Sillä hetkellä pisti kokki päänsä avonaisesta ovesta.
»Pojat», valitti hän. »Minun täytyy nousta jo kolmelta aamulla.
Ruvetkaa toki ihmisten ajoissa levolle!»
»Suu kiinni, tohtori! Tappakaa hänet! Istu tähän ja kuuntele hiljaa
tätä juttua!» huusivat kaikki villinä kuorona.
Seurasi sitten pientä käsirysyä ja ankaria vastalauseita. Sitten palasi
taas hiljaisuus ja muukalainen jatkoi kertomustaan.
Minulla oli hyvä ystävä, nimeltä Billy Sampson ja sain hänet
taivutetuksi lähtemään mukaan. Sitten siellä oli eräs vakava, pitkä
texasilainen nuori mies, joka oli väkevä kuin härkä, suora ja
sitkeä, kuten intiaanikahakoissa kasvaneet ainakin. Hän ei koskaan
puhunut paljon, mutta tiesin että hän aina oli valmis kun hetki löi.
Neljänneksi sain erään saksalaisen nimeltä Schwartz. Hän ja Sampson
olivat juuri palanneet kaivoksilta yhdessä. Otin hänet mukaan sen
vuoksi, että hän oli Billyn ystävä ja oli sitäpaitsi nuori ja väkevä
ja ainoa mies koko kaupungissa, lukuunottamatta Andersonia, joka tiesi
jotakin purjehduksesta.
Kätevä Salomon sai veneensä. Sen omisti eräs baskilainen, joka sillä
oli tullut Kaliforniasta. Nähdessäni veneen, täytyy minun sanoa, olisin
mielelläni perääntynyt, sillä se oli vain kaksikymmentäviisi jalkaa
pitkä ja kokonaan avonainen, paitsi pientä kaapin tapaista keulassa.
Siinä oli yksi masto ja sen perä oli yhtä suippo kuin keulakin.
Schwartz vakuutti kuitenkin, että se kelpasi. Hän väitti tuntevansa
niitä asioita ja sanoi että vene oli samaa mallia, kuin ranskalaiset
kalastajat käyttivät ja että se kesti missä myrskyssä hyvänsä. Ei se
siltä näyttänyt.
Kuljetimme sen Juma jokea ylös osaksi soutamalla, osaksi purjehtien.
Siellä me varustimme sen kuukauden muonalla. Kukin hankki
luonnollisesti itselleen aseen. Lisäksi sälytimme siihen hakkuja ja
lapioita ja pienen vesitynnörin. Kätevä Salomon sanoi, että se riitti,
sillä karttaan oli merkitty vesipaikkoja. Ihmisille sanoimme lähtevämme
kauppamatkoille.
Viikon lopulla lähdimme matkaan ja olimme merellä neljä päivää. Paljoa
tilaa ei jäänyt meille viidelle muonavaroilta ja muilta tavaroilta.
Nukkumista varten täytyi meidän jos jollakin tavoin sovitella ulkonevia
ruumiinosiamme. Ja minusta tuntui kuin tämän tästä olisimme olleet
hengenvaarassa. Aallot olivat paljoa suuremmat kuin aluksemme ja
ne kastelivat meidät perinpohjin, mutta Anderson ja Schwatz eivät
näyttäneet olevan millänsäkään. He vain nauroivat meille muille.
Anderson lauleli lauluaan ja Schwartz kertoi meille seuduista, joissa
oli työskennellyt. Hän ja Sampson olivat saaneet kokoon juuri niin
paljon, että heidän mielensä oli ruvennut palamaan rikkauksiin.
Ensimmäisen päivän illalla Sampson näytti meille vyötään, joka sisälsi
noin sata unssia kultahietaa. Hän väsyi sen kantamiseen ja pani sen
kompassilaatikkoon, joka oli tyhjä.
Neljäntenä iltana poikkesimme syvään lahteen ja laskimme ankkurin.
Seutu oli tavallisen mukaan vaalean ruskeaa, haurasta vuoristoa,
noin parin tuhannen jalan korkuista. Kaktusta ja salviaruohoa näkyi
kaikkialla, ranta oli täynnä mukulakiveä eikä vihreyttä ja tuoreutta
näkynyt missään.
Mutta Denton ja minä olimme oikein iloisia nähdessämme edes
jonkinlaista maata. Sitäpaitsi vesiraja tynnörissämme alkoi
arveluttavasti laskea ja oli siis aika ruveta etsimään kartan lupaavaa
vesipaikkaa. Sulloimme siis leirikamppeemme pienempään veneeseen ja
soudimme maihin.
Anderson johti meitä varmasti kuivunutta joenpohjaa, jonka seinämät
olivat savea ja konglomeraattia, mutta vaikka me kuljimme sitä loppuun
saakka, emme löytäneet muuta kuin kuivuneen sadevesiuoman.
»Sepä merkillistä», mutisi Anderson ja palasi rannalle.
Siellä hän levitti karttansa — ensi kertaa me sen näimme — ja alkoi
tutkia sitä.
Se oli huolellisesti, intialaisella musteella tehty laitos, näköjään
hyvin vanha ja täynnä kaikenlaisia vuoristoja, kaloja, laivoja ja
ankkureita kuvaavia piirroksia pitkin sen reunoja. Siinä oli aivan
oikein meidän lahtemmekin. Kaksi ristiä oli merkitty vastaavalle maan
kohdalle. Toiseen oli kirjoitettu »oro», se on kultaa, ja toiseen
»agua» vettä.
»Tuolla on korkea kallio», puhelee Anderson ja »tuolla pyöreä kukkula
vierinkivineen. Elleivät nämä merkit osoita suoraan tuohon kuivaan joen
uomaan, niin on piru saarnamies.»
Koetimme uudelleen, mutta samalla tuloksella. Ei toinenkaan kartan
tarkastus antanut meille enempää valaistusta asiassa. Me pohdimme asiaa
joka puolelta, mutta emme päässeet totuudesta mihinkään. Kartta oli
väärä ja sillä hyvä.
Sitten me tutkimme muita lähistöllä olevia uomia, mutta emme löytäneet
muita, kuin kuuman auringon paahtamia kiviä.
Oli jo auringonlaskun aika, joten teimme nuotion mesquitestä,
valmistimme illallista ja keitimme kattilan papuja.
Keskustelimme asiasta, sillä vesi alkoi tehdä loppuaan.
»Sitä meidän on ensin saatava», sanoi Sampson, »muu ei tule
kysymykseenkään. Herra ties, kuinka pitkä matka on seuraavaan
vesipaikkaan, emmekä tiedä kuinka kauan matka kestää sinne noin
pienellä aluksella. Jos kulutamme vetemme loppuun ennenkuin lähdemme,
niin olemme tuhon omat. Huomenna teemme uuden tarkastuksen ja ellemme
löydä vettä, niin palaamme Mulegeen ja otamme sieltä muutamia
varatynnöreitä matkaan.»
»Ehkäpä tuo kartta näyttää väärin myöskin aarrepaikan», huomautti
Denton.
»Ajattelin sitä», sanoi Kätevä Salomon, »mutta sitten tuumin itsekseni,
että tuo vanha kulkija ei viipynyt kauan tällä paikalla, tulihan vain
ja meni vuoksen mukana ja piiloitti saaliinsa sillä välin. Hän ei
tarvinnut vettä sillä kertaa, mutta palatessaan hakemaan aarrettaan hän
ehkä sitä tarvitsisi ja niin oli hän merkinnyt vesipaikan vastaisen
varalle. Mutta hän ei ollut merkinnässään erikoisen tarkka silloin,
ehkä hänellä lienee ollut kiire. Mutta aarteeseen nähden voitte
suudella raamattua, että hän on merkinnyt sen oikein.»
»Luulenpa, että olette oikeassa», sanoin minä.
Kun tuli levon aika, sanoi Anderson aikovansa nukkua veneessä. Mutta
Billy Sampson, muistaen ehkä kompassilaatikkoon sälyttämänsä kullan
sanoi, että jos siellä kukaan nukkuu, niin se on hän itse.
Hieman vastustettuaan antoi kätevä Anderson perään, mutta minusta hän
näytti sangen happamalta. Teimme hyvän nuotion ja kymmenessä sekunnissa
olimme vaipuneet uneen.
Tavallisesti nukun kuin tukki ja tein nytkin niin puoliyöhön saakka.
Mutta silloin heräsin äkkiä täysin valveille ja nousin istualleni
vaipassani. Ei mitään ollut tapahtunut, — en ollut uneksinutkaan mitään
— mutta siinä minä istuin yhtä heräillä, kuin keskellä päivää.
Nuotion valossa näin Kätevän Salomonin istuvan ja hänen vieressään
olivat kaikki pyssymme ladottuina. Arvatenkin olin aikaansaanut jotakin
melua, koska hän kääntyi rauhallisesti minuun päin ja nähdessään minut
valveilla nyökkäsi päätään. Kuuvalo kimmelsi kovassa kallio-maisemassa
ja tuntuva kosteus levisi mereltä.
Muutaman minuutin perästä heitti Anderson muutamia mesquitejä nuotioon,
haukotteli ja nousi jaloilleen.
»Kovin on kosteaa», sanoi hän, »korjailin noita pyssyjä parempaan
suojaan.»
Hän näytti minulle, kuinka hän sovitti palasen huopaa hanan ja
alaisimen väliin — oma keksintö, jolla hän suojasi ruutia kosteudelta.
Sitten hän kietoutui peittoonsa jälleen. Silloin näytti minusta
kaikki vallan luonnolliselta — arvelen, etten sittenkään ollut täysin
valveilla, vaikka kaikki tuntui niin selvältä päässäni.
Vasta perästäpäin älysin kuinka naurettavaa hänen hommansa minun
pettämisekseni oli. Sillä tietysti hana sinänsä oli kylliksi estämään
kosteuden tunkeutumisen alaisimeen. Luulen tosiaankin, että hänellä
oli vakaa aikomus tappaa meidät kaikki siinä nukkuessamme. Äkillinen
heräämiseni vain pilasi hänen suunnitelmansa.
Silloin ei minulla kuitenkaan ollut kaukaisintakaan aavistusta
asiasta. Ei pienintäkään epäluuloa herännyt minussa. Tämä tosiasia
mielessäni olenkin senjälkeen uskonut suojelusenkeleihin. Sillä
seuraava toimenpide johon ryhdyin ja joka silloin näytti minusta
täysin tarkoituksettomalta, oli makuupaikkani vaihtaminen nuotion
toiselle puolelle. Täten jouduin makaamaan aivan aseittemme viereen.
Olen vakuutettu siitä, että ainoastaan tästä syystä heräsimme kaikki
terveinä päivän koittaessa, keitimme aamiaisemme ja laadimme päivän
työsuunnitelman. Anderson oli johtavana sieluna. Minun piti lähteä
kiipeemään edessämme olevan harjanteen yli ja tutkia toisella puolella
oleva laakso. Schwartzin tuli tutkia lahden vasen ranta ja Dentonin
oikea. Anderson sanoi odottavansa Billy Sampsonia, joka oli nukkunut
liian pitkään pimeässä keulahytissään ja joka juuri oli soutamassa
maihin. Heidän piti yhdessä tunkeutua sisämaahan vasemmalle, kunnes he
korkealta vuorelta näkisivät jotakin kasvullisuutta.
Lähdimme heti matkaan ennenkuin aurinko ennätti ruveta polttamaan.
Vuori, jota minun tuli kiivetä, oli jyrkkä ja teräväsärmäisten kivien
peittämä, joten en päässyt nopeasti etenemään. Päästyäni puolitiehen
rinnettä, kuulin laukauksen rannalta. Katsoin taakseni. Anderson oli
pikku veneessä ja souti nopeasti purjealustamme kohti. Denton tuli
juosten omalta taholtaan ja Schwartz omaltaan rantaa pitkin. Minä
laskeuduin ja luisuin rinnettä alas minkä kerkisin ja sain tuntuvia
naarmuja terävistä kivensärmistä.
Rannalla tapasimme Billy Sampsonin makaamassa kasvoillaan, selkä
läpiammuttuna. Käänsimme hänet selälleen, mutta hän oli ilmeisesti jo
kuollut.
Anderson oli sillävälin nostanut purjeen ja katkaissut ankkurinuoran ja
viiletti täyttä vauhtia pois.
Denton seisoi suorana ja pitkänä ja katseli menoa. Sitten hän veti
vyötään reikää kireämmälle, otti kädestäni kiinni ja lähti juoksemaan
lahden pitkää poukamaa. Schwartz viiletti perässämme. Juoksimme lähes
mailin ja sitte kaaduimme niemen kärjessä olevaan pensaikkoon.
»Mitä tämä merkitsee?» huohotin minä.
»Ainoa mahdollisuutemme — saada hänet käsiimme. Hänen täytyy kiertää
tästä — kova tuuli — ehkäpä hänen mastonsa kätkee ja silloin täytyy
hänen tulla maihin», puhui Denton katkonaisesti, aukoen ja puristaen
kiinni suuria käsiään.
Siinä me kaksi hupakkoa makasimme kuin pantterit pensaikossa, odottaen
yhtä mahdollisuutta miljoonaa vastaan saada Anderson käsiimme. Mikä
merimies tahansa olisi voinut sanoa, ettei masto katkea. Mutta me
olimme jättäneet Schwartzia neljännesmailin ja makasimme siinä, silmät
tiukasti veneen purjeeseen suunnattuina, kademielin seuraten jokaista
tuumankin etenemistä ja palaen halusta kääntää pieninkin vaaralliselta
näyttävä liike eduksemme. Luonnollisesti vene sivuutti niemen,
kuten nyt tiedän, aivan tavallisessa tuulessa, kääntyi ja liukui
myötätuulessa Guyamaa kohti.
Me vaelsimme hitaasti takaisin leirillemme, nieleskellen liian kovasta
juoksusta johtuvaa kuparin makua. Schwartzin tapasimme tointumassa
eräältä suurelta kiveltä. Me olimme kaikki hulluina raivosta, Schwartz
itki ja syytteli, kiroili ja itki taas. Denton astui synkkänä ja
ääneti. Minä upotin kantapääni hiekkaan voimattomassa vihassani, ei
ainoastaan Andersonia kohtaan, vaan koko asian tällaisen käänteen
vuoksi. En usko, että meillä keneliäkään vielä oli selvillä
minkälaiseen suohon olimme joutuneet. Ainoa, minkä tajusimme, oli se,
että meille oli tapahtunut vääryys ja että se meitä suututti.
Mutta leirissä odotti meitä ainakin hetkeksi tehtävä. Billy parka ei
ollut kuollut, kuten olimme otaksuneet, mutta hän oli hyvin sairas ja
heikko ja hänellä oli reikä läpi ruumiin.
Palatessamme oli hän tajussaan, mutta siinä olikin kaikki. Hänen
silmänsä olivat kiinni ja hän voihki. Vetäisin hänen paitansa auki
pysäyttääkseni verenvuodon. Hän tunsi käteni kosketuksen ja avasi
silmänsä. Ne olivat lasimaiset enkä luule, että hän näki minua.
»Vettä, vettä!» kuiskasi hän.
Silloin me kaikki huomasimme millaiseen tilaan olimme joutuneet.
Muistan nousseeni seisomaan ja tapasin itseni katsomassa suoraan
Tom Dentonia silmiin. Luulen, että katselimme toisiamme sillä tapaa
kokonaisen minuutin. Sitten Tom pudisti päätään.
»Vettä, vettä!» pyysi Billy parka.
Tom kumartui hänen ylitseen.
»Hyvä Jumala, Billy, ei ole vettä», sanoi hän.
Kolmastoista luku.