Tulin Texasista, kuten teistä lehmäkuskeista useimmat, mutta hyvän
joukon aikaisemmin kuin monikaan teistä oli syntynyt. Siitä rupee
olemaan neljäkymmentä vuotta ja siitä saakka olenkin oleskellut
Colorado-joen varsilla. Sen vuoksi minua sanotaankin Colorado
Rogersiksi.
Tusinan verran meitä sinne tuli yht'aikaa. Olimme kaikki oleskelleet
Texasissa, mutta kun sota syttyi, niin jäimme toimettomiksi. Kun
ei meistä kukaan erikoisemmin rakastanut Johnny Rebseja ja vielä
vähemmän Yankejä, niin lähdimme poikkimain Länteen, tuumien pistäytyä
Kalifornian kultakaivoksilla.
No niin, me pääsimme luikkimaan mikä mitäkin tietä. Kun olimme tulleet
suunnilleen siihen, missä Douglas nyt sijaitsee, havaitsimme, että
Mexikon hallitus lupasi palkkion jokaisesta Apachi päänahasta. Homma
näytti meistä aika lupaavalta, sillä intiaanimetsästyshän oli meille
perin tuttua, joten me kävimme toimeen. Se tuottikin aika hyvin kolmen
kuukauden ajan, mutta sitten rupesivat intiaanit harvenemaan tai myös
esiintymään liian lukuisina yhdellä kertaa. Näytti jo siltä kuin työmme
olisi ruvennut lähenemään loppuaan, kun pojat tekivät sen huomion,
ettei mexikolaisen päänahkaa suorine, mustine tukkineen ensinkään
voinut erottaa Apachin päänahasta. Sen perästä kävi palkkiotyömme taas
jonkin aikaa oikein hyvin. Se oli kuitenkin minulle liian paksua, joten
lähdin yksin taivaltamaan, kunnes tulin Coloradoon, jotenkin sille
paikalle, jossa Juma nyt on.
Siihen aikaan oli etelästä tulevien Kaliforniaan muuttajien tapana
kulkea joen poikki juuri tällä kohdalla ja lauttaamisen yksinoikeus
oli jäänyt sikäläisille Juma-intiaaneille. He olivat komeaa,
rauhallista väkeä, joilla ei ollut muuta vaatteusta kuin hihna
vyötäröllä. Vaimoväki käytti vyötä, jossa riippui polviin ulottuvia
raakanahkakaistaleita. He panivat niitä useampia päällekkäin,
kunnes tunsivat olevansa kyllin peitossa. Vasta kun sotaväkeä tuli
paikkakunnalle, saivat upseerien rouvat heidät käyttämään nenäliinoja
rintojensa peitteenä. Heidän oma tapansa oli kuitenkin ainoa oikea. He
tepastelivat kuin kanat, kuumassa ja puhtaassa hiekassa ja pysyivät
terveinä. Mutta sen koommin kun he rupesivat käyttämään vaatteita,
alkoivat he heiketä ja kuolivat likaan ja tarttuviin tauteihin. He
käyttivät lauttaamistyössään jonkinlaisia hongasta tehtyjä aluksia,
ottivat hävettävän mitättömän maksun ja elämä oli silkkaa suloa
ja rauhaa. Panin pystyyn pienen kapakan ja ansaitsin sillä hieman
kultahietaa, joten jäin siihen joksikin aikaa. Huuhdoin kultaa vähän,
pääsin hyviin väleihin juma-intiaanien kanssa ja juttelin hevoshoidosta
ja muista asioista siirtolaisten kanssa.
Kuukauden kuluttua ilmestyivät Texasin pojat sinne. Näyttää siltä
kuin he jollakin tavalla olisivat menneet yli rajojen tuossa päänahka
hommassaan ja joutuneet kiinni siitä. Nähtyään minut, jäivät he
siihen ja pystyttivät leirinsä. He olivat kulkeneet erämaata jotenkin
runsaasti ja olivat saaneet kyllänsä siitä. Jonkin aikaa yrittivät he
kullanhuuhdontaa, mutta kun minä olin ainoa, jolla jotakin oli, olin
pian putipuhdas. Eräänä iltana ilmoitti sitten eräs velikulta, nimeltä
Walleye, että hän oli keksinyt jotakin ja tahtoi keskustella siitä. Me
kehoitimme häntä puhumaan suunsa puhtaaksi.
»Niin, nähkääs, mitäpä maksaa lähteä Kaliforniaan. Yhtä hyvin voimme
jäädä tänne.»
»Mitä ihmettä me täällä tekisimme?» kysyi eräs heistä. »Kokoisimme ehkä
jumien päänahkoja, niitten koreuden vuoksi!»
»Älä laske leikkiä», sanoi Walleye. »Mikäpä täällä on tehdessä
rahaa. Tästähän kulkee paljon kansaa ja yhä enemmän on tulossa. Tuon
lauttaamistyön voisi tehdä varsin tuottavaksi. Intiaanit ottavat vain
kaksi centtiä kappaleelta. Sehän on suorastaan rikoksellista, kun on
vain yksi mahdollisuus päästä yli. Ja minkä arvoiseksi arvaisitte
whiskyn tuollaisen erämaamatkan jälkeen? Kun ihminen on joutunut tänne
asti, on hän jo siinä määrin työlästynyt itseensä, ettei hän välitä
faro- eikä monte-pelistä vaan vaatii kruunua ja klaavaa.»
Tuollainen puhe meni heihin kuin rasva suutariin ja Juma tuli
oikeittain sillä hetkellä perustetuksi. Heillä ei tosin vielä ollut
whiskyä, mutta kortteja oli yllin kyllin ja lauttatyö oli kevyttä.
Walleye sopi intiaanein kanssa siitä, että ylimenosta maksettiin
dollari päätä kohti ja niin ryhdyimme kaikki rakentamaan honkalauttaa
itsellemme. Sitten nuo hurjimukset kävivät levottomiksi ja varastivat
eräänä aamuna intiaaneilta heidän lauttansa. Intiaanit tulivat
viattomina kuin lapset hakemaan lauttaansa, luullen sen päässeen
karkuun. Kun he tulivat leiriimme, niin avasivat nuo vietävät tulen
heitä kohti ja ampuivat heistä neljä kuoliaaksi.
Sen jälkeen ei lauttayhtiöllä ollut heistä mitään vastusta. Jumat
muuttivat majansa hieman ylemmäksi, jossa he sen koommin ovat
asustaneet. He noutivat vainajansa ja hautasivat ne. Se on, he
kaivoivat haudan kutakin varten, asettivat poikkipuita sen yli ja
näitten päälle rovion. Sitten he nostivat ruumiin päällimmäiseksi ja
perheen naiset leikkasivat tukkansa ja heittivät ne ruumiin päälle.
Sen jälkeen he sytyttivät laitoksen palamaan ja kun poikkipuut olivat
palaneet kestämättömiksi, romahti koko hoito itsestään hautaan. Se
oli somin, itse» toimivin ja näppärin kaksitoiminen hautaustapa, mitä
ikänäni olin nähnyt. Muita juhlamenoja ei ollut kuin itkua.
Lautta-liike kukoisti ja nylki sellaisia hintoja, että niitä
välistä oli vaikea saada irti. Mutta kysymyksessä oli joko maksaa
tai palata takaisin ja paluumatka oli peloittavan pitkä. Hankimme
itsellemme tarve-aineita ja rakensimme kunnollisen veneen. Kyhäsimme
hevosaitauksen ja salongin sekä taloja savitiileistä. Me ristimme
paikan Jumaksi, intiaanien mukaan, jotka sen varsinaisesti alulle
olivat panneet. Saimme tarvikkeemme Kalifornian lahden kautta, josta
purjeveneet toivat ne virtaa pitkin. Ihmisiä alkoi tulla sinne mikä
mistäkin syystä ja me pidimme huolta siitä, etteivät varastomme
loppuneet eikä järjestys häiriytynyt. Se oli oikein todellinen, elävä
kaupunki.
Yhdestoista luku.