Oli sunnuntai karjatalolla. Aivan kuin ihmeeksi oli ilma kaunis,
tuulimyllyt pyörivät, suot olivat kuivuneet, lihaa oli riittämiin,
hevoset olivat pysyneet koossa, lyhyesti sanoen, meillä ei ollut
mitään tekemistä. Sang oli antanut meille leipävanukasta, jossa
oli oikein rusinoita seassa, me lisäsimme siihen — sitä oli
kokonainen pesuastiallinen — muutaman naulan sokeria, säilykepapuja,
soodapiskettiä ja muuta makoista, sitten sijoituimme piippuinemme
pajan varjoon, josta saatoimme seurata korppien toimia karja-aitauksen
savivallilla. Joku kertoi jutun korpeista. Siitä puhe siirtyi käkeen ja
siitä kalkkarokäärmeisiin. Ne herättivät Windy Billin juttelemaan.
»Käärmeistä puhuen», sanoi Windy, »muistan kun saivat käärmeitten
isoisän kiinni, oikein pääisännän heistä Leadissa Block Hillissä. Olin
pahanen poika silloin. Se ei ollut niin turkasen pitkä, mutta se oli
enemmän kuin jalan vahvuinen. Muistutti aivan tammipölkkyä. Tervilliger
Smith niminen mies sen otti kiinni. Hän nimitti tuon ukkokäärmeen
Clarenceksi ja sai sen niin kesyksi, että se seurasi häntä kaikkialle.
Eräänä päivänä vanha P.T. Barnum kulki siellä päin ja tahtoi ostaa
käärmeen — hän tarjosi Tervilligerille siitä tuhat dollaria. — Mutta
Smith ei tahtonut erota siitä millään muotoa. Vihdoin järjestettiin
asia siten, että Smith saattoi seurata näyttelyn mukana. He näyttivät
Clarencea suuressa laatikossa tavaravaunussa, mutta lopulta Mr. käärme
ikävystyi siinä määrin oloonsa, että jyrsi itselleen reijän laatikkoon
ja lähti siitä hakemaan kaipaamaansa isäntää. Juuri kun se oli päässyt
puolimatkaan tavaravaunun ja tupakkavaunun välillä, katkesi vaunujen
kytkin — juuri jyrkimmällä kohdalla Custerin ja Rocky Pointin välillä.
No, mitäpä siinä. Mr. käärme kietoi pääpuolensa toisen jarrun ympäri
ja häntäpuolensa toisen ympäri ja piti siten junaa yhtenä aina nousun
loppuun saakka. Mutta se joutui venyttämään itseään siinä työssä
niin paljon, että se täytyi senjälkeen ilmoittaa boa constrictoriksi
näyttelyissä.»
Windy Billin kertomus uskollisesta ukkokäärmeestä palautti vanhan
miehen mieleen seuraavan jutun: —
Niin, olen nähnyt ja kuullut asioita, joista toiset ovat aivan
tavallisia, mutta toiset taas sellaisia, joita mielellään uskoisi,
elleivät ne olisi niin suurenmoisia ja käsittämättömiä. Luonnontieto
on aina ollut mieliaineeni ja kilpailutilaisuudet erikoinen iloni
ja Windyn kertomus tuo mieleeni ainoan tilaisuuden, jolloin saatoin
yhdistää huvin, mielityön ja liikeyrityksen yhtenäiseksi iloiseksi
hummaukseksi. Se kävi seuraavasti.
Eräänä aamuna, muutama vuosi sitten, istuin Santa Barbaran rannalla
ja odottelin päivän nousua ja tuumin, mitä tekisin vuoden palkallani,
kun pieni vinosilmäinen pyöreänaama, suurine silmäkakkuloineen tuli
luokseni ja painautui viereeni istumaan.
»Oletteko koskaan pysähtynyt ajattelemaan», sanoi hän työntäen lakkinsa
takaraivolleen, että jos kaikki se hevosvoima, minkä nuo aallot
kehittävät, keskitettäisiin yhdeksi tunniksi käyttämään pesukonetta,
niin se riittäisi pesemään puhtaaksi sellaisen kaupungin kaikki paidat,
jossa asuisi neljäsataatuhatta satakolmekymmentäkuusi henkeä.
»Enpä voi sanoa tehneeni sitä», vastasin minä, tarkastaen häntä
syrjäsilmäyksin.
»Tosiasia joka tapauksessa», sanoi hän. »Ja onko koskaan johtunut
mieleenne, että jos tavallisen iän eläneen miehen ravinto koottaisiin
yhteen, vaatisi se junan, joka olisi kaksitoista mailia pitkä.
»Te teette minut oikein nälkäiseksi», sanoin minä.
»Ja eikö ole mielenkiintoista ajatella», jatkoi hän, »että jos koko
ihmiskunnan vuoden kuluessa leikatut kynnenviillot koottaisiin yhteen
ja pantaisiin hydrauliseen puristimeen, niin niistä kohoisi Keopsin
pyramiidin korkuinen keko.»
»Kuulkaahan», sanoin minä, nousten seisomaan, »oletteko te koskaan
pysähtynyt miettimään, että jos koottaisiin kaikki se kuuma ilma,
jota te tuhlaatte, saattaisi sillä täyttää niin suureen ilmapallon,
että se nostaisi sekä teidät että minut tuon palmupuiston yli tuonne
viinatehtaan nurkalle?»
Hän ei sanonut siihen mitään, nousi vain ylös, käänsi minut mainittuun
tehtaaseen päin ja käyden voimalla käsivarteeni, pakoitti minut
kulkemaan mukanaan.
»Te ette juuri ole mikään uneksija, yhtäkaikki», sanoi hän, »mutta
vähäpätöisissä asioissa näytte olevan hyvin päättäväinen.»
Istuuduimme pienten pöytien ääreen ja ystäväni tilasi olutta ja
kananliha-voileipiä.
»Kananpoikaset», sanoi hän, katsahtaen voileipään, »maksavat täällä
dollarin kappale ja ovat sangen harvinaisia. Oletteko koskaan
pysähtynyt ajattelemaan, kuinka suuren tulon kanat saattavat antaa
pienellä pääomasijoituksella. Sanokaamme, että alatte esimerkiksi
kymmenellä kanalla. Kukin niistä hautoo noin kolmekymmentä munaa,
joista ehkä kuusi menehtyy lastentauteihin. Vuoden lopussa teillä
on kahdeksankymmentä kanaa. Kahden vuoden kuluttua on tuo kanaparvi
kasvanut kuudeksisadaksi kahdeksikymmeneksi. Kolmen vuoden perästä.
— — —
Hänellä oli oikein lääkemiehen kieli! Kymmenen päivää myöhemmin, olimme
hän ja minä täydessä työn touhussa eräällä vanhalla karjatalolla, joka
oli viidenkymmenen mailin päässä kaikkialta.
Kun postivaunu kulki sitä tietä, käyttävät ihmiset sitä majapaikkana.
Talolle näkyi tuhatkunta ruskeata mäkeä. Tie, joka näkyi kahden mailin
neljän kyynärän, kahden jalan ja yhdentoista tuuman matkan, kulki aivan
meidän editsemme. Se tuli eräältä kukkulan laelta ja katosi toisen
kukkulan taakse. Tiedän tarkalleen sen pituuden, sillä mittasin sen
myöhemmin pelin touhussa.
Talon ympärillä oli satakunta rautaverkko-aitausta, jotka olivat täynnä
kanoja. Meillä oli kahta lajia. Se oli Tuscaroran työtä. Osakkaani
kutsui itseään Tuscarora Maxillary. Kysyin häneltä, oliko se hänen
todellinen nimensä.
»Se on todellisin pikku nimi, mistä ikänänne olette kuullut
puhuttavan», sanoi hän. »Tiedän sen, sillä se on oma tekemäni —
pidin sen soinnusta. Vanhemmilla ei ole mitään oikeutta antaa nimiä
lapsilleen, eikä niiden sen vuoksi pitäisi tehdä sitä.»
No niin, kuten sanoin, oli kanoja kahta lajia. Toinen oli matalahko,
raskasruumiinen, jolla oli höyhenet säärissä ja sääriäkin hyvin
niukalti, nimeltä Cochin-China. Toinen taas oli korkea, naurettavan
näköinen otus, joka oli koottu vain leveästä rinnasta ja hoikista
koivista. Ne olivat noin puoli kolmatta jalkaa korkeita ja kun ne
halusivat nokkia maata, niin niitten pyrstöhöyhenet osoittivat suoraan
taivasta kohti. Tusky kutsui niitä japanilaisiksi tappelijoiksi.
»Paras puoli viimeksi mainituissa on se seikka, että niitten painosta
on yhdeksänkymmentä prosenttia rintalihaa. Ajatukseni on, että jos
saamme ne risteytetyiksi Cochinkiinalaisten kanssa, niin saamme
niistä matalahkon, raskaspainoisen lajin, joka tuottaa runsaasti
rintalihaa. Nämä japanilailaiset ovat liian pieniä, mutta jos saamme ne
suurempiruumiisiksi ja lyhyempijalkaisiksi, niin olemme varmasti voiton
puolella.»
Ajatus näytti minusta hyvälle, ja niin me aloimme niissä merkeissä.
Teoria oli suurenmoinen, mutta se ei tahtonut tehota käytännössä.
Ensimmäiset hautomistulokset kasvoivat suuri- ja korkeatekoisiksi
Cochinkiinalaisiksi, joilla oli hoikat, lyhyet kaulat ja kolme jalkaa
sääriä. Ne eivät ylettyneet nokkineen maahan ensinkään. Meidän
täytyi tehdä niille erikoinen pöytä, jolta ne voivat syödä ja kun
ne lähtivät itsekseen kuljeksimaan ympäri, täytyi niitten tyytyä
pysyttelemään mäkien kupeessa tai pyydystää ilmasta hyönteisiä. Niitten
rinta oli suurenmoinen, vaikka — »ja ajatteleppa noita sääriluita
täyshoitolassa», sanoi Tusky.
Tähän saakka asiat eivät olleet niinkään huonolla kannalla. Tusky
ja minä ruokimme niitä tavallisesti kahdesti päivässä. Sitten me
huvittelimme katselemalla noitten leikkisäin eläinten hyppelemistä
edestakaisin verkko-aitauksessaan pyydystäessään heinäsirkkoja ja Tusky
kuvitteli mitä tapahtuisi, jos joku pöllöpää kokoisi niitä muutamia
koriin tai rautatievaunuun tai muuhun sellaiseen. Siinä me juuri
osoitimme tietämättömyytemme kanakysymyksessä.
Eräänä kesäisenä päivänä otin kiinni tusinan verran kananpoikia, suljin
ne häkkeihin ja ajoin rautatielle tehdäkseni ensimmäisen kanakauppani.
En saanut niitä ensin sullotuksi häkkeihin, mutta sitten kun olin
kääntänyt häkit kyljelleen, kävi se päinsä, vaikka myönnänkin, että
se näytti hieman hullunkuriselta. Asemalle oli juuri saapunut noita
turisterijunia ja turisterit laahasivat edestakaisin asemasillalla ja
olivat nauttivinaan Kalifornian lämpimästä auringosta. Eräs vanha,
harmaaviiksinen maankiertäjä astui rouvineen minun luokseni ja katseli
häkin raoista eläimiäni. Hän suoristi selkänsä äkkiä, kuin olisi joku
pistänyt häntä tulikuumalla hiilihangolla.
»Vieras», sanoi hän pelokkaasti kuiskaten, »mitä nuo ovat?»
»Nehän ovat kananpoikasia», sanoin minä.
Hän katseli niitä vielä kerran pitkään.
»Martta», sanoi hän sitten vanhalle rouvalleen. »Tämä riittää! Me
tulimme Iowasta katsomaan Kalifornian ihmeitä, mutta minä luulen, että
emme tarvitse tämän kummempaa. Jos nämät ovat kananpoikasia, niin minä
en tahdo nähdä Kalifornian suuria puita.»
No niin, minä möin ne kaikki ja sain dollarin ja kaksi senttiä
kappaleelta, joka oli enemmän kuin olin odottanutkaan ja sain vielä
lisätilauksenkin. Noin kymmenen päivän perästä sain tilauspaikasta
kirjeen.
»Palautamme yhden teidän Taito- ja Voimakanoistanne, siinä yhä
näkyvine hampaanjälkineen», sanottiin kirjeessä. »Älkää lähettäkö
niitä enää meille, ennenkuin ne lakkaavat pyydystämästä heinäsirkkoja.
Hammaslääkärien tulot alenevat.»
Kirjeen mukana tuli jäännös yhdestä kananpojasta. Tusky ja minä, hyvin
pahastuneina, keitimme sen illalliseksi. Se oli sitkeä, se on totta.
Me tuumimme sitten, että se ehkä maistuisi paremmalle paistettuna ja
panimme sen pannuun koko yöksi. Se ei tullut vähääkään paremmaksi.
Silloin asia tuli mielenkiintoiseksi. Tusky ylläpiti tulta ja minä
kokosin pihkapuuta. Me paistoimme sitä kolme päivää ja kolme yötä
yhtämittaa. Sen ajan kuluttua oli se jonkin verran kalvennut ja
rääsyinen, mutta vieläkin se voitti kolmivuotisen auringossa kuivatun
lihan kiinteydessä ja muissa lohduttomissa luonnon voimissa. Me
hautasimme sen sitten ja vetäydyimme takapihalle lepäämään. Siellä
meillä oli miellyttävä maisema silmäimme edessä ja sen hauskuutta
lisäsi neljäsataa heinäsirkkoja huimassa temmellyksessä metsästävää
kananpoikaa.
»Meidän täytyy lopettaa tämä», sanoin minä.
»Emme voi», myhäili Tusky.
»Emme voi. Se on synnynnäistä. Se on niissä alkuperäinen vaisto, aivan
kuin äidinrakkaus lapsiinsa ja sitä ei voi poistaa! Jumalallinen
kaitselmus on muodostanut ne erikoisesti heinäsirkkojen metsästystä
varten, aivan kuin majava on luotu patojen rakentamista varten ja
lehmäpaimen whiskyä ja faropeliä varten. Emme voi pidättää niitä
siitä. Jos me eristämme ne vajaan, niin ne hyppisivät sielläkin
kuviteltujen heinäsirkkojen tavoittelussa ja kuolisivat nälkään
keskellä yltäkylläisyyttä. Jimmy, me taistelisimme kosmosta, ylisielua
vastaan —.» Ah, hänellä oli mestarillinen puhetaito, tuolla Tuskyllä ja
kun hän oikein kohousi kaunopuheisuuden lentimille, niin sai hän minut
vaikenemaan kymmenessä minuutissa. Viidessätoista oli hän saanut minut
vakuutetuksi siitä, että meiltä oli pohja luhistunut kanahommassamme.
Luulen, että jos me olisimme sulkeneet kanat koppeihin, niin meillä
ehkä — no niin, en tiedä sentään, Tuskyn puheessa oli paljon perää.
»Tuscarora Maxillary», sanoin minä, »oletko koskaan pysähtynyt
tuumimaan sitä ihanaa ajatusta, että jos koko nykyisen ihmiskunnan
käsittävä tyhmyys koottaisiin yhteen ja pantaisiin tuohon meidän
viereemme, niin ensimmäinen, joka sattuisi paikalle ja näkisi sen,
huudahtaisi: hei, sehän on Salomon.»
Me hylkäsimme heti kanojen pidon ansaitsemiskeinona, mutta emme
kuitenkaan voineet jättää paikkaamme. Eihän meillä ollut paljon
rahaa, mutta meitä miellytti laiskoittelu ja vähäinen puutarhanhoito
ja meillähän oli aarteemme talon takapihalla, kuivalla savikolla
— ymmärrättehän sen. Niinpä jäimme siihen ja jatkoimme noitten
pitkäkoipisten kehittelyä huvin vuoksi. Minua huvitti katsella niitten
leikkimistä pitkin mäkiä ja ruokin niitä kahdesti päivään kuten ennen.
Ja niin me Tuskyn kanssa elelimme kahden onnellisina kuin sorsat
Arizonassa. Noin kerran kuussa kulki aina joku tietä pitkin. Sitä
ei juuri voinut tieksi kutsua, paraasta päästä vain kuoppia ja
töyränteitä, vaikka se kerran maailmassa oli ollut toisenlainen.
Elleivät kulkijat sattuneet olemaan ratsumiehiä tai rahdinvetäjiä,
joilla ei ollut vähääkään jumalanpelkoa sielupahasissaan, emme
joutuneet juttusille heidän kanssaan. Heillä oli liian paljon tekemistä
kiroillessaan maantietä ja he olivat tavallisesti liian raivoissaan
pystyäkseen rauhalliseen keskusteluun.
Eräänä vuoden alkupäivänä, kun liejusavikko vielä lisäsi tien
viehättävyyttä, meni eräs automopiili siitä ohi. Se oli ensimmäinen,
minkä Tusky ja minä niillä seuduilla näimme, joten lähdimme ulos
katsomaan sen menoa. Tien epätasaisuuden vuoksi se näytti tärisevältä
ja pilkulliselta eläväin kuvain näyttämöltä, kuulosti kuin
hirmumyrsky, johon sekoittui tulva kiroussanoja ja haisi kuin helvetti
suursiivouspäivänä.
»Nuo ihmiset eivät näy oikein nauttivan kauniista näköalasta», sanoi
Tusky. »Luuletko, että tuo sininen savu tulee koneesta vai siinä
olijoista?»
Tusky nosti nenäänsä ja haisteli tutkivasti.
»Kyllä se johtuu niitten kiivaasta kielestä», sanoin minä. »Oletko
koskaan pysähtynyt miettimään, että jos kaikki sanakirjan sanat
asetettaisiin peräkkäin, niin ne ulottuisivat — — —.»
Mutta silloin huomasin jotakin messingille välkkyvää tiellä. Se
näyttäytyi olevan käyrä torventapainen, jonka toisessa päässä oli
kumipallo. Puristin palloa ja säikähdin sen päästämästä äänestä niin,
että hypähdin parinkymmenen jalan korkeudelle.
»Se on pudonnut koneesta», sanoi Tusky.
»Oh, niinkö», sanoin minä, vieläkin hermot hieman epäjärjestyksessä
törähdyksestä. »Minä luulin, että se oli kasvanut maasta niinkuin
lakkisieni.»
Näihin aikoihin me hävitimme rautalankaiset kanatarhat, kun tarvitsimme
lankaa muuhun. Nuo pitkäkoipiset hajaantuivat senvuoksi pitkin tasankoa
hakemaan ravintoa. Kun ruokkimisaika tuli, sain niitä sitten huutaa,
että keuhkot olivat revetä ja sittenkin sattui joskus, etteivät ne
kuulleet minua ensinkään. Se oli vallan lohdutonta ja olin vähällä
hyljätä ne kokonaan, mutta ne olivat tulleet minulle niin rakkaiksi,
ettei minussa ollut miestä niitä lopettamaan. Tusky nauroi aina
kuollakseen ponnistuksilleni saada ne kokoon. Hän tuli aina vartavasten
ulos, piippu hampaissa iloitakseen kustannuksellani. Vihdoin minä
raivostuin ja annoin hänen kuulla kunniansa.
»Oh», selitti hän, »minua vain huvittaa nähdä hölmömäisyys sinun
lapsellisissa edesottamisissasi. Miksi et opeta niitä kuuntelemaan
tuota messinkitorvea, ja säästä siten ääntäsi?»
»Tusky», sanoin liikutettuna, »joskus näkyy sinussakin järjen
pilkahdus.»
No niin, alussa tekivät kanat kerrassaan kuperikeikkoja torven
törähtäessä. Teillä ei ole aavistustakaan, kuinka hitaita kanat ovat
oppimaan. Voisin kertoa teille paljonkin kanoista — esimerkiksi tuo
juttu kukon kohteliaisuudesta on aivan väärä. Olen pitänyt niitä
silmällä. Kun se löytää oikein runsaan saaliin, niin se nielee sen niin
sukkelaan, että palat liukuvat kurkusta kuin kärppä aidan raoissa.
Ainoastaan kun se löytää tuollaisen mitättömän, seisovassa pöydässä
syötävän pika-aamiaspalan, kutsuu se koko kanaparven aterialle ja
seisoo itse jalona ja uhrautuvana taampana. Se on sivuasia, mutta
kahden kuukauden kuluttua sain ne opetetuksi niin, että kuullessaan
torvestani honk-honk-törähdyksen, ne jättivät kaiken ja tulla
vilistivät luokseni. Se oli suurenmoinen näky, kun ne joka haaralta
loikkivat parinkymmenen jalan askelilla minua kohti. Olin oikein ylpeä
niistä ja kutsuin niitä Honk-honk roduksi.
Me emme pitäneet enää muita ensinkään, sillä preeria ja metsäkissat
olivat kopanneet ne saaliikseen. Ei ollut sellaista villikissaa tai
preeriakoiraa, joka olisi pystynyt ottamaan kiinni Honk-honkkejani, ei
hyvät herrat.
Me puuhasimme sen verran talolla, että harrastus pysyi vireillä.
Sitten ylitarkastaja päätti panna maantiemme kuntoon, ja mikä on
ihmeellisintä, hän teki sen myös. Se onkin ainoa puoli tässä jutussa,
jota on vaikea uskoa, mutta pojat, teidän täytyy ottaa se toden
kannalta. He kyntivät sen, päällystivät, silittivät ja jyräsivät sen ja
kun he läksivät, oli meillä hienoin maantie koko Kalifornian valtiossa.
Silloin keskipäivän aikaan — se oli sinä päivänä kuin he lopettivat
työnsä — istuimme Tusky ja minä tavallisuuden mukaan poltellen piippua,
kun näimme kukkulan yli nousevan pölypilven ja korviimme kuului
heikko sihisevä ääni. Kanat olivat kokoontuneet poppelien alle päivän
helteestä suojaan, eivätkä olleet millänsäkään. Sitten kuulimme torven
äänen taas heikosti, mutta selvemmin.
»Honk! Honk!» pani se ja joka kananpää kohosi pystyyn ja kuunteli
tarkkaavasti.
Honk! Honk! kuului yhä selvemmin ja lähempänä. Silloin tulla tupsahti
mäen takaa esille automopiili, huutaen voimakkaasti joka jysäyksellä.
»Pysäytä ne! Pysäytä ne», huusin Tuskylle, lentäen tuolini yli,
hypähtäessäni pystyyn.
Mutta se oli liian myöhäistä. Rakkaat, uskolliset kanani syöksyivät
portista ulos ja juoksivat huimasti, mutta turhaan tavoittaessaan
autoa. Viimeinen, mitä niistä näimme oli tomupilveen häipyvät hämärät
olennot, jotka kolmenkymmenen maiIin tuntinopeudella juoksivat mäkien
taakse katoavan koneen perässä.
Se oli kaikki mitä sillä hetkellä näimme.
Siinä kolmen tienoissa palasi ensimmäinen horjuen ja ontuen kotiin, sen
siivet roikkuivat, suu oli ammollaan ja silmät kuumuuden sokaisemat.
Iltaan mennessä oli neljätoista palannut. Kaikki muut olivat kokonaan
kadonneet, emmekä nähneet niitä enää koskaan. Arvelen, että ne
juoksivat, kunnes saivat auringonpiston ja kuolivat tielle.
Kanojen opettamiseen menee pitkä aika, mutta vielä pitempi menee
niitten totuttamiseen pois oppimastaan. Tämän jälkeen kulki noita
heidän automopiilejään päivittäin pari kolmekin ohitsemme, kaikki
huutaen vimmatusti torvillaan ja nostaen helvetillisen tomupilven
mennessään. Ja joka kerta lähtivät neljätoista Honk-honk-kanaani
niitten perään, aivan kuin olin opettanut niitä tulemaan jyville.
Niistä ei enää yksikään kuollut, mutta siitä tuli niille mitä parhain
treenaus. Jonkun ajan kuluttua ne oikein iloitsivat siitä. Kun
tarkemmin ajattelette asiaa, niin ei kanoilla juuri olekaan paljoa
huvitusta eikä vaihtelua elämässään. Matojen etsintä, heinäsirkkojen
takaa-ajo ja kuljeskelu savikolla, siinäpä heidän pääasiallisimmat
ilonsa ovatkin.
Niitä oli tosi ilo nähdä, kun ne pääsivät oikein leikin juoneen. Joka
aamu vaelsivat ne tiellä olevalle mäentöyräälle ja odottivat siinä
kärsivällisesti, kunnes joku kone tuli. Haltioituneina kaakattaen
ja levittäen puoleksi siipensä, lähtivät ne kuin kilpa-ajohevoset,
silmät palavina otteluun. Alempana olevassa käänteessä kääntyivät ne
takaisin. Sitten keskusteltuaan siitä hieman kiihkeässä äänilajissa,
rauhoittuivat ne ja odottivat seuraavan tuloa.
Muutaman kuukauden tällä tavalla treenattuaan, olivat ne
aivan erinomaisia. Minulla oli eräs kaksivuotias kukko,
joka teki viisikymmentä neljä mailia tunnissa tuollaisen
kuusikymmenhevosvoimaisen Panhandlen perässä. Kun ei autoja ruvennut
tulemaan kyllin usein, alkoivat ne kaikki ajaa takaa arojäniksiä.
Siitä ei ollut paljoakaan iloa. Lyhyen, tulisen alkujuoksun perästä
painautuivat arat jänikset pelokkaina maahan ja Honk-honk-rotu pani
tanssiksi niitten ympärillä.
Meidän karjatalomme alkoi niihin aikoihin tulla oikein tunnetuksi
autoilijain keskuudessa. He rupesivat laskemaan koneittensa nopeutta
kana»voiman mukaan. Muutamat heistä tulivat aina Los Angelosta saakka
meidän maantiellemme koettamaan uutta konettaan, voidakseen käyttää
Honk-honkkeja nopeusmittareinaan. Me veloitimme heitä hieman siitä
ja kun sitten järjestimme karjatalolle kievarin ja kapakan, niin
veteli toimemme oikein hyvin. Meidän ei enää tarvinnut jatkaa tuota
teeskenneltyä puutarhatyötämme. Iltasin istuimme ulkosalla ja kerroimme
juttuja ja minä kehuskelin kanojani. Ne vietävät kokoontuivat siihen
ympärillemme kuuntelemaan. Tietysti ne mielellään kuulivat veisattavan
ylistysvirsiä itsestään. Uskokaa pois, kyllä ne ymmärsivät. Ainoa syy
kanojen tai muitten eläinten älyn puutteesen on se, että niillä ei ole
tilaisuutta laajentaa kokemuspiiriään.
Niin, me panimme toimeen kilpajuoksuja niiden kesken. Joku meistä piti
yhtä tai kahta kanaa kiinni kalkkiviivan takana ja toinen puhalsi
torveen sadan jardin tai puolen mailin päässä riippuen siitä oliko
kysymyksessä pika- tai kestävyysjuoksu. Me pidimme kirjaa tuloksista,
löimme vetoja ja panimme merkille huippusaavutukset. Kun asia tuli
tunnetuksi, teimme rahaa kuin roskaa.
* * * * *
Vieras keskeytti äkkiä kertomuksensa ja rupesi käärimään palturia.
»Mikä teidät sai lopettamaan sen sitten?» uskalsi joku hämärän
hiljaisuudesta.
»Ylpeys», vastasi vieras juhlallisesti. »Hengen ylpeys.»
»Kuinka niin?» uteli Charley hetken perästä.
»Kanat», jatkoi vieras hetken kuluttua, »seisoivat ympärilläni
ja kuuntelivat kun kehuin miten mainioita lintuja ne olivat,
kunnes ne ylpistyivät. Ne eivät tahtoneet olla missään tekemisissä
toisten kanojen kanssa, joita olimme hankkineet ravinnoksemme, vaan
seisoskelivat ikävystyneen näköisinä, kun ei mitään kilpailuja
pantu toimeen. Ne alkoivat tulla aivan samanlaisiksi kuin nuo
neljäsataa, joista sanomissa luitte. Se oli yhtenäistä kilpa-ajoa,
heinäsirkkatanssiaisia ja kanojen iltapäivä-retkiä. Ne tulivat
toimettomuutta rakastaviksi ja ylpeiksi, aivan kuin ihmiset. Sitten
seurasi rotuitsemurha. Ne alkoivat tuntea itsensä siinä määrin
ylhäisiksi, että näet kieltäytyivät enää munimasta.»
Kukaan ei rohjennut sanoa mitään.
»Windy Billin käärme —», alkoi kertoja sukkelasti.
»Vieras», keskeytti Windy Bill painolla, »mitä tuohon käärmeeseen
tulee, niin pyydän teitä ymmärtämään, että vuosien kuluessa ja
arvostelukykyni kasvaessa olen tullut siihen käsitykseen, että se
olikin tavallinen onkimato!»