissä.
Omituista kyllä, ei minulla ollut suurtakaan mielenkiintoa tuohon
muhennokseen. Maistoin sitä, tuumin hetkisen ja maistoin taas.
Vähitellen olin tyhjentänyt astian. Alkoi hämärtää. Tulin hyvin
uniseksi. Eräs mies tuli sisään, mutta olin liian tylsä kohdistaakseni
häneen vähääkään huomiotani. Kuulin ääniä. Sitten minua nostettiin ja
kannettiin johonkin ulkohuonerakennukseen ja pantiin turkisten päälle
makaamaan. Tunsin peiton painon ylläni. — — —
Heräsin yöllä. Huomatkaa, etten kahteen viikkoon oikeittain ollut
nukkunut nimeksikään ja kuitenkin heräsin muutaman tunnin kuluttua. Ja
ajatelkaa, huolimatta pitkästä paastostani en tuntenut vähääkään nälän
tunnetta syödessäni kalabashia. Mutta nyt minulla oli huutava nälkä.
Pojat, te tiedätte mitä nälkä on. Se tekee kipeää. Ja koko loppuyön
makasin valveilla ja pureskelin lähelläni riippuvan kuormasatulan
raakanahkaisia hihnoja.
Seuraavana aamuna tuli nuori mexikolainen sisarineen aikaisin
luoksemme, tuoden lisää kalabashia. Kävin sen kimppuun kuin raivoisa
eläin, olisin piehtaroinut siinä, niin innokas olin syömään. He
seisoivat ja katselivat minua ja arvatenkin Schwartzia myöskin,
vaikka minä olin välinpitämätön kaikista muista, paitsi itsestäni. He
vilkaisivat toisiinsa silloin tällöin, vaihtaen säälin silmäyksiä.
Kun olin lopettanut syömisen, ilmoitti nuori mies, että he olivat
päättäneet tappaa härän, jotta voisivat antaa meille lihaa. He olivat
hyvin köyhiä, mutta Jumala oli lähettänyt meidät heidän luokseen. — — —
Ymmärsin kaiken vasta jälestäpäin. Silloin en kuullut muuta kuin sanan
»lihaa». Minusta tuntui kuin olisin voinut syödä härän kokonaan,
nahkoineen, sorkkineen ja rasvoineen päivineen. Oli todellakin onni,
ettei heillä ollut heti lihaa. Jos heillä olisi ollut sitä, niin
me varmaankin olisimme tappaneet itsemme sillä. Otaksun, että tuo
kalabash-muhennos oli sopivinta meille silloisessa tilassamme.
Mexikolainen meni haeskelemaan hevostaan. Minä kutsuin tytön takaisin.
»Kuinka pitkältä on Mulegeen?» kysyin häneltä.
»Kymmenen mailia», vastasi hän.
Me olimme siis päässeet hyvin lähelle päämaaliamme ja Denton oli ehkä
pelastanut nahkansa.
Mexikolainen lähti ratsastaen matkaan. Tyttö ruokki meitä
kalabashillaan ja me odottelimme.
Yhden aikaan päivällä ratsasti joukko miehiä mäen yli. Kun he tulivat
lähemmä, saatoin erottaa Dentonin etumaisena. Se mies oli karaistua
terästä.
He olivat tulleet rantaa pitkin, tavanneet meidän jälkemme, siinä missä
olimme poikenneet sovitusta suunnasta ja löytäneet meidät. Denton oli
onneksi tavannut ystävällisiä ja ymmärtäviä ihmisiä.
Sanoimme jäähyväiset mexikolaiselle tytölle. Sain Schwartzin antamaan
hänelle yhden kultarahoistaan.
Mutta Denton ei malttanut odottaa hetkeäkään enää. Hänellä oli
sellainen hoppu takaisin kaupunkiin, ettei meidän auttanut muu kuin
hoippuen käydä hänen tuomiensa hevosten selkään ja lähteä mukaan.
Jäimme kolmeksi viikoksi Mulegeen. Niin pitkä aika meni ennenkuin
olimme syöneet itsemme entiselleen. Rouva, jonka luona asuin, valmisti
erästä ruokalajia karitsan lihasta ja keitetyistä oliveista. —
Niin, syötyäni aina itseni täyteen kaulaa myöten, olin tunnin
kuluttua taas niin nälkäinen, että kuljin ympäri taloa etsien uutta
syötävää.
Päästyämme hieman voimiimme puhelimme sangen paljon asiastamme. Minä
olisin tahtonut tehdä pienen matkan Guyamaan tavatakseni mahdollisesti
Kätevän Salomonin siellä, mutta Denton huomautti, että Salomon varmasti
oli laskenut juuri niin ja oli pitänyt tarkan huolen siitä, ettei hän
ainakaan siellä ollut tavattavissa. Hänen ajatuksensa oli se, että
tekisimme viisaammin, jos hankkisimme itsellemme veneen ja muutamia
astioita vettä ja lähtisimme hakemaan tuota aarretta, jonka sattumalta
olimme löytäneet. Denton kertoi, että ajatus palata takaisin ja tuoda
tullessaan kaikki dinerot aarrepaikalta oli pitänyt häntä pystyssä koko
matkan aivan samoin kuin toivo päästä tilinteolle Andersonin kanssa oli
ylläpitänyt minua. Schwartz sanoi, että kun hän kerran oli kantanut
raskaan kultakuormansa yhden päivän, niin oli hän päättänyt kantaa sen
perille asti tai sitten menehtyä. Sen vuoksi oli hänestä tuntunut niin
vaikealta heitellä niitä.
Satamassa oli iso joukko kalastajaveneitä ja me vuokrasimme niistä
yhden sekä miehen sitä kuljettamaan, miltei pilkkahinnasta viikolta.
Suuntasimme keulamme pohjoiseen ja kuuden päivän perästä olimme
poukamassamme taas.
Voitte uskoa, että se näytti merkilliseltä. Siellä oli yhä hiiltynyt
nuotiomme ja kahvipannu makasi yhä kyljellään. Otimme hetkeksi lakit
päästämme Billy rukan haudalla ja sitte kiipesimme vierinkivirinnettä
ylös, kantaen lapioitamme ja hakkujamme, sekä purjekangas-pussejamme,
joilla meidän piti kuljettaa aarteemme.
Ei ollut vaikea löytää hiekkanummea. Mutta tullessamme sille,
huomasimme, että se oli päästä päähän pengottu ja kaivettu. Siellä
täällä oli hajallaan puupalasia ja kolme tyhjää laatikkoa, joista
kannet oli särjetty. Kätevä Salomon oli käynyt siellä ennen meitä.
Palasimme veneellemme sydän kipeänä. Kukaan ei puhunut sanaakaan.
Astuimme veneeseen ja käskimme mexikolais-miehemme ohjata sen Yumaan.
Siihen meiltä meni toinen viikko. Me olimme kaikki synkkiä, mutta
Denton pahimmin. Sittenkään, kun olimme tulleet takaisin kaupunkiin
ja aloittaneet tavallisen elämämme taas, ei hän vain päässyt entiseen
uomaansa. Hän näytti tulleen aivan synkkämieliseksi ja kuljeksi
vain ympäri kuin kananpoika jyvän haussa. Se kummastutti minua,
sillä en voinut uskoa, että rahan menetys olisi murtanut hänet niin
täydellisesti. En luule, että meistä kukaan otti sellaisia asioita
kovin vakavalta kannalta.
Eräänä iltana otin hänet syrjään ja tarjottuani hänelle pari whiskyä,
tutkiskelin häntä hieman.
»En välitä kolikoista vähääkään», purki hän mieltään. »Mutta tuhannen
tulimmaista, ajattelehan, kuinka tuo roisto piti meitä oikein
mallinmukaisina hölmöinä, ja kuinka oikeassa hän otaksumisessaan oli.
Hänen näet ei tarvinnut muuta kuin purjehtia näkyvistämme niemen
taakse. Hän tiesi, että me lähtisimme maitten poikki kulkemaan,
niinkuin me teimmekin. Meidän ei olisi tarvinnut tehdä muuta kuin maata
alallamme ja odottaa häntä. Sillä hänen täytyi tulla takaisin. Ja kun
hän olisi astunut maihin, olisi tullut meidän vuoromme toimia.»
»Se onkin kaikki, mitä siitä asiasta on kerrottavaa», lopetti Colorado
Rogers hetken vaiettuaan — »paitsi, että siitä saakka olen etsinyt
häntä ja kun kuulin laulettavan tuota laulua, niin luulin, että olin
saanut hänet käsiini.»
»Ettekö ole sen koommin tavannut häntä?» kysyi Windy Bill.
»Kerran», naurahti Rogers partaansa, »kymmenen vuotta sitten. Se oli
Tusconissa. Olin erään varastohuoneen takaosassa kun etuovi aukeni ja
tuo mies astui sisään. Hän pysähtyi pienen sikarilaatikon ääreen oven
suussa. Melkein yhdellä loikkauksella olin hänen niskassaan. Paiskasin
hänet takaapäin suulleen maahan ennenkuin hän arvasikaan, mikä hänen
kimppuunsa oli hyökännyt, sain tukevan otteen hänen niskatukastaan ja
aloin jyskyttää hänen kasvojaan kovaan lattiaan. Sitten huomasin äkkiä,
että hänellä oli kaksi kättä. Hän oli luonnollisesti väärä henkilö.
»Oh, suokaa anteeksi», sanoin minä ja painuin ulos takaovesta.
Kuudestoista luku.