Noin viikkoa myöhemmin, ko'ontatyön jatkuessa, pääsimme, Box
Spring-laaksoon, jossa leiriydyimme muutamaksi päiväksi rappeutuneeseen
ja hyljättyyn, savitiilistä tehtyyn rakennukseen, joka ennen oli ollut
hyvinkin huomattava karjatalo.
Eräänä iltana lopetimme aivan pimeän tullessa päivällä kokoomamme
karjan erottelun. Harhaantuneitten lauman päivän kuluessa saamineen
lisineen ajoimme nopeasti suureen, paaluista tehtyyn aitaukseen.
Lehmät ja merkitsemättömät vasikat sulloimme toiseen ja viisikymmentä
päätä käsittävä, pihviksi määrätty härkälauma sai pölyltä,
kuumalta ja edestakaisin juoksulta suojan neliömailin kokoisessa
rautalanka-aitauksessa, jota kutsuttiin laitumeksi. Kaikki muu, minkä
kanssa meillä ei enää ollut mitään tekemistä, ajettiin aavikolle
pensastoon ja kaukaisia vuoria kohti. Siellä ne saivat noudattaa omaa
mieltään täydellisesti.
Nyt oli aavikko muuttunut harmaansinertäväksi ja pensaikon oli
ilta-aurinko valanut kellanvihreäksi. Kova, kolkko erämaa oli idässä
pehmennyt ihmeelliseksi punapurppuraiseksi esiripuksi, joka loisti
kuin nuoren tytön harsohame. Eteläisen ja lounaisen taivaan peitti
välähtelevä ja jyräjävä ukkospilvi.
Me körötimme erottelu-hevosillamme, jotka päivän rivakasta, ja
ajoittain tulisesta työstä väsyneinä laahustivat polviaan myöten
pimeässä, joka näytti syntyvän ja nousevan aivan tasangon maanpinnasta.
Joka mies oli väsynyt ja nälkäinen. Varusvaunulla me riisuimme satulat
ja käännytimme ratsut hevoslaumaan. Muutamat ajattelevimmista muistivat
ukkospilven ja pistivät varustuksensa vanhan karjatalon kuistin suojaan.
Illallinen oli valmis. Sieppasimme tinavälineemme, täytimme
lautasemme lihalla, leivällä ja säilykkeillä ja painauduimme kyykkyyn
kantapäillemme. Ruoka oli hyvää ja me söimme huimasti hiljaisuuden
vallitessa. Kun emme enää voineet tupata itseemme enempää, panimme
tupakaksi. Meillä oli siinä hyvä tilaisuus katsella, miten myrskypilvi
mahtavan äänettömänä nousi taivaan laelle, sammuttaen erämaan kirkkaat
tähdet toisen toisensa jälkeen.
»Kääröjä» oli hajallaan siellä täällä. Käärö käsittää lehmäpaimenen
vuoteen ja koko hänen henkilökohtaisen omaisuutensa. Kun talouteen
kuuluu varusvaunu, kasvavat tavallisesti kääröt aika suuriksi.
Heti kun olimme päässeet lopulliseen varmuuteen siitä, että todellakin
sataisi, hylkäsimme leirivalkeamme ja kiiruhdimme kilpajuoksussa
ottamaan vuoteemme. Kymmenessä minuutissa oli joka vuode turvassa
hyljätyn karjatalon seinien sisäpuolella ja kunkin omistaja
pitkällään etukäteen valtaamallaan paikalla ja kukin toivoi hartaasti
onnistuneensa määrittelemään oikein kattovuodon paikan.
Tavallisestihan me turvauduimme siihen valoon, jonka meille leirituli
tarjosi, mutta nyt meillä ei ollut minkäänlaista keinotekoista
valaistusta. Kunkin miehen paikan määräsi nyt hänen vuoroin hehkuva
ja vuoroon hiipuva tupakkatulensa. Silloin tällöin jonkun sytyttäessä
piippuaan, valaisi tulitikun loimu kuin ilotulitus kuparin karvaisia
kasvoja ja hämyyn häviävää kättä. Miesten äänet kuulostivat oudoilta,
ruumiittomilta. Keskustelun jatkuessa me vähitellen tiesimme ketä
meidän huonekuntaamme kuului. Olin unohtanut, että talossa oli neljä
huonetta. Ulkona raivosi myrskysade arizonalaisella voimalla ja seinien
sisäpuolella olevat miehet, jotka siunasivat onneaan tai kirosivat
sitä, aina sen mukaan kuinka pitävä katto kunkin kohdalla sattui
olemaan.
Luonnollisesti me ensin puhuimme karjan pakokauhusta. Lehmät ja karhut
ovat aina tähdellisimmät keskusteluaiheet karjaseuduilla. Sitten
saimme kuulla pari huuliharppu-esitystä, jotka tietysti johtivat
lauluihin. Tuli minun vuoroni. Vetäisin ensimmäisen säkeen eräästä
merimieslaulusta, jonka ainakin piti viehättää uutuudellaan —
Kerran purjehdimme, ah, purjelaivalla.
Hei tuule, tuule vinha, mitä me huolimme.
Ihmeellisin kaikesta, mi näimme matkalla,
Oli Barbarian rantama, jot' juuri kuljimme.
Olin juuri päässyt näin pitkälle, kun minut äkkiä keskeytti kauhea
kirous takanani. Samassa hetkessä välähti tulitikku. Kääntyessäni
näin oudon miehen pitävän pientä soihtuaan päänsä yläpuolella ja
tarkastelevan tuiman uteliain silmäyksin lattialla makaavia miehiä.
Hän oli ilmeisesti juuri tullut sisään myrskyn käsistä, sillä hänen
vettä valuva lakkinsa oli pudonnut hänen jalkoihinsa. Lyhyeksi
leikattu, kankea tukka peitti harmaana hänen selväsaumaisen päälakensa
Valtavat, teräksen harmaat kulmakarvat kattoivat tyytymättömyyttä
palavan silmäparin ja kulmikas, voimakas leuka oli niin tiukasti
puristunut, että poskilihakset pullistuivat valtaviksi harjanteiksi ja
notkelmiksi.
Kun tulitikku rupesi polttamaan hänen paksuja, nelikulmaisia sormiaan,
pudotti hän sen maahan, jossa sen pimeys nielaisi.
»Kuka lauloi tuon laulun?» kysyi hän karskisti. Ei kukaan vastannut.
»Kuka tuon laulun lauloi», tiedusteli hän uudelleen.
Sillä välin olin tointunut hämmästyksestäni ja vastasin.
»Minä sen lauloin.»
Uusi tulitikku syttyi silmänräpäyksessä ja oli vähällä polttaa
silmäripseni.
Olin lyhyen hetken tuiman tarkastelun esineenä ja sitten puoleksi
palanut tulitikku sai seurata ensimmäistä.
»Missä olette oppinut sen?» kysyi vieras kokonaan muuttuneella äänellä.
»En muista», vastasin. »Se on hyvinkin tavallinen syvän meren laulu.»
Seurasi raskas hiljaisuus. Vihdoin vieras huokasi syvään.
»Aivan sama laulu», virkkoi hän. »En ole koskaan kuullut kuin yhden
ainoan miehen laulavan sitä.»
»Kuka te olette?» kysyi joku pimeydestä.
Ennenkuin vastasi, sytytti vieras kolmannen tikun, etsiäkseen itselleen
istumapaikan. Kumartuessaan eteenpäin näkyivät hänen voimakkaat,
karkeat kasvonsa uudelleen selvästi.
»Hän on Colorado Rogers», vastasi karjanomistaja hänen puolestaan.
»Tunnen hänet.»
»Niinpä niin», intti ensimmäinen ääni, »mutta mitä tarkoittaa Colorado
Rogers häiritsemällä tuolla tavalla meidän laulu-iltaamme?»
»Kerro heille Rogers», neuvoi karjanomistaja. »Kerro heille, samalla
tavalla kuin kerroit silloin Gilassa, ensi kuussa kymmenen vuotta
sitten.»
»Mitä?» kysyi Rogers. »Kuka sinä olet?»
»Et tunne minua, Rogers», vastasi karjanomistaja, »mutta minä olin
siihen aikaan Buch Johnsonin taloudessa. Kerrohan meille juttu.»
»Hyvä», myöntyi Rogers, antakaahan tänne tupakkakojeet, niin teen sen.»
Hän pyöräytti itselleen palturin ja sytytti sen, minun hekumoidessani
hänen valtavan ja sointuvan äänensä muistelemisessa. Se oli sitä lajia,
joka saa meren pauhinan, kosken kohinan ja kuten tässä tapauksessa,
ukkosen ja rankkasateen itseään kuuntelemaan. Se oli rinnantäyteinen,
jota jokapäiväisimmällekin sanalle värin antava kurkun hyväilevä
väreily säesti. Ensimmäisten kymmenen sanan perästä olimme kaikki
vaipuneet kuuntelemaan vanhan miehen kertomusta, unohtaen kokonaan
myrskyn, vuotavan katon ja likaisen lattian.
Kymmenes luku.