Viisi vuorokautta meni seuraavalle vesipaikalle. Mutta ne olivat
pahempia kuin edelliset kahdeksan. Me olimme kuitenkin niin
onnekkaita, että lähteen lähettyvillä rantakivikolta löysimme
kuivuneen hevoskallon. Se oli ollut siinä kauan, mutta siinä oli vielä
kiinni muutamia kuivaneita lihassäikeitä. Se olikin ainoa ravinnoksi
kutsuttava, minkä sitte kolmetoista päivää aikaisemmin syömämme
aamiaisen olimme nauttineet. Olimme päässeet vuoristoketjun yli ja
olimme taas rannikolla. Herra oli hyvä meitä kohtaan. Hän lähetti
meille vettä, tuon hevosen pääkallon ja tasaisen, kovan rantamaan,
jossa ei tarvinnut kiivetä eikä laskeutua. Ja kyllä me sen tarvitsimme,
oh, minä vakuutan teille, että me sen tarvitsimme.
Epäilen suuresti, että meistä kukaan olisi pystynyt ylläpitämään
oikeata suuntaa, ellei meillä olisi ollut niin selvää ja loppumatonta
tien viittaa kuin meri vasemmalla kädellämme. Tuskin tuntui
tarpeelliselta enää terästää huomiokykyäni, mutta tein sen kuitenkin
silloin tällöin kokeillakseni. Schwartz heitteli yhä kolikoitaan ja
kerran sattumalta vilkaistessani ympärilleni näin Dentonin nostavan
niitä maasta. Se hämmästytti minua hieman, mutta olin liian väsynyt,
jotta olisin tullut uteliaaksi. Mutta tämän jälkeen, kun näin
Schwartzin heittävän koneelliseksi tulleeseen tapaansa, koetin seurata
kolikon lentoa ja näin Dentonin aina noppasevan sen maasta. Toisinaan
löysi hän sen, toisinaan ei. Tovereitteni hahmot, kellanruskea
rantahiekka ja sinivalkoinen meri vasemmallani ovat kaikki mitä voin
muistaa, paitsi ehkä hetket, jolloin tulimme yhteen jakaaksemme jonkun
kaktuksen. Jatkoin kulkuani ja tiesin että minulla oli täysi syy
siihen, mutta näytti liialliselta ponnistukselta muistaa mikä se oli.
Schwartz heitteli kultarahojaan aivan kuin ihminen ottaa
virkistysryypyn. Vähitellen, oikeittain ajattelematta asiaa, huomasin
sen, ja ymmärsin t myös silloin miksi Denton aina noukki ne maasta ja
Dentonin ymmärtäväisyys sai rajattoman ihailun virtaamaan sieluni läpi.
Hän pelasti kolikot, pitääkseen Schwartzia jalkeilla. Viimeisen kolikon
mukana olisi hänen tarmonsakin loppunut. Se tuntuu nyt omituiselta,
mutta silloin näytti se aivan luonnolliselta ja asian laita oli
todellakin niin.
Rannikkoa kulkiessamme menetimme kokonaan tiedon ajan kulusta. Ja
pitkän ajan perästä, kun tulin taas jonkunlaiseen tajuntaan, huomasin,
että Schwartz makasi pitkällään hiekalla ja Denton seisoi kumartuneena
hänen ylitseen. Luonnollisesti me kukin olimme kaatuneet montakin
kertaa, mutta olimme tähän saakka pystyneet nousemaan taas.
»Hänen voimansa ovat lopussa», kuului Denton sanovan.
Hänen äänensä kuului kuin mailien takaa, mutta kun vastasin, niin oma
ääneni yhtä kaukaa tulevalta, mikä minua vielä enemmän hämmästytti.
Denton vetäsi taskustaan kourallisen kultarahoja.
»Näillä me ostamme vähän lisää kävelyä», sanoi hän vakavasti, »mutta ei
paljon.»
Minä nyökkäsin päätäni. Tämä uusi, outo kaupanteko osoitti taas kullan
valtavaa voimaa. Se oli yhtä selvää kaupantekoa, kuin olisi ollut
kysymys tiilen ostosta.
»Minä menen eteenpäin», sanoi Denton, »ja lähetän vastaan apua. Tulkaa
te perässä.»
»Mulegeen?» sanoin minä.
Tähän asti olimme pysyneet kutakuinkin järjissämme, koska asia oli
vakava. Mutta nyt rupesin minä nauramaan. Ja niin teki Denton myös. Me
vain nauroimme.
»Pitkä, pitkä matka Mulegehen on», sanoin minä. Sen päälle me
nauroimme, kunnes kyynelet valuivat poskia pitkin ja meidän täytyi
oikein tukea heikkoja sivujamme. Pian me vain läähätimme.
»Pitkä, pitkä matka Mulegehen on», kuiskasi Denton ja taas me
ratkesimme hillittömään nauruun. Ja kun me hieman tyynnyimme, niin
toinen meistä aina kuiskasi:
»Ruusu, ruusu rannalla
Ompi meidän Hannalla»,
lauloin minä ja hillitön nauru alkoi taas, kunnes jompikumpi vihdoin
tuli järkiinsä. Välistä me hypimme sammakkoa pitkällään makaavan
Schwartzin ympäri kuin intiaanit ja jatkoimme nauruamme. Jollakin
ihmeellisellä tavalla me vihdoin saimme suunnitelmanne tehdyksi ja
panimme kolikot Schwartzin taskuihin ja sanoimme hyvästit.
»Vanhat sukat, vanhat sukat.
Hyvästi jääkää kuin kuihtuneet kukat»,
huusi Denton ja tanssi vääränä naurusta rannalta pois, häipyen hetken
kuluttua jonkinlaiseen hämärään, joka minua nyt alkoi ympäröidä joka
puolella.
Sitten potkaisin Schwartzia, hän tunnusteli taskujaan, heitti yhden
kolikon menemään ja »osti vähän lisää kävelyä».
Enempää kuin viisikymmentä jalkaa en enää nähnyt eteenpäin. Sen takana
oli kaikki harmaata sumua. Sen piirin sisäpuolella saatoin selvästi
erottaa Dentonin jalanjäljet hiekassa. Jos väistyin liiaksi vasempaan,
kuului laineiden loiske tuon sumun läpi. Jos taas menin oikealle
tulivat vuoret vastaan. Mitä lähemmä niitä tulin sitä selvemmin näin
ne, mutta koskaan en nähnyt niiden huippuja. Varsinainen ruumiillinen
kärsimys alkoi hälvetä ja päässä tuntui ikäänkuin selkenevän.
Eräänä päivänä astelin ilman varsinaista aihetta suorissa kulmissa
rantaa. Aivan eteeni sattui silloin palanen sokeriruohoa, jonka toista
päätä oli pureksittu.
Tiedättekö mitä se merkitsi! Eläimet eivät leikkaa sokeriruokoja
palasiksi eivätkä kuljeta niitä rannalle pureksiakseen niitä. Uutta
voimaa virtasi uupuneisiin jäseniin ja tuo harmaa sumu ympärilläni
oheni hetkeksi siinä määrin, että hämärästi saatoin erottaa kallioitten
ääriviivat, ja myllertävän meren.
En ollut vähääkään nälkäinen, mutta pureksin sokeriruokoa ja pakoitin
Schwartzin tekemään samoin. Kun kuljimme eteenpäin, pysyttelin aivan
kallioitten kupeella, vaikka kulku olikin siellä vaivaloisempaa.
Muistan sen perästä vielä tulleen pimeän ja sitten kerran valkenevan,
joten yhden yön ja päivän olisi täytynyt taas kulua, mutta en muista,
olimmeko liikkeessä vai lepäsimmekö. Arvatenkaan emme tehneet
paljoakaan taivalta, vaikka varmasti hoipertelimme eteenpäin päivällä,
koska muistan nähneeni oman varjoni.
Puolen päivän aikaan, arvelen, tapasimme epäselvän polun, joka johti
kallioitten väliseen solaan. Samanlaisia polkuja olimme nähneet vaikka
kuinka paljon. Ne olivat tavallisesti villisian tekemiä, kun ne hakivat
meren rannalle hylkimiä kaloja — toivon, että niillä oli parempi onni
kuin meillä. Mutta keskellä polkua, aivan kuin viittana, oli toinen
pureksittu sokeriruoko.
Viidestoista luku.