Vanhan miehen ääni vavahteli hieman. Me ehdimme huomata, että veden
tippuminen räystäistä oli loppunut. Heikosti sarastavassa valossa
erotimme makaavien miesten ja epäjärjestyksessä olevien makuusijojen
himmeät ääriviivat. Kaukaa kuului ulkona suden ulvonta.
Emme voineet tehdä muuta hänen hyväkseen, kuin suojella häntä
auringolta ja valella hänen otsaansa merivedellä, emmekä myöskään
voineet ajatella selvästi omaa kohtaloamme niinkauan kuin hänessä vielä
kyti elon kipinä.
Hänen rintansa nousi ja laski säännöllisesti, joskin pitkin väliajoin.
Kun päivä oli korkeimmillaan, avasi hän äkkiä silmänsä.
»Pojat», sanoi hän, »tuolla puolen on kaunista, nurmi on niin vihanta
ja vesi niin vilpoisaa. Olen väsynyt kulkemaan ja luulen, että lähden
sille puolelle ja leiriydyn siellä.»
Sitten hän kuoli. Me syvensimme matalan kuopan yläpuolelle nousuveden
ja asetimme hänet siihen ja pinoimme rannalta kiviä hänen päälleen.
Sitten palasimme rantaan hyvin vakavina puhumaan asiastamme.
»Nyt pojat, ei meillä ole kuin yksi asia toimitettavana ja se on veden
löytäminen niin pian kuin mahdollista», sanoin minä.
»Mistä?» kysyi Denton.
»Niin», koetin todistella. »En luule, että tässä poukamassa on vettä.
Sitä oli ehkä siihen aikaan kuin tuo kartta tehtiin, mutta siitä on
jo pitkä aika. Ja sitäpaitsi oli sen tekijä merimies eikä erämaitten
kulkija, joten hän helposti on voinut luulla sadevettä lähteeksi.
Olemme jo tutkineet tämän puolen poukamaa. Voi olla mahdollista, että
uhrattuamme pari päivää toisen puolen tutkimiseen, emme olisi nykyistä
pitemmällä.»
»Mihin päin lähdemme?» kysyi Denton lyhyesti.
»Nähkääs», sanoin minä. »Olen tehnyt erään huomion erämaahan jääneitten
ihmisten suhteen. He kuljeksivat sinne tänne etsien vettä, kunnes
vaipuvat kuolleina suunnilleen samaan paikkaan jossa joutuivat
eksyksiin. Ja tavallisesti ovat he tehneet matkaa varsin huomattavan
määrän.»
»Niin on asianlaita», vahvisti Denton.
»No niin, olen aina ajatellut, että olisi paljon edullisempaa kulkea
yhteen suuntaan jotakin päämaalia kohti, vaikkapa sinne olisi kymmenen
tuhatta mailia. Voi näet sattua vesi vastaan yhtähyvin kulkiessa
suoraan eteenpäin kuin ympyrässäkin kiertäessä.»
»Oikein», sanoi Denton.
»Arvelen siis, että teemme viisaimmin jos seuraamme rannikkoa etelään
ja pyrimme Mulegeen.»
»Kuinka kaukana se on?» kysyi Schwartz.
»En oikein tiedä, mutta arviolta kai noin kolmen ja viidensadan mailin
välillä.»
Silloin hän kävi synkäksi ja puheli itsekseen kovasta ajasta, mikä
hänellä oli edessään. Sellainen on saksalaisten tapa. He aivan
säikähtävät alussa kun pitäisi kestää jotakin raskasta ja olisivat
valmiit kuolemaan ennemmin kuin lähtisivät yrittämään. Mutta kun he
pääsevät alkuun, niin käyttäytyvät he yhtä miehuullisesti kuin muutkin.
Me teimme selvityksen muonavaroistamme. Se osoittautui käsittävän
kolme lampaan luuta. Täysinäinen kahvipannu oli ollut tulella, mutta
tuo roisto oli potkaissut sen kumoon lähtiessään. Papukattila oli
siinä vielä, mutta jollakin tavalla me saimme päähämme, että se
oli myrkytetty, joten jätimme sen paikalleen. En käsitä nyt miten
me saatoimme olla niin höperöitä — jos hän olisi ollut myrkkymies,
niin olisi hän koettanut sitä jo varemmin, — mutta silloin se tuntui
varsin luonnolliselta. Ehkäpä aamulliset kauhu-työt, harmaan hauraat
vuoristot, auringon aavemaisen kellertävä loiste, ehkäpä myös ulapalla
raivoavat vaahtopäät ja myrskyksi yltyvä tuuli, joka tuntui puristuvan
läpi ruumiimme ja puhaltavan tyhjäksi sielumme, ehkäpä ne kaikki
heikensivät arvostelukykyämme. Oli miten oli, joka tapauksessa jätimme
täyden aterian papupataan.
Enempää viivyttelemättä lähdimme sitten taivaltamaan saman harjanteen
poikki, jota aamulla olin alkanut kiivetä. Schwartz vitkasteli tympeänä
kuin nupupää lehmä, mutta onnistuimme kuitenkin saamaan hänet mukaan.
Vuoren harjalla otimme suunnaksemme erään toisen poukaman. Olimme
jo päättäneet pysytellä lähellä rantaa osaksi tasaisempien maitten
vuoksi, osaksi myös siinä toivossa, että sattuisimme näkemään jonkun
kalastaja-aluksen. Schwartz mutisi jotakin, että oli liian pitkä matka
seuraavaan poukamaankin ja tahtoi välttämättömästi levätä eräällä
kalliolla. Denton ei sanonut mitään vaan nosti hänet kauluksesta
pystyyn sellaisella voimaila, että saksalainen antautui ja seurasi
mukana.
Laskeuduimme laaksoon, kompastelimme vierinkiviröykkiöihin ja aloimme
kahlata nilkkoja myöten pehmeässä hiekassa, joka peitti salvia-ruohoa
harjaksina kasvavan alangon. Schwartz seurasi nyt uskollisesti, mutta
oli jäänyt meistä neljä-, viisikymmentä jalkaa. Meillä oli aika kiusa
alituisesta katselemisesta taaksemme, tietääksemme tuliko hän ensinkään
perässä.
Äkkiä näytti hän katoavan kokonaan.
Denton ja minä kiiruhdimme takaisin ja tapasimme hänet nelinkontin
salvia-heinässä kynsimässä hiekkaa kuin mielipuoli.
»Tällä paikalla ei voi olla vettä», sanoi Denton, »hän on varmaankin
menettänyt järkensä.»
»Mikä nyt on kyseessä Schwartz?» kysyin minä.
Vastaukseksi väistyi hän hieman syrjään ja näytti hiekasta
esiinpistävän puulaatikon kulmaa.
Silloin me kävimme hänen avukseen ja viiden minuutin kuluttua olimme
kaivaneet esille koko laatikon.
Se ei ollut varsin iso, mutta se oli lukittu. Pari hyvää rantakiveä
selvitti pian sen asian ja me kohotimme kantta. Se oli reunojaan myöten
täynnä kultarahoja, järjestelemättöminä, lähes kaksi bushelia.
»Siinä on nyt aarre», huudahdin minä. Niin se varmasti olikin, ainakin
osa. Me tarkastimme koko laatikon, mutta emme löytäneet siitä muuta
kuin kultarahoja. Koristukset ja jalokivet puuttuivat.
»Ehkä ne ovat jossakin toisessa laatikossa», sanoi Denton.
Schwartz tahtoi ryhtyä kaivamaan ympäristöä.
»Siitä ei lähde mitään hyvää», sanoin minä. »Meillä on määrätty työmme
ja sillä hyvä.»
Denton oli samaa mieltä. Me olimme kumpikin vanhoja tekijöitä näissä
asioissa ja olimme aikanamme kärsineet sekä janoa, että nälkää ja
muisto niiltä ajoilta ei ollut omiaan herättämään aarteen himoa.
Mutta Schwartz oli aivan rahahullu. Jos olisimme jättäneet hänet
yksin, niin hän varmasti olisi jäänyt hiekka-alangolle kuolemaan kuten
Bill parkakin. Meidän täytyi väkipakolla viedä hänet pois ja siinäkin
onnistuimme vasta kun olimme antaneet hänen täyttää taskunsa pullolleen
kultakolikoilla.
Noustessamme seuraavaa rinnettä ylös katsoi hän vähäväliä taakseen ja
puhui huokaillen kuinka rikollista oli jättää kolikot sinne.
Meille oli onni, että oli talviaika. Emme olisi kestäneet kuutta
tuntia tätä vuoden aikaa. Siitäkin huolimatta kuumensi aurinko
noitten kirottujen vuoristojen saven ja kivenmukulat. Me astelimme
eteenpäin myöhäiseen iltaan asti, vuoren rinnettä ylös ja toista alas,
loppumattomiin. Auringon laskiessa pääsimme toiselle meren poukamalle,
jossa heittäydyimme veteen vaatteinemme päivinemme ja tunsimme itsemme
suuressa määrin virkistyneiksi. Luulen, että ihminen sitenkin imee
itseensä hyvän annoksen vettä. Joka tapauksessa se näytti auttavan.
Meillä oli nyt kova nälkä. Kulkiessamme rantaa pitkin koetimme keksiä
kuorieläimiä tai kyyhkysiä tai mitä vain eteen sattuisi, mutta siellä
ei ollut mitään. Schwartz tahtoi väkisinkin, että lepäisimme siinä
yhden yön, mutta Denton ja minä tunsimme asiat paremmin.
»Kuulehan Schwartz», sanoi Denton, »sinä et näy käsittävän, että me nyt
olemme kilpasilla ajan kanssa ja että sinä olet oikein aito hullu kun
kannat tuollaisia taakkoja vaatteissasi.»
Ja niin me jatkoimme matkaamme koko yön.
Se oli kaameaa kulkua, voin vakuuttaa teille. Kuu paistoi kylmänä
ja kalpeana yli kuolleen ja kuivan seudun. Kuumia henkäyksiä nousi
auringonpaahtamilta kiviltä ja rinteiltä. Varjot nousivat mustina
kivien takaa kuin salaperäiset eläimet. Päästyämme hopeahohteisen
vuorenharjanteen yli vaivuimme äkkiä synkkään pimeyteen toisella
puolella. Siellä haparoimme ja kompastelimme louhikossa jonkun minuutin
ja aloimme sitten laskeutua jyrkkää savikkoa. Se oli pelottavaa työtä
ja vuorenhuiput näyttivät aina vain olevan mailien päässä. Aamulla
näytti siltä kuin emme olisi paljoakaan edenneet. Samat oudon näköiset
vuoret kohottivat teräviä huippujaan jotenkin samoille paikoille kuin
illallakin.
Olimme päässeet pahimmasta nälän tunteesta ja vaikka olimmekin peräti
kuivia, emme kuitenkaan sanottavasti vielä kärsineet janoa. Denton
sattui tällöin näkemään kalakoukku-kaktuksen ja me aukasimme sen ja
pureskelimme sitä. Niissä on tahmea, kosteahko sisus, joka ei varsin
sammuta janoa, mutta estää kuitenkin kokonaan kuivumasta ja lentämästä
ilmaan.
Koko sen päivän vaelsimme tavallista tahtiamme. Se oli kovaa työtä,
mutta me olimme jo tulleet sille asteelle, jolloin kaikki on
epämieluista, mutta käy kuitenkin koneellisesti.
Omituista kyllä, kävi Schwartz nyt edellä. Minusta näytti kuin olisi
hän käyttänyt enemmän voimaa kuin oikeastaan oli tarpeen sillä
hetkellä, aivan samoin kuin ihminen juoksee nopeammin juuri ennen
voimien lopullista herpautumista. Tunnit kuluivat ja siitä huolimatta
ei hän näyttänyt enemmän väsyneeltä kuin me muutkaan.
Me pidimme tarkasti silmällä kaikkia, mikä vain olisi kelvannut
ruuaksi, mutta ei näkynyt muuta kuin sisiliskoja ja sarviniekkoja
kilpikonnia. Myöhemmin olisivat ne kyllä kelvanneet, mutta silloin emme
enää olleet niitten asuinmailla. Taas tuli ilta. Juuri auringon laskun
aikaan piehtaroimme taas merivedessä ja pureksimme taas kaktusta. Kuun
noustua jatkoimme vaellustamme. En aio kertoa teille kuinka kuoleman
väsyneitä me olimme. Mehän olimme aika sitkeitä ja voimakkaita, sillä
kukin meistä oli tottunut kovaan elämään, mutta kolmannen päivän
perästä, mitään syömättä ja ilman tippaakaan vettä rupesi kulku käymään
työlääksi. Olimme tulleet sille asteelle, että meillä täytyi olla joku
syy miksi koettaa päästä läpi, sillä siihen ei enään riittänyt elämisen
halu. Ihminenhän välistä joutuu siihen tilaan, että hän ennemmin kuolee
kuin jää elämään. Minä tiedän, että minua ylläpiti ainoastaan harras
toivo saada maksaa velkani tuolle Andersonille ja luulen että Dentönin
laita oli sama. Schwartz ei puhunut mitään, painoi vain edellä selkä
vääränä ja vaatteet heiluen ja pullistellen kullan painosta.
Me kuljimme tavallisesti koko yön, sillä silloin oli viileää ja
lepäsimme pari tuntia keskipäivällä. Se oli kaikki lepo, mitä nautimme.
En voi sanoa kuinka nopeasti kuljimme, se menee yli ymmärrykseni. Mutta
arvatenkin me matelimme sangen hitaasti eteenpäin sen jälkeen kun
voimamme ensin rupesivat väsymään. Lähtiessä oli minulla aina tapana
koota ajatukseni suurella vaivalla, katsoa missä olimme ja sen mukaan
määrätä maa-merkki jonkun matkan päässä ja sitten unohtaa kaiken muun
paitsi sitä. Sitten taas taivaltamaan tuntematta ja tietämättä muuta
kuin hiekkaa, savea ja rinteitä jalkani alla, kunnes olin päässyt
maamerkilleni. Sitten selvittelin taas päätäni ja otin uuden merkin.
Mutta Schwartzin hahmoa en saanut näkyvistäni, sillä hän astui aivan
minun olkapääni edessä. Hänen kasvonsa olivat aivan vääntyneet, mutta
muistan miettineeni, että näytti siltä kuin hän kärsisi enemmän
sielullisesti kuin ruumiillisesti ja kuitenkin painoi kulta hänen
taskuissaan hänen selkänsä koukkuun.
Edessämme muuttui seutu yhä vuorisemmaksi, ja kun tulimme yhä
heikommaksi, näytti siltä kun työ olisi käynyt ylivoimaiseksi.
Kahdeksantena päivänä jäivät kaktusten kasvumaat jälkeemme ja
jouduttuamme korkealle kallioseudulle olimme eristetyt merestä. Ensi
kertaa rupesi kieleni turpoomaan hieman. Kaktus oli estänyt sen tähän
saakka. Dentönin lienee ollut asia samalla tavalla, sillä hän katsahti
minuun ja kohotti leikkisästi toista silmäkulmaansa.
Schwartzin oli ilmeisesti vaikea hoitaa peräsintä. Minun täytyy sanoa,
että hän oli toimittanut sen hyvin tähän saakka, mutta nyt saatoin
huomata, että hänen voimansa alkoivat loppua, sisustaan huolimatta.
Hän tiesi sen hyvin itsekin, sillä kun sinä päivänä lepäsimme puolen
päivän aikaan, otti hän kaikki kolikot taskustaan, asetti ne riviin ja
laskettuaan pani ne takaisin, mutta sitten hän otti pari kourallista ja
heitti ne niin kauas kuin jaksoi.
»Liian raskasta», mutisi hän itsekseen, mutta enempää hän ei saanut
heitetyksi. Koko sen yön vaelsimme korkeuksissa. Arvatenkin koetimme
pitää jonkinlaista yleissuuntaa, mutta en tiedä miten lienee ollut.
Yhtäkaikki huomasin äkkiä katsovani parinkymmenen jalan korkuisen
jyrkänteen reunalta syvyyteen. Aivan allani näin tähtien valossa
— kuu ei vielä ollut noussut — valkoisen maan loistavan. Jollakin
ihmeellisellä tavalla muistui heti mieleeni eräs pieni polku kallion
alla Texasissa.
»Tässä on polku», ajattelin enemmän kuin puoleksi mielettömänä. »Minäpä
seuraan sitä».
Ainakin toinen puoleni ajatteli sillä tavalla. Toinen puoleni
oli järkevä ja tiesi paremmin asian, mutta pysytteli ikäänkuin
syrjässäkatsojana, ilkkuakseen epäonnistumistani. Liu'uin
nopeanlaisesti jyrkännettä alas valkealle viivalle ja todellakin, sehän
oli polku. Silloin mieletön puoleni nauroi järkevälle. Kuljin polkua
parikymmentä askelta ja jouduin pimeään kallion alla olevaan onkaloon
ja siinä näin jalan laajuisen lähteen silmän. Sanotaan ihmisen usein
juovan itsensä kuoliaaksi, pitkällisen janon jälkeen. Voi olla, mutta
minä en tappanut itseäni, vaikka imin itseni niin täyteen kuin suinkin
voin. Ehkäpä tuo kaktusten pureskeleminen oli auttanut hieman. Niin
hyvä herra, on vallan ihmeellistä kuinka tuo vesi virkisti minua.
Hetkistä aikaisemmin olin vähällä tulla umpihulluksi ja nyt tunsin
itseni yhtä selväpäiseksi kuin lakimies.
Huusin Dentonin ja Schwartzin paikalle. He joivat itsensä myöskin
täyteen. Sitten me lepäsimme. Kyllä oli vaikea jättää lähde —.
Ah, meidän täytyi se tehdä.
Olisimme varmaan kuolleet nälkään sen ääressä. Polku oli riistapolku,
mutta siitä ei ollut meille mitään hyötyä kun ei meillä ollut aseita.
Kuinka me kaipasimmekaan kahvipannuamme, jolla olisimme voineet ottaa
vettä mukaamme. Me täytimme lakkimme reunoja myöten ja kannoimme niitä
kolme tuntia ennenkuin vesi rupesi vuotamaan läpi. Silloin meidän
täytyi juoda se, pelastaaksemme saaliimme.
Seutu näytti olevan aivan ylösalaisin. Meidän täytyi nousta useita
mäkiä erillämme välttääksemme vierittämästä kiviä toistemme päälle. Se
oli väsyttävää. Näihin aikoihin rupesimme näkemään vuoripässejä. Ne
tulivat tavallisesti aivan kallion reunoille saakka katsomaan meitä.
Me heittelimme niitä kivillä siinä toivossa, että joku osuisi niitä
otsaan, mutta luonnollisesti onnistumatta.
Veden hyväätekevä vaikutus kesti noin yhden vuorokauden. Sitten aloin
taas nähdä näkyjä. Vähän väliä näin vettä joka kolossa ja otuksia
jos minkälaisia seisoskelevan ympärilläni ja töllistelevän minua.
Tiesin vallan hyvin, että ne olivat harhanäkyjä. Oikein ponnistamalla
voin kääntää asiat taas oikealle tolalle. Tein sen aina silloin
tällöin, vain ollakseni varma siitä, ettemme kulkeneet taaksepäin
tai hakeakseni oikeata vettä. Mutta enimmäkseen se ei mielestäni
maksanut vaivaa. Annoin näkyjen temmeltää mielinmäärin sekä sisälläni
että ulkopuolellani. Tiesin voivani irtautua niistä milloin hyvänsä.
Jos jouduin vallan suureen epätietoisuuteen asiain todellisuudesta,
otin selvän siitä heittämällä kiviä näkyjä kohti. Todelliset eläimet
lähtivät juoksemaan karkuun.
Aloimme nähdä viiliä hevosia ylängöllä. Eräänä päivänä sekä Denton,
että minä näimme selvästi satulan jättämiä merkkejä eläimissä. Jos
ainoastaan toinen meistä olisi nähnyt ne, niin ei se olisi paljoa
merkinnyt, mutta me näimme ne molemmat.
Tämä rohkaisi meitä ihmeellisesti, vaikk'en käsitä miksi se sen teki.
Olimme päässeet seudun korkeimman kohdan yli ja laskeuduimme jo
jyrkännettä alaspäin. Denton ja minä olimme yhä johdossa, ajattelematta
vähääkään peräänantamista, mutta Schwartz rupesi olemaan huonossa
kunnossa.
En ottaisi kantaakseni kahtakymmentä naulaa sellaisessa maastossa,
vaikka olisi ruokaa ja juomaa yllinkyllin. Schwartz horjuskeli
eteenpäin ilman näitä. Koetimme puhua hänelle siitä, mutta hän ei
saanut itseään irti kullasta yhdellä kertaa. Sensijaan heitteli hän
niitä yhden kerrallaan, silloin tällöin. Joka uhrauksella näkyi hän
piristyvän uuteen ponnistukseen. Kun suljen silmäni voin nytkin
nähdä laajan, huikaisevan kellertävän seudun, savenharmaat vuoret
ja meidät kolme vaivaloisesti hoippuvaa olentoa ja nuo kirkkaassa
auringonhohteessa kiiluvat kolikot, kun ne toinen toisensa perästä
lentää huristivat ilman halki.
Neljästoista luku.