Koko yön nukuimme kuin tukit. Unet eivät meitä häirinneet, mutta
ulkoilmassa eläjän ikivanhan tavan mukaan — elipä hän sitten metsissä
tai aroilla, vuoristossa tai vesillä, nousimme kukin kerran yössä
kyynärpäittemme varaan, katselimme ympärillemme ja painuimme uudelleen
makuulle. Jos meillä olisi ollut nuotio, olisi sitä silloin ollut
lisättävä tai jos tuuli olisi kääntynyt ja aallot olisivat nousseet
korkeina, olisi silloin ollut aika tarkata taivaan merkkejä ja katsoa,
tokko ankkurin kettinki kestää. Ja jos kuormahevosemme olisi lähtenyt
harhailemaan lumiselta alppiniityltä, olisi ollut paras aika kuunnella
sen heikosti kilkattavaa kelloa, jotta aamulla tietäisi miltä suunnalta
sitä hakea. Mutta koska meillä tässä suhteessa ei ollut mitään
edesvastuuta, niin me kukin vuoroomme painuimme takaisin peittoihimme
kiitollisina huoahtaen.
Muistan, kuinka kuu kiiti hyvää kyytiä näennäisesti paikoillaan
pysyvien pilvien lomitse. Muistan myös syvän tumman varjon, joka kohosi
hopeahohtoisten vuorten edessä. Katselin liikkumattomiksi jäykistyneitä
purjekangasmyttyjä, joista kukin kätki sisäänsä nukkuvan miehen. Ilma
vapisi aitauksessa olevan karjan mylvinästä.
Hetkistä myöhemmin, kuten minusta tuntui, herätti kokin touhuilu minut
uudelleen. Kirkas, leikittelevä nuotio loimusi pimeydessä. Sen edessä
liikuskeli jo syömähommissa puuhailevien miesten varjot.
Minäkin kömmin peittoni alta ja yhdyin heihin. Homer touhusi miesten
jaossa päivän töitä varten. Kolme määrättiin hoitamaan hevoslaumaa,
viidelle jäi harhautuneitten lauman vieminen aitauksesta hyvälle
laitumelle ja kolme merkintäjoukkuetta komennettiin merkitsemään
edellisenä iltana kokoomamme vasikat. Tähän menikin jo toinen puoli
miehistöä. Jäljellä olevat saivat lähteä lyhyelle ratsastukselle
suolaiseen heinikkoon. Minä yhdyin karjanomistajaan ja kahden me
lähdimme jalkaisin polttoaitaukselle.
Me olimme ainoat jalankävijät, vaikka aitaukselle ei ollut enempää kuin
noin pari sataa metriä. Saapuessamme sinne, huomasimme hevosten jo
olevan sen ulkopuolella. Aitauksen pystypylväitten lomista saatoimme
nähdä karjan ja vastakkaisella puolella tekivät miehet aivan aitauksen
viereen nuotiota. Avasimme leveän portin ja astuimme aitaukseen. Kolme
lassonheittäjää istui hevostensa selässä, heilutellen joutessaan
köytensä silmukkaa edes takaisin. Kolme muuta miestä kantoi polttopuita
ja asetti ne tottuneesti siten, että syntyi mahdollisimman ankara veto,
sillä polttoraudan kuumentaminen on kerrassaan taidetyötä. Yksi seisoi
kimppu pitkiä J.H. polttorautoja kädessään, odotellen tulen» teon
päättymistä. Kaikki muut istuivat kykkysillään pitkin aitauksen vartta,
poltellen paltureitaan ja jutellen keskenään. Auringon ensi säteet
valahtivat yli kaukaisten vuorten.
Kymmenen minuutin kuluttua ilmoitti Charley, että raudat olivat
valmiit. Homer, Wooden ja vanha Kalifornia John ratsastivat karjan
sekaan. Muut miehet nousivat, ojentelivat sääriään ja tulivat paikalle.
Karjanomistaja ja minä kiipesimme portin korkeimmalle poikkipuulle ja
asetuimme siihen, karjamies muistikirja polvellaan.
Kukin ratsastaja pyöritteli lassoaan kädessään pitäen laajaa silmukkaa
avonaisena taitavalla ranteen käänteellä pyörähdyksen lopussa. Äkkiä
Homer nojautui eteenpäin ja heitti. Silmukan käydessä maaliin nykäsi
hän voimakkaasti sitä, aivan kuin koukulla suurta kalaa vedettäessä.
Se kiristi silmukan ja esti sen luistamasta yli kaulan. Välittömästi
ratsastajan liikkeen perästä kääntyi hevonen ja ottamatta selvää
heiton onnistumisesta, lähti se järjestelmällisesti, välttäen turhaa
kiirehtimistä astumaan merkinpoltto-nuotiolle. Homer pyöräytti vielä
köyden pari kolme kertaa sarvien ympäri ja asettui istumaan vain
toisen jalustimen varaan välttääkseen tiukalle jännitettyä köyttä ja
säilyttääkseen tasapainon. Ei kukaan kohdistanut huomiotaan vasikkaan.
Viimemainittu oli tarttunut kiinni takajaloistaan. Kun köysi tiukkeni,
pyörähti se äkkiä nurin ja ennen» kuin se osasi arvatakaan, että
jotakin epämiellyttävää oli tapahtunut, liukui se majesteetillisesti
vatsallaan nuotiota kohti. Sen perässä seurasi hätääntynyt emä,
heiluttaen päätään puolesta toiseen.
Nuotion luona hevonen pysähtyi. Molemmat »verikoirat» kävivät heti
uhrinsa kimppuun, kaataen sen oikealle kyljelleen. Toinen polvistui
sen kaulalle ja väänsi toisen etujalan eräänlaiseen pihtiin. Toinen
taas tarttui vasikan takajalkaan, asetti jalkapohjansa sen toista
reidenjuurta vasten ja istuutui eläimen taakse. Täten kävi vasikalle
mahdottomaksi rimpuilla. Kun kerran olette saanut sellaisen potkun,
että hengityksenne vähäksi aikaa salpautuu taikka pari kylkiluuta on
kappaleina, niin varmasti lakkaatte ajattelemasta, että tässä käytetään
tarpeetonta kovakätisyyttä. Sitten joku irroitti lasson. Homer ratsasti
pois, kooten köytensä mennessään.
»Kuuma rauta!» huusi toinen »verikoirista.»
»Merkitsijä!» kiljui toinen.
Heti tuli kaksi miestä paikalle. Polttaja painoi hiljaa rautansa
vasikan kylkeä vasten. Nousi savu ja palaneen karvan käry.
Mahdollisesti värisi vasikka hieman karvojen kärähtäessä. Seuraavassa
hetkessä oli kaikki ohi. Palanut paikka näytti helakan punaiselta,
joka onkin oikea väri osoittamaan, että polttaminen on toimitettu
tarkoituksenmukaisesti.
Sillä välin merkitsijä oli omassa työssään. Ensin leikkasi hän
terävällä veitsellään vinosti kappaleen toisesta korvanipukasta. Sitten
viilsi hän toisen korvan haaraiseksi kuin pääskysen pyrstön.
Palaset tukki hän taskuunsa, jotta työn päätyttyä voisi tarkistaa
karjanomistajan muistikirjaansa panemat merkityt vasikat. »Verikoirat»
laskivat vasikan irti. Se hypähti jaloilleen, huolestunut emä
tunnusteli ja haisteli sitä ja sitten molemmat lähtivät muitten
joukkoon pohtimaan tapahtumaa.
Minusta näyttää siltä, kuin liian paljon lörpöteltäisiin
polttomerkinnän äärimmäisestä julmuudesta. Epäilemättä se jossakin
määrässä on tuskallista ja jos voitaisiin keksiä jokin muu hyväksyttävä
tapa, joka tekisi tuntemisen helpommaksi, niin otettaisiin se varmasti
käytäntöön. Mutta ottaen huomioon karjan laajan, vapaan liikkumisalan
ja sen tuhansiin nousevan lukumäärän ja sadat omistajat, niin ovat
kaikki muut merkitsemistavat mahdottomia. Muistan erään liikkeen
Uudessa Englannissa, joka rupesi suosittelemaan korviin kiinnitettäviä
metallilappusia. Tuo uusi oppi herätti Arizonassa loppumatonta
hilpeyttä. Kuvitelkaapa mielessänne merkitsijää, joka kohteliaimmin
laskeutuu satulasta tutkimaan villin karjan korvalappuja rajattomilla
aukeilla tai ko'onta-tilaisuudessa.
Mutta kuten jo olen huomauttanut ei tuo välttämätön polttaminen
ja korvien merkintä ole niin tuskallista, kuin miltä se näyttää.
Kärventyminen tunkeutuu tuskin syvemmälle päällimäiseen ihoon, kuin
että se tappaa karvojen juuret ja sitäpaitsi tulee muistaa, ettei
karja paksuine nahkoineen ole yhtä arkatuntoinen kuin korkeammat
hienohermoiset olennot. Tavallisesti mölähtää vasikka tuntiessaan
hehkuvan raudan kyljessään, mutta päästyään vapaaksi lähtee se miltei
poikkeuksetta syömään tai katselee välinpitämättömänä ympärilleen.
En ole todellakaan koskaan nähnyt, että vasikka edes huolisi nuolla
haavaansa, jota se ei suinkaan jätä tekemättä taistelussa saamiinsa
vaurioihin nähden. Sitä paitsi tapahtuu se sille ainoastaan kerran
elämässä ja kestää silloinkin vain muutaman silmänräpäyksen — lohdutus,
joka on evätty niiltä, jotka paikkauttavat hampaitaan.
Tällä välin oli kaksi muuta miestä ottanut kiinni kaksi vasikkaa.
Toinen niistä oli vain muutaman kuukauden ikäinen, joten ratsastaja
ei välittänyt sen takajaloista, vaan kietoi köytensä sen kaulaan.
Luonnollisesti vasikka heti köyden kiristyessä kävi vastarintaan ja
se tapahtui mitä hullunkurisimpien nykäysten, hyppyjen, loikkausten
ja vääntelemisen muodossa. Mr Frostin härkävasikka on oivallinen
näyte tästä lajista maalaustaiteessa. Ja sitten tuo loistava
vastakohta vasikan mielettömän ja käsittämättömän kiihkon ja hevosen
ja ratsastajan täydellisen, järkkymättömän rauhallisuuden välillä.
Tultuaan nuotion luo tarttui toinen miehistä kireällä olevaan köyteen
ja kuljetti toisen kätensä vasikan selän yli sekä tarttuen sen höllään
vatsanahkaan pyöräytti voimakkaalla nykäyksellä sen nurin.
Kun kaataja tunsi hyvin tehtävänsä ja vasikka oli pieni, oli se
silmänräpäyksessä kyljellään, niin että maa tömähti ja pysyi siinä
kohden miehen pitelemänä.
Aina ei kuitenkaan käynyt näin onnellisesti. Silloin tällöin kieltäytyi
jokin tavallista ripeämpi härkämullikka pyörähtämästä kyljelleen. Se
saattoi saada yhden jalkansa maahan, rimpuilla voimakkaasti ja vihdoin
lopettaa kaksintaistelun pääsemällä neljälle jalalleen takaisin.
Sitten se useimmassa tapauksessa yritti lähteä karkuun. Silloin sen
tietysti täytyi pysähtyä, kun köysi loppui. Mutta joskus sen onnistui
juosta jonkun merkitsemistyössä puuhailevan ryhmän ympäri. Voitte
kuvitella mitä silloin tapahtui. Toisesta päästään tunnontarkkaan ja
peräänantamattomaan hevoseen kiinnitetty köysi jännittyi tietysti
häikäilemättömän ja voimakkaan mullikan vetämänä kireäksi ja viisti
nilkan korkeudella tieltään, mitä eteen sattui. Polttaja ja merkitsijä,
jotka seisoivat, kaatuivat mätkähtäen maahan. »Verikoirat», jotka
taasen istuivat, tekivät silmänräpäyksessä useampia taidokkaita
voltteja, toinen merkittävänä oleva vasikka nousi pystyyn ja sotki oman
köytensä selvittämättömäksi vyyhdeksi rikostoverinsa köyteen. Kuumat
raudat, kuumat sanat ja valtava tomupilvi täytti ilman.
Toinen keino, joka vaatii jonkinverran enemmän taitoa, on tarttua
eläimen häntään ja nykäistä sitä kiristynyttä köyttä vasten. Sen
epäonnistuessa, tarjoutuu katselijoille sangen paljon huvia.
Nyt oli merkintätyö täydessä käynnissä. Kolme hevosta tuli ja meni
rauhalliseen tapaansa. Kun silmukka tarttui, kääntyivät ne ja kävelivät
nuotiota kohti, niinkuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa.
Harvoin heitto epäonnistui. Miehiä tuli ja meni, toimeliaina ja
tarkkaavina.
Toisinaan oli kolme, neljäkin vasikkaa yhtaikaa maassa. Huutoja sateli
puolelta ja toiselta. »Merkitsijä!» »Kuuma rauta!» »Merkitse kirjaan!»
Tomu nousi ja laski ja kaiken takana loisti aurinko kirkkaana ja karjan
ammunta humisi kuin jättiläisurut. Puolitiessä puolipäivään alkoivat
»verikoirat» hieman väsähtää.
»Ei enää kaulasta kaapattuja vasikoita. Ellette heitä silmukkaa
takajalkoihin, niin saatte kaataa vasikkanne itse», huusivat he.
Ja se tepsi. Silloin tällöin toi kuitenkin joku laiska tai huolimaton
tai myös vasikkain monilukuisuuden ahdistama ratsastaja uhrinsa
kaulasta lassottuna paikalle. »Verikoirat» kieltäytyivät silloin
olemasta missään tekemisissä sen kanssa. Selvä ratkaisu pulmalle olisi
ollut irroittaa lasso ja heittää se uudelleen, mutta se olisi tietysti
ollut väärän asian myöntämistä.
»Te sen junkkarit ajatte minut aivan väsyksiin», virkkoi ratsastaja,
laskeutuen hitaasti satulasta. »Tuollainen pieni vasikka! Luulen että
tarvitsette kohta neekerin, joka pienentää ruokannekin teille!» Sitten
hän tavallisesti sylkäisi käsiinsä ja kävi yksin vasikkaan käsiksi.
Jos onni suosi häntä ensi yrityksellä, ei hänen ivallaan ollut rajoja.
»Siinä on kurja vasikkanne», sanoi hän. »Ehkäpä te vielä vaatisitte,
että kantaisin sen luoksenne, vai jaksatteko ehkä laahustaa raskaan
rautanne kanssa tänne asti.»
Mutta jos vasikka rupesi pahasti rimpuilemaan, silloin seisahtui kaikki
työ niin kauan kuin onneton ratsu painiskeli kaadettavansa kanssa.
Puoleen päivään mennessä hiljeni työ. Polttamattomia vasikoita oli
enää vähän. Joskus miehet ratsastivat minuuttikaupalla, ennenkuin
heidän silmäänsä osui merkitsemätön korvapari. Vihdoin ratsasti Homer
karjanomistajan luo ja ilmoitti merkinnän loppuneeksi. Viimemainittu
laski muistikirjaan merkintänsä yhteen.
»Sata seitsemänkymmentäkuusi», julisti hän. Merkitsijät, istuen
kykkysillään, laskivat talteenottamansa korvan palaset. Summa nousi
vain sataan seitsemäänkymmeneen viiteen. Kukin rupesi etsimään
puuttuvaa palasta. Sitä ei löytynyt. Vihdoin löysi sen Woode
rintataskustaan.
»Minä tunsinkin sen siellä koko ajan, mutta luulin sitä
tupakkamälliksi», sanoi hän.
Kun asia oli tyydyttävästi saatu järjestetyksi, menivät kaikki
miehet hevosilleen. Kaikki olivat he tehneet painijan raskasta työtä
koko aamupäivän, mutta eivät näyttäneet väsyneiltä. Näin kerran
eräässä ruumiillista kulttuuria käsittelevässä aikakausijulkaisussa,
että lehmäpaimenen elämä olisi ruumiillisesti yksipuolista,
kuten soutajan, sikäli, että se antaa työtä vain määrätyille
lihaksille. Sen kirjoittaja pääsisi varmasti harhaluulostaan
karjanmerkintä-tilaisuudessa.
Avarasta portista ajettiin karja vapaalle arolle. Siinä se sai olla
tunnin verran, jotta emot saisivat selville kullekin kuuluvan kadonneen
perillisensä. Lehmä tuntee vasikkansa hajusta ja äänestä, vaan ei
näkökyvyllään. Sen vuoksi olikin melu korvia huumaava ja liikehtiminen
loppumaton.
Vihdoin viimeinen ja tyhmin lehmä oli löytänyt viimeisen ja hölmimmän
vasikan. Me käännytimme karjan etsimään itselleen ruokaa ja juomaa oman
harkintansa mukaan ja palasimme hiljalleen varusvaunullemme.
Yhdeksäs luku.