Sillä hetkellä taukosi sade äkkiä kuin taikaiskusta ja ainoa, mikä
ulkoa kuului, oli räystäistä tippuvan veden litinä. Kun ei kukaan
rohjennut puuttua puheeseen vieraan viimeisten sanojen vaiettua, ryhtyi
hän kohta jatkamaan kertomustaan.
Meillä kävi kansaa kaiken karvaista ja kun minä olin järjestyksen
pitäjänä yleisessä pelipaikassa, niin näin minä heidät kaikki. Eräänä
kuutamoisena iltana, kun siinä kahden korvissa palasin kotiin, olin
vähällä kompastua polun poikki makaavaan mieheen. Samalla tunsin jonkin
teräaseen tunkeutuvan vaatteitteni läpi ja pistävän reiteeni. Hetken
aikaa ajattelin, että joku humalainen oli iskenyt minua veitsellään
ja olin vähällä ampua hänet siihen paikkaan. Mutta jotenkin se jäi
tekemättä ja katsoessani häntä tarkemmin huomasin, että hän oli
tiedoton. Sitten tutkin, mikä minua oli haavoittanut ja havaitsin että
mies oli menettänyt toisen kätensä. Sen paikalle oli hän sovittanut
terävän teräskoukun. Siihen olin kompastuessani sotkeutunut ja saanut
siitä hyvän merkin reiteeni.
Vedin hänet varjosta kuuvaloon. Hän oli hentorakenteinen nuori mies,
jolla oli suora, musta ja rasvainen tukka, kapeat kasvot ja pitkä
kotkan nenä. Hänellä oli yllään vain ohut paita, karkeat villahousut ja
kotitekoiset saappaat, joita meksikolaiset käyttävät kenkien asemasta.
Hänellä oli pitkä haava otsassa ja ulottui se aivan silmäkulman yli.
Ei ollut epäilystäkään, että hän eli, sillä hän hengitti sillä tavalla
kuin päähän lyöty tavallisesti tekee. Se ei kuulunut hyvältä. Kun
ihminen hengittää sillä tavalla, on hän enimmäkseen mennyttä miestä.
No niin, eihän se ollut minun asiani arvelette. Siihen aikaan
puhkottiin miesten päitä tavan takaa. Jostakin syystä otin hänet
kuitenkin käsivarsilleni ja kannoin hänet savimajaani, tein hänelle
vuoteen ja pesin haavan etikalla. Se sai hänet tajuunsa. Etikka
on erinomainen haavan parantaja, mutta ei se juuri mikään tuskan
lievittäjä ole. Hän ponnahti istuvilleen kuin olisi häntä käsitelty
tulisella hiilihangolla, katseli ympärilleen hurjin silmin ja laukesi
laulamaan tuota äsken laulamaanne laulua. Se ei ollut sama säe, vaan
jokin seuraava ja kuului se näin —
Laiva heill' oli arkkuna ja meri hautana,
Hei tuule, tuule vinha, mitä me huolimme.
Koti, jonka saivat he, ei ollut kaukana,
Oli Barbarian rantama, jot' juuri kuljimme.
Tukkani nousi pystyyn kuunnellessani häntä siinä hänen istuessaan
suorana ja aavemaisena, suuri, autio erämaa ympärilläni ja rauhallinen
kuuvalo ja tummat varjot ainoina toverinaan. Hänen silmänsä kiilsivät
oudosti molemmin puolin kyömynenää ja tukka oli valahtanut verestävän
haavan yli. Yhtäkaikki sain hänen haavansa sidotuksi ja miehen makuulle
ja pian hän vaipui horroksen tapaiseen uneen.
No niin, pari viikkoa oli hän aivan päästään sekaisin. Enimmäkseen
makasi hän selällään ja tuijotti hirsikattoon palavin silmin, aivan
kuin kumpikin niistä olisi nähnyt jotakin erisuuruisen matkan päässä,
kuten hullun silmät tavallisesti tekevät. Sellainen hän oli paraimpana
aikanaan. Sitten saattoi hän taas laulaa tuota Barbarien lauluaan,
kunnes minun täytyi lähteä katsomaan vieläkö Colorado-joki virtasi
entisellään, jotta tietäisin olinko vielä elossa vaiko kuollut ja
kuopattu. Toisinaan hän taas haasteli ja se oli kaikkein vaikeinta
kestää. Se oli aivan kuin olisi kuunnellut jonkun puhuvan puhelimen
toisessa päässä, vaikkei meillä siihen aikaan ollut pienintäkään
aavistusta sellaisesta kojeesta. Hän aloitti aina siitä kun oli pieni
poikanen ja sanottuaan sanottavansa kuunteli ikäänkuin vastausta.
Välistä arvasin millaisen vastauksen hän sai. Merkillistä haastelua
se vaan oli. Se koski laivoja ja niitten päällikköjä, tuulta ja
tyventä, taisteluja ja saaria, helmiä, valaita, lintuja ja suksia
loppumattomiin. Sangen vähän niissä oli asiaa. Kuuntelin usein
tuntikaupalla, mutta en koskaan oikein päässyt perille, mikä hän oli
miehiään, mistä hän oli tullut ja mitä tehnyt.
Toisen viikon lopulla tulin tavallisuuden mukaan puolen päivän aikaan
tuomaan hänelle ruokaa. En kohdistanut huomiotani häneen erikoisesti,
koska hän oli tyyni. Askarrellessani tulen ääressä, alkoi hän puhua.
Tavallisesti en välittänyt hänen puheistaan, sillä niissä ei ollut
mitään tolkkua, mutta nyt sai jokin hänen äänensävyssään minut
katsahtamaan taakseni. Hän makasi kyljellään, mustat, kiiluvat silmät
tähdättyinä minuun. Ja nyt ne molemmat katsoivat samaan paikkaan.
»Missä minun puseroni on?» kysyi hän.
»Ette ole sellaisessa kunnossa että tarvitsisitte vaatteitanne»,
vastasin minä. »Pysykää vain hiljaa makuulla.»
Tuskin olin saanut viimeistä sanaa suustani kun hän hyökkäsi kimppuuni.
Hän menetteli aika ovelasti. Hän kuristi kurkkuani terveellä kädellään
ja tunsin jo terävän koukkukäden pistävän niskaani. Vähän vikinää vain
ja asia olisi ollut selvä. —
Mutta hän oli ollut liian huonona ja oli maannut liian kauan, joten
häntä rupesi huimaamaan ja hän menetti tasapainonsa. Silloin paiskasin
hänet takaisin vuoteelle ja otin esille kuusipiippuiseni.
Parin minuutin kuluttua tointui hän pökerryksistään.
»No nytpä te teitte oikein siivon työn», sanoin hänelle, kun näin että
hän saattoi ymmärtää puhetta. »Minä tässä raahaan teidät puolikuolleena
tieltä ja pelastan teidän kurjan raatonne ja ensi tilaisuuden
saatuanne, hyökkäätte kimppuuni takaapäin. Selittäkää menettelynne!»
»Missä vaatteeni ovat», tiedusteli hän toistamiseen, hyvin kiihkeänä.
»Taivaan nimessä», huusin hänelle, »mikä teitä oikeastaan riivaa
vanhoine vaatteinenne? Niitähän ei ole edes sen vertaa, että niillä
voisi pyyhkiä kunnon viulua pölystä. Mitä te luulette minun niillä
tekevän? Kyllä ne ovat varmassa tallessa.»
»Antakaa minulle ne», pyysi hän.
»Olkaa nyt järkevä», sanoin minä, »tänäpäivänä ette vielä voi nousta.
Te ette ole vielä siinä kunnossa.»
»Tiedän sen, mutta antakaa minun nähdä ne», pyysi hän.
Tyynnyttääkseni häntä toin hänelle hänen vanhat riekaleensa.
»Minut on ryöstetty», huudahti hän.
»Mitä te muutakaan voisitte odottaa tapahtuneeksi, kun makaatte Juman
lähettyvillä puoliyön jälkeen metsäpolulla ja vielä reikä päässä!»
»Missä puseroni on?» kysyi hän.
»Ei teillä ollut mitään puseroa yllänne kun korjasin teidät tieltä»,
vastasin minä.
Hän katsoi minua hyvin epäluuloisena, mutta ei sanonut mitään enää.
eikä edes huolinut vastata kysymyksiinikään. Syötyään lujan aterian
vaipui hän uneen.
Tullessani samana iltana kotiin oli hänen vuoteensa tyhjä ja hän itse
kadonnut.
En nähnyt häntä kahteen päivään. Silloin huomasin hänet hyvänlaisen
matkan päästä. Hän nyökkäsi minulle happaman näköisenä päätään ja
painautui varastohuoneen nurkan taakse.
»Arvaan, että hän epäilee minua puseronsa varkaaksi», ajattelin minä ja
jälestäpäin huomasin, että olin osunut oikeaan.
Pian hän kuitenkin pääsi siitä harhaluulosta. Eräänä iltana kuljeskelin
Coloradon rantapengertä ja katselin huvikseni mutaisen virran
pyörteitä kuten tapani usein oli. Aurinko oli juuri mennyt mailleen
ja vuoret olivat taas saaneet kovan ja jäykän ulkonäkönsä, kuten ne
tekevät iltahohteen jälkeen ja taivas niitten yllä oli tuhansien
miljoonien korkuinen harmaankellertävässä valaistuksessaan. Edelläni
kulki meksikolais-pariskunta, mutta en voinut nähdä heistä muuta kuin
ääriviivat, eivätkä he näkyneet piittaavan edessään olevasta luonnon
ilmiöstä mitään. Äkkiä näytti tumma olento ikäänkuin nousevan maasta
heidän kohdallaan. Meksikolainen mies kaatui maahan kuin köyden
vetämänä ja vaimo alkoi huutaa.
Juoksin paikalle ja vetäsin aseeni esille. Mies makasi kasvot maata
vasten ja kädet levällään. Keskellä selkää oli yksikätinen ystäväni
polvillaan ja terävä koukku oli somasti sovitettu uhrin leuan alle.
Arvaatte, että hän pysyi hiljaa.
Luulen todella, että tulin paraaseen aikaan pelastaakseni tuon miehen
hengen. Varman uskoni mukaan olisi tuo teräskoukku seuraavassa hetkessä
uponnut hänen kaulaansa. Oli miten oli, mutta minä ojensin colttini
merimiehen kasvoihin.
»Mitä tämä merkitsee?» kysyin minä.
Merimies katsahti minuun muuttamatta asentoaan. Hän ei näyttänyt
pelkäävän vähintäkään.
»Tällä miehellä on minun puseroni», selitti hän.
»Mistä olet saanut tuon puseron?» kysyin minä meksikolaiselta.
»Voitin sen monte-pelissä Antonio Curvezilta», mongersi hän.
»Paljon mahdollista» murahti merimies.
Hän piti yhä teräskoukkua miehen leuan alla, mutta kopeloi nopeasti
kädellään hänen vasemman hartiansa seutuja. Puolipimeässäkin näin hänen
kasvonilmeittensä muuttuvan. Palo sammui silmistä ja murina kuoli
huulilta. Vitkastelematta sen enempää nousi hän jaloilleen.
»Nouse ylös ja anna tänne pusero», käski hän.
Meksi oli liiankin iloinen päästessään niin vähällä. En tiedä oliko hän
todella voittanut puseron pelissä vai eikö, joka tapauksessa lähti hän
kiireen vilkkaa matkaan, jättäen minut ystäväni kanssa kahden.
Koukkuniekka tunnusteli uudelleen puseron hartiaseutuja, katsahti
minuun, mutisi jotakin, jonka ilmeisesti piti merkitä jonkinlaista
mielihyvää ja lähti menemään.
Se tapahtui joulukuussa.
Seuraavan kahden kuukauden ajan oleskeli hän paljon kaupungissa, tehden
milloin mitäkin työtä. Tapasin häntä silloin tällöin. Hän puhutteli
minua aina mahdollisimman ystävällisesti ja teki kerran jonkinlaisen
tarjouksen korvatakseen vaivannäkönikin hänen hoitamisessaan.
Kun minulla kuitenkin oli niin paljon hommaa korttipelieni
järjestelemisessä, ei huomioni paljoakaan kiintynyt hänen loruihinsa.
Eräänä helmikuun viimeisinä päivinä, istuessani peräkamarissani piippua
poltellen aamiaisen jälkeen, aukaisi yksikätinen ystäväni oven jalan
verran, livahti sisään ja painoi sen visusti kiini jälleen. Hänen
katsahtaessaan minuun, oli minulla jo kuusipiippuinen valmiina.
»Hyvä on», sanoin minä, »mutta on parasta, että seisotte siinä missä
olette.»
Minulla ei ollut vähintäkään halua tulla enää tekemisiin teräskoukun
kanssa.
Hän seisoi silmää räpäyttämättä ja yrittämättäkään liikkua.
»Mitä te haluatte?» kysyin minä.
»Tahdon korvata vaivannäkönne», sanoi hän. »Tiedossani on hyvä
tilaisuus ansioon ja tahdon saattaa teidätkin siitä osalliseksi.»
»Mikä on kyseessä?» kysyin minä.
»Aarre», sanoi hän.
»Hm», sanoin minä.
Tutkin häntä tarkoin. Hän näytti vallan tavalliselta, ei ollut
humalassa eikä mielipuoli.
»Istukaa», sanoin minä, »tuonne, pöydän toiselle puolelle.»
Hän noudatti käskyä.
»No, antakaa nyt tulla», sanoin minä.
Hän sanoi olevansa nimeltään Salomon Anderson, mutta että häntä yleensä
sanottiin Käteväksi Salomoniksi teräskoukkunsa vuoksi.
Hän kertoi olleensa enimmäkseen merillä ja että hän viimeksi oli
tullut maihin Meksikon länsirannalle. Hän oli Yuyamassa tavannut
vanhoja espanjalaisia ystäviään ja heidän seurassaan käynyt Sierra
Madren kaivoksilla, mutta olivat he sillä matkalla joutuneet
Yaqui-intiaanien käsiin ja hän oli yksin pelastunut elävänä rytäkästä.
Hänen makuutoverinsa oli ennen kuolemaansa kertonut hänelle aarteesta,
jonka hänen isoisänsä oli kaivanut erääseen Ala-Kaliforniassa olevaan
luolaan. Mies oli antanut hänelle kartan, johon tuo kätköpaikka oli
merkitty. Hän oli sitte neulonut kartan puseronsa hartian kohdalle,
josta selitys hänen epäluuloonsa minua kohtaan sekä hänen mieletön
halunsa saada puseronsa takaisin.
»Se on suuri juttu», sanoi Kätevä Salomon minulle, »sillä siinä ei
ole ainoastaan kultaa, vaan myöskin jalokiviä ja timantteja. Se tekee
meistä rikkaita miehiä ja vaikka vielä tusinan samanlaista miestä
lisää, sen päälle voitte suudella raamattua.»
»Kaikki tuo voi olla totta, mutta miksi kerrotte sen minulle», sanoin
minä. »Miksi ette mene noutamaan aarrettanne, jakamatta sitä muitten
kanssa?»
»Hyvänen aika, toveri, sehän on pelkkää kiitollisuutta vain. Tehän
pelastitte henkeni ja hoiditte minua, kun olin aivan kuoleman kielissä.»
»Kuulkaahan Anderson, tai Kätevä Salomon tai mikä nimenne lieneekin»,
vastasin minä tähän, »jos te haluatte puhua asioista minun kanssani, —
enkä minä oikein vielä käsitä mitä te minulta haluatte — niin täytyy
teidän puhua suoraa kieltä. Tuo puhe kiitollisuudesta ei vetele minun
kanssani ensinkään. Kolmisen kuukautta olette täällä oleskellut enkä
minä sillä ajalla, lukuun ottamatta puolta tusinaa ystävällistä sanaa
ja kaksi kertaa saman mokoman muuta lajia, ole huomannut minkäänlaisia
kiitollisuuden oireita teidän puoleltanne. Siinä on hieman kiviruudin
makua.»
Hän katsoi minua pitkään, sylkäsi yhtä pitkään ja katsoi uudelleen.
Sitten hän räjähti nauramaan. »Sitten on piru pappina, ellette ole
kokonaan menettänyt järkeänne», sanoi hän. »No kuulkaahan nyt. Minä
tarvitsen veneen päästäkseni aarrepaikalle ja siinä pitää olla hyvät
varustukset. Minä tarvitsen myös apua aarteen kuljetuksessa, jos se on
sellainen kuin tuo mies vakuutti. Ja sitten oleskelee niillä seuduilla
Yaqui-intiaaneja ja Tiburonin kannibaaleja. Tarvitsen rahaa ja sitä
minulla ei ole enkä voi saada sitä, ellen ota jotakin osakkaaksi
yritykseen.»
»Miksi haluatte minua siihen?» kysyin minä.
»Miksipäs en sitten?» vastasi hän. »En tunne ketään, josta enemmänkään
pitäisin.»
Me puhuimme pitkään asiasta. Minun täytyi pakoittamalla suostuttaa
hänet joka sopimus»pykälään.
Minä olin suuremman retkikunnan puolella. Mutta hän vastusti sitä
jyrkästi sen vuoksi, että siten kunkin osa tulisi pienemmäksi. Minulla
taas ei ollut halua lähteä kahden tunnetusti autioon ja vaaralliseen
seutuun. Vihdoin pääsimme sovintoon. Kolmanneksen saisi hän, toinen
kolmannes lankeisi minulle ja kolmas jaettaisiin niitten kesken, jotka
minä valitsisin retkeen osanottajiksi. Suunnitelma ei miellyttänyt
häntä yhtäkaikki.
»Miten voin olla varma siitä, että menettelette rehellisesti. Teitä on
neljä yhtä vastaan ja siitä minä en pidä, voitte suudella raamattua sen
päälle.»
»Jos ette pidä siitä, niin jättäkää asia siihen», sanoin minä, »ja
menkää ulos.»
Vihdoin hän suostui, mutta hän kieltäytyi näyttämästä karttaansa,
sanoen jättäneensä sen varmaan kätköön. Luulen, että hän pyrki
pääsemään varmuuteen minusta ja sitähän tuskin voi moittia.
Kahdestoista luku.