Oli musta yö. Harhautuneitten lauma mylvi mielettömästi yhdessä
aitauksessa ja lehmä- ja vasikka lauma toisessa.
Hevoslauma, joka oli tuotu aavikolta, oli hajallaan tuhannen akren
laitumellaan. Ellei aitauksia olisi ollut, olisi miesten täytynyt olla
vartioimassa koko yön. Nyt he sensijaan olivat kaikki kokoontuneet
leiritulen ääreen.
Siinä oli koolla suunnilleen neljäkymmentä karjapaimenta, jotka
edustivat kaikkia mahdollisia tyyppejä, alkaen vanhasta Johnista, joka
oli kulkenut karjassa Rio Grandesta aina Tyynelle merelle saakka ja
loppuen Poikaan, joka olisi antanut autuutensa, jos vain olisi voinut
saada kaikki uskomaan, että hän oli kymmentä vuotta vanhempi kuin oli.
Paraillaan keskusteli Jed Parker ystävänsä Johnny Stonen kanssa eräästä
toisesta vanhasta ystävästä, joka sinä iltana oli yhtynyt leirille.
»Johnny», tiedusteli Jed teennäisen vakavana ja kokonaan
huomioonottamatta kyseenalaisen läsnäoloa, »mikä se tuo otus on tuolla
nuotion toisella puolella?»
Johnny katsahti olkansa yli muka tullakseen varmaksi asiasta.
»Tuo», vastasi hän. »Oh, koirat näkivät jonkin juoksevan maakoloon ja
kaivettuaan jonkin aikaa saivat tämän esille.»
Vastatullut irvisteli.
»Teidän kanssanne on oikein vaikea seurustella, kun olette niin
perinpohjin maalaistuneet, ett'ette enää tunne todellisesti hienoa, kun
sen joskus satutte näkemään.»
»Se on aivan paikallaan», lisäsi Windy Bill kuivasti. »Hän tulee New
Yorkista.»
»Eihän vain!» huudahti Jed. »Aivanko totta? Tuliko hän yhdessä vai
kahdessa laatikossa.»
Naurunräjähdysten suojassa kierteli tulokas paisti- ja leipävarastojen
ääressä ja täytettyään lautasensa, kyykistyi hän kantapäilleen ja kävi
käsiksi myöhästyneeseen illalliseensa. Hän oli pitkä, vankkasivuinen
mies, pienikasvoinen ja ahavoittunut, ja hänellä oli pitkät valkoiset
viikset ja totiset, hieman ivalliset silmät. Hänen nahkahousunsa olivat
yksinkertaiset ja kuluneet ja hänen lakkinsa oli pitkäaikaisesta
palveluksesta ja ajan hampaan vaikutuksesta saanut varsin omistajansa
mukaisen muodon. En vähääkään hämmästynyt kun kuulin häntä nimitettävän
Socatone Billiksi.
»Kysyhän häneltä, mistä hän on saanut tuon leikkisän jalkansa»,
yllytti minua hiljaisella äänellä Johnny Stone. Mutta sitähän minä en
kuitenkaan tehnyt.
Sittemmin kertoi minulle joku, että sen viallisuus oli johtunut hänen
kieltäytymisestään kerran palaamasta erään joen poikki hyvinkin
arvovaltaisesta vaatimuksesta huolimatta. Mr Socatone sattui sillä
kertaa ratsastamaan vieraalla hevosella.
Karjanomistaja istuutui viereeni hetkistä myöhemmin.
»Toivoisinpa, että saisimme tuon pojan kertomaan juttujaan», sanoi hän
hiljaa minulle. »Hän on merkillinen mies. Ilmeisesti hyvän kasvatuksen
saanut. Väittää kirjoittavansa muistelmateosta. Välistä hän kertoilee
omasta alotteestaan, mutta sitten hän taas vaikenee kuin muuri. Ei
auta pyytää häntä suoraan siihen, ja hän on ujo kuin vanha varis,
jos häntä koettaa johtaa kertomaan. Meidän täytyy vartoa ja luottaa
kaitselmukseen.»
Eräs miehistä soitti paraikaa huuliharppua. Hän teki sen erittäin
hyvin, muunnostellen ja luritellen kaikenlaisia koristuksia. Me
polttelimme hiljalleen, karjan kumea mylvinä täytti ilman omilla
soinnuillaan. Yhä kuului preeriakoirien raivonta mesquitepensastoista.
Socatone Bill oli lopettanut aterioimisensa ja meni istumaan Jed
Parkerin, vanhan ystävänsä viereen. He puhelivat hiljaa keskenään.
Ilta piteni ja itäinen taivas vuoriston yllä peittyi hopeahohtoon kuun
nousua odotellessaan.
Socatone Bill heitti äkkiä päätään taaksepäin ja naurahti.
»Tämä muistuttaa niin elävästi aikaa, jolloin läksin Coloradoon»,
virkkoi hän.
»Nyt hän on juonessa», kuiskasi karjanomistaja.
Syntyi kuoleman hiljaisuus leirivalkean ympärillä. Jokainen korjasi
hieman asentoaan kuullakseen paremmin Socatone Billin tarinaa.
* * * * *
Kymmenkunta vuotta sitten rupesin aivan sairaaksi asti kyllästymään
lehmän paimentamiseen omalla puolikunnallani. Ei ollut satanut
sitten Noakin aikojen ja olin kokonaan unohtanut minkälaista vesi
oli muualla kuin ämpärissä tai altaassa. Niinpä tutkin tarkkaan
munaskuuni, päästäkseni selvyyteen, minnepäin maailmaa minun oikeastaan
oli sopivinta lähteä ja kun minusta tuntui, että tiesin yhtä vähän
Coloradosta ja kullankaivamisesta kuin kaikesta muustakin, niin syntyi
papurokka pahasessani, joksi aivojani nimitän, päätös lähteä sinne.
Hankin Bensonissa ostajan ja niin vaihtoi pieni karjani äkkiä omistajaa
ja minä valmistauduin matkaan. Viimeisenä päivänä nostin parikymmentä
täyttä sankoa vettä kaivostani ja nakkasin sen tupani katolle. Ostajani
seisoi siinä hevosineen ja odotti minun valmistumistani. Hän ei
virkkanut sanaakaan ennenkuin olimme kulkeneet kymmen»kunnan mailia.
»Mr Hicks», sanoi hän sitten, hieman epäröiden. »Olen huomannut
tässä maassa varsin hyväksi säännöksi olla puuttumatta ihmisten
päähänpistoihin, mutta pitäisin suurena ystävyyden osoituksena, jos
selittäisitte, mitä nuo äskeiset vesitemppunne merkitsivät.»
»Mr Jones», sanoin minä, »asia on aivan yksinkertainen. Rakensin tuon
mökin viisi vuotta sitten ja sen koommin ei ole kertaakaan satanut.
Halusin ainoastaan saada selville vuotiko sen katto, vai eikö.»
Niin jätin siis Arizonan ja viikkoa myöhemmin näin kuvani erään
Coloradon vuoristossa sijaitsevan Cyanide nimisen paikan akkunoissa.
Pojat, se oli kumma laitos. Ei ainoatakaan hevosta näkynyt missään eikä
neliöjalkaa maanpintaa, joka ei olisi ollut joko katua tai pystysuoraa.
Se teki oikein surumieliseksi minut, joka juuri olin tullut mailta,
jossa sai nähdä ainakin kauaksi joskaan ei niin kovin paljoa. Ja näin
aikaisin illalla siellä ei ollut edes ihmisiäkään enää liikkeellä.
Silmäsin mustia, synkännäköisiä vuoria hetkisen, haistelin
tuulenhenkeä, joka olisi voinut jäädyttää vaikka toivon viikset ja
läksin lähinnä olevaa valaistua akkunaa kohti. Sen yläpuolella oli
kyltti, joka yksinkertaisesti ilmoitti että —
Tämä on salonki.
Olin oikein iloinen tuosta kirjoituksesta. Muutoin en olisikaan sitä
osannut arvata. Heillä oli viidentoista vuotias tyttö hoitamassa
kapakkaa, ei mitään peliä ollut käynnissä eikä ainoatakaan sielua
vieraana.
»Mieleni on paha, kun minun täytyy häiritä rauhaasi, nuppuseni», sanoin
minä, »mutta koetahan katsoa löytäisitkö ryytivarastostasi sopivan
sekoituksen ryyppyaineeksi.»
Otin lasin ja sitten toisenkin, jottei sille tulisi ikävä ja aloin
jo tuntea yksinäisyyteni sangen miellyttäväksi. Sitten vaelsin
takahuoneeseen, jossa piti olla jonkinlaisen pelitoosan, ja istuihan
siellä todellakin tyttö pianotuolilla ja toinen nojatuolissa sekä
sileän kiiltävä juutalaisnulikka, heilutellen jalkojaan pöydän
kulmalta. He katsahtivat ylös astuessani sisään ja jatkoivat taas
keskusteluaan.
»Hei tytöt!» sanoin minä. Silloin loppui heiltä puhe kokonaan. »Mitä
pannaan iloksi?» kysyin minä.
»Kuka tuo karvainen ystävänne on?» kysyi sileän kiiltävä juutalainen
tytöiltä.
Katsoin häneen minuutin ajan, mutta huomasin, että hän oli oikea
mammanpoika ja sitäpaitsi olin seurankipeä, joten saatoin sietää pienen
piston tai parikin.
»Sinä et taida ihailla näitä lehmämiehiä?» ärsytteli toinen tytöistä.
»Soita jotakin, sisko kulta», sanoin minä pianon ääressä istujalle.
»Esitä minut hänelle», sanoi juutalaishölmö sellaisella tavalla, että
kaikki räjähdimme nauruun.
»Annahan kuulua pari ääntä», pyysin minä, koettaen minäkin olla iloinen.
»Hän ei osaa ainoatakaan kappaletta», sanoi juutalainen.
»Niinkö?» kysyin minä silloin ponnella.
»En», vastasi hän.
»Hyvä, mutta minä osaan» sanoin minä. Menin hänen luokseen, vetäsin
molemmat pistoolini vyöstäni ja ojensin ne molemmin puolin häntä pianoa
kohti. Vetelin pistoolin piippuja pari, kolme kertaa koskettimia pitkin
päästä päähän ja ammuin niitä sitten puolen tusinaa palasiksi.
»Tämän kappaleen minä osaan», sanoin minä.
Mutta toinen tytöistä oli kadonnut kuin tuhka tuuleen juutalaisen
kanssa.
Pianon ääressä istuva nauroi vain ja osoitti akkunaa, jossa riippui
jäljellä muutamia lasin siruja. Hän oli äärettömästi huvitettu.
»Kas niin, Susie, sinä olet oikea tyttö», sanoin minä, »mutta sinun
ystäväsi ovat pötyä. Olen mahdollisesti hieman karkea, sillä minua
ei olekaan polvia korkeammalta parkittu, mutta minuun on kuitenkin
turvallisempi liittyä, kuin noihin juutalaisroistoihin.»
»Minä uskon sen», sanoi hän.
Niinpä me sitte otimme lasin kapakan puolelle ja lähdimme sitten
tutkimaan Cyaniden ihmeitä.
Se yö olikin ihmeellinen. Susie katosi kolmannen lasin perästä, mutta
minusta se ei tuntunut haittaavan. Minä jouduin toiseen salonkiin, jota
piti eräs laiha saksalainen. Lihava saksalainen on tyhmä, mutta laiha
käy varsin hyvin laatuun.
Kymmenessä minuutissa oli minulla enemmän ystäviä kuin helvetissä
on viulunsoittajia. Minusta rupesi tuntumaan kuin Cyanide ei olisi
niinkään ikävä paikka. Siinä neljän maissa tuli sitten salonkiin pieni
irlantilainen, jolla oli enemmän ylähuulta kuin nupupää lehmällä ja
niin paljon punaista tukkaa, että se olisi riittänyt keinotekoisiin
revontuliin. Hänellä oli suuret, punaiset kädet, jotka olivat täynnä
pisamia ja niitten pienoiset karvat seisoivat jäykkinä kuin yksinäiset
tienviitat. Sitäpaitsi hänellä oli väärät sääret.
Hän sai lasinsa kuten muutkin, astui pari askelta tiskin luota ja huusi:
»Jumala siunatkoon irlantilaisia ja antakoon saksalaisen hukkua!»
Sehän ei ollut minun kotikaupunkini, joten poistuin tiskin päästä ja
vetäydyin sellaiseen paikkaan, jossa en ollut lyijyn tiellä. Ampuminen
ei alkanutkaan.
»Arvatenkaan ei saksalainen huomannut, mitä tuo pieni, hullu koira
oikeastaan sanoi», ajattelin itsekseni.
Irlantilainen meni taaskin tiskin ääreen ja iski nyrkkinsä siihen.
»Katsohan tänne», kiljui hän. »Kuuntele tarkkaan, mitä sanon sinulle!
Jumala siunatkoon irlantilaisia ja antakoon saksalaisten hukkua!
kuuletko?»
»Kyllä kuulen», sanoo saksmanni ja jatkaa tiskin pyyhkimistään.
Minulla aivan sielu väänteli harmista. Kysyin lähimmältä mieheltäni,
miksi saksalainen ei tappanut tuota pientä peijakasta.
»Tappanut!» sanoi mies. »Miksi sitten?»
»No tietysti sen vuoksi, että hän loukkasi häntä.»
»Oh, hän on päissään», sanoi mies, ikäänkuin se olisi selvittänyt
kaiken.
Se riitti minulle. Lähdin pois ja menin kotiin eikä kello vielä ollut
edes neljääkään. Ei, en sano kello neljää myöhäiseksi. Se voi olla
myöhäistä eilisillasta laskien, mutta tämäniltaisesta se on vasta alkua.
No niin, minulta meni kuusi viikkoa ja kaksi päivää säästöjeni
menettämiseen. En tiennyt paljoa kullankaivamisesta ja ennen pitkää
totesin, ettei minusta ollut siihen ensinkään. Suurimman osan päivästä
tongin vuoristoissa, — ne eivät ole meikäläisten kaltaisia — niillä
kasvaa liian paljon puita, ollakseen oikein mukavia kävellä. Iltasin
oli minulla tapana pistäytyä saksmannin luona. Hänellä oli pari
rauhallista pelipöytää ja noitten kaivavien preeriakoirien joukossa oli
yksi, joka oli kuullut puhuttavan, että lehmillä on sarvet. Hän oli
viisain heistä kaikista karja-asioissa. Minä koetin lohduttautua ja
päätin olla vertailematta Coloradoa muihin Jumalan luomiin seutuihin.
Noin kolmasti viikossa tuo irlantilainen, josta kerroin teille —
O'Toole oli hänen nimensä — tuli leveästi saksmannin salonkiin.
Ollessaan vielä selvänä puhui hän kullankaivamisesta korkealentoisesti,
laajasti ja kauniisti. Mutta juovuttuaan iski hän molemmat nyrkkinsä
tiskiin ja pursuten toimintahalua koetti saada saksmannin kimppuunsa.
»Jumala siunatkoon irlantilaisia ja antakoon saksalaisen hukkua», huusi
hän noin kuusi kertaa. »Sano, kuulitko sen.»
»Kuulinhan minä», vastaa saksmanni levollisena kuin lypsylehmä. »Kuulin
varmasti.»
Minä olin oikein huolissani O'Toolen vuoksi. Olisin mielelläni antanut
hänelle kunnon selkäsaunan, mutta en tietenkään voinut tehdä sitä
julistautumatta samalla saksmannin puolueen ystäväksi ja siihen minulla
ei ollut halua. Mutta kävin sen sijaan saksmannin kimppuun eräänä
iltana, kun ei siellä sattunut olemaan muita läsnä.
»Saksmanni», sanoin hänelle, »mikä kumma panee sinut sietämään tuon
länkisäärisen verikoiran ja tulipunaisen auringonlaskun sekasikiön
loukkauksia? Minusta näyttää siltä kuin sinulta puuttuisi rohkeus
kokonaan.»
Saksmanni keskeytti hetkeksi lasin pyyhkimisensä.
»Odotahan», sanoo hän. »En ole vielä valmis. Mutta vielä minä teen
hänet sairaaksi harmista ja nuo muut myös, jotka naureskelevat hänen
kanssaan.»
Huomasin hänen silmässään soman harmaan välähdyksen ja arvelin
itsekseni, että ehkäpä he vielä saavat hänet suuttumaan.
Kuten sanoin tulin tyhjäksi kuudessa viikossa ja kahdessa päivässä
ja minä olin perinpohjin tyhjä. Eikä missään ollut mitään tarjolla.
Lehmien luokin oli pitkä matka ja jos olisin vielä yrittänyt noiden
kullankaivaja-kilpikonnien joukkoon, jotka kuokillaan rumensivat maan
kaunista pintaa, olisivat he nauraneet minulle vasten silmiä. Se
tuntuikin minusta kovalle työlle.
Siinä tuumiessani mihin ryhtyä, tuli saksmanni luokseni. Minä
hämmästyin valtavasti, mutta sanoin hyvää huomenta ja pyysin painamaan
puuta.
»Haluttaako tehdä rahaa?» kysyy hän.
»Se riippuu siitä», sanoin minä, »kuinka helposti se käy.»
»Sehän käy helposti. Haluan, että rupeatte ostamaan hevosia minun
laskuuni.»
»Hevosia! No, varmasti!» huusin minä, hypäten korkealle. »No, tottavie,
hevosethan ovat koko elämäni. Minkälaisia hevosia haluatte?»
»Kaikki hevoset», sanoo hän, niin tyynenä kuin pankinpitäjä.
»Mitä?» sanon minä, »selittäkäähän! En ota vastaan niin ylimalkaista
tilausta. Levittäkää korttinne.»
»Tarkoitan sitä, mitä sanoin», sanoo hän. »Tahdon että ostatte kaikki
hevoset tässä leirissä ja vuorilla. Jok'ikisen.»
»Aa», viheltelin minä. »Se on laaja tarjous. Mutta minä rupean puuhaan.»
»Tulkaa kanssani sitten», sanoo hän.
Olin vasta noussut ylös, mutta menin hänen kanssaan hänen pieneen
myrkkypajaansa. Tietenkään en ollut syönyt aamiaista, mutta hän tarjosi
minulle kentucky-aamiaisen. Mikäkö se on? No, kentucky-aamiainen
käsittää kolmen naulan paistin, whiskypullon ja setterikoiran. Miksikö
koira kuuluu siihen. No, se syö tietenkin paistin.
Me pääsimme yksimielisyyteen. Minä tulisin saamaan kaksi ja
viisikymmentä päätä kohti palkkiona. Lähdin kiertämään. Sillä
paikkakunnalla ei ollut paljon hevosia ja mikäli niitä oli, ei niitten
omistajilla juuri ollut paljoakaan hyötyä niistä, paitsi satunnaisia
töitä. Minä kokosin satakunta päätä hyvinkin äkkiä ja tein siitä
ilmoituksen saksmannille.
»Entäs aasit ja muulit?» kysyin minä.
»Kaikki kelpaavat, sanoo hän. »Muuleista sama palkkio kuin hevosista ja
aaseista neljä kovaa.»
Viikon kuluttua oli minulla pari sataa elävää käsittävä lauma. Me
pidimme niitä vuorten takana eräässä »puistossa», kuten sen puolen
tylsäpäät nimittivät niittyä. Minä ratsastin kaupunkiin ja ilmoitin
tuloksen saksmannille.
»Kaikkiko ostettu?» kysyy hän.
»Kaikki muut, paitsi eräs kierosilmäinen pukki, joka on aivan
ala-arvoinen ja raudikko tamma, joka on Noakin aikuinen.»
»Ostakaa ne myös», sanoo hän.
»Ne roistot vaativat liian paljon niistä», selitin minä.
»Ostakaa ne joka tapauksessa», sanoo hän.
Menin matkaani ja ostin ne. Se oli kerrassaan hävytöntä — sellainen
hinta mokomista.
Kun taas ilmestyin Cyanideen, jouduin näyttämölle, jossa vallitsi
äärimmäinen kiihtymys. Koko heikäläinen yhteiskunta oli kokoontunut
ainoalle kadulleen ja kaikki puhuivat enemmän kuin suusta jaksoi
mahtua. Heidän keskellään oli saksmanni, humalassa kuin sotamies —
aivan umpihumalassa.
»Hyvä Jumala!» ajattelin itsekseni. »Eihän hän vain mahtane juhlia
tuota konikauppaansa?»
Mutta minä havaitsin, ettei hänen laitansa ollut niinkään pahasti. Kun
hän huomasi minut, horjui hän luokseni käyttäytyen kuin hupsu.
»Katsokaahan tätä», vetisteli hän ja näytti minulle kirjettä.
Minä menin kotiin. Sangen pian tuli luokseni eräs Jimmy Tack niminen
veitikka hieman hengästyneenä.
»Kuulkaahan, muistattehan tuon hevosluuskan, jonka ostitte minulta.
Tahtoisin ostaa sen takaisin.»
»Vai niin, vai ostaa takaisin», sanon minä.
»Niin», sanoi hän. »Minun täytyisi lähteä kaupungista pariksi päiväksi
ja minulla on vähän juhdan selkään pantavaa.»
»Odottakaa, minä tuumin asiaa», sanon minä.
Ovella tapasin toisen miekkosen.
»Kuulkaahan», pysäytti hän minut. »Mitä arvelette siitä raudikko
tammasta, jonka myin teille. Voitteko peruuttaa kaupan. Minun täytyisi
lähteä kaupungista pariksi päiväksi ja — — —»
»Odottakaa, minä tuumin asiaa», sanon minä.
Portilla tuli taas mies tulisella kiireellä.
»Niin, niin», sanon minä hänen aukaistessaan suutaan. »Minä tunnen
teidän huolenne kaikki. Teidän täytyisi lähteä kaupungista pariksi
päiväksi ja te tahtoisitte takaisin koninne, jotka myitte minulle.
Odottakaa!»
Hänestä päästyäni täytyi minun lähteä pääkadulle ja piileskelin
sikolätin takana vähän aikaa, sillä kaikki olivat tulossa minun
luokseni. Minä olin yhtä huomattu kuin nuuskija kieltolakikaupungissa.
Menin saksmannin luo takaovesta.
»Haluatteko myydä hevosia?» sanon minä. »Kaikki tahtovat ostaa niitä.»
Saksmanni näytti loukkaantuneelta. »Aioin pitää ne syysmarkkinoihin»,
sanoo hän, »mutta — —.»
Minä olin viimeinen paikalle osunut, joten pidin kirjeen itselläni —
tässä se on. Minäpä luen sen.
»Paras veli! — Arvaan, että luulet minun unohtaneen sinut kokonaan,
mutta sitä en ole tehnyt, kuten myötäseuraava osoittaa. Haali kokoon
tavarasi ja lähde matkaan. Olen tehnyt suurimman kultalöydön,
minkä ikänäsi olet nähnyt. Lähetän tässä näytteen siitä. Täällä on
samanlaista tonnimääriä ja taas tonnimääriä. Olen vallannut niin
paljon maata kuin itse pystyn pitämään, mutta vielä on suuret alat
vapaina. Olen kirjoittanut Johnnylle ja Edille Denveriin, jotta he
tulisivat tänne. Älä hiisku sanaakaan tästä kenellekään. Lähde heti.
Tule Buck kanjonin luo Whetstonessa. Näkemiin.
Sinun
Henry Smith.»
Joku näytti minulle kourantäyteistä valkoista kiveä, jossa oli
keltaisia suonia. Hänen silmänsä olivat niin pullollaan innosta, että
niihin kohta olisi voinut ripustaa hattunsa. O'Toolen joukko kuljeskeli
ympäri, lipoi huuliaan ja kiroili hiljakseen.
»Jumala siunatkoon irlantilaisia ja antakoon saksalaisten hukkua!»
huusi hän taas. »Ja tuon hupsun pitikin juoda itsensä humalaan ja
ilmaista salaisuutensa!»
Kiihtymys oli päässyt hyvään vauhtiin, mutta se ei kestänyt kauan.
Kaikki olivat saaneet kuulla saman tiedon yht'aikaa, joten se suli
siihen. Minä ja saksmanni jäimme kohta kahden.
»Paljonko annoitte Jimmy Tackille tuosta pukinnahasta?»
»Kaksikymmentä», sanon minä.
»Hyvä, antakaa se hänelle neljällä kymmenellä», sanoo saksmanni, »ja
muut samassa suhteessa.»
Minä olin lentää seljälleni ja hengitys rupesi käymään raskaaksi.
»Myykää ne kaikki, paitsi parasta», sanoo hän — »ei, paitsi kahta
parasta.»
»Pyhä savu», sanon minä. »Jos tarkoitatte sitä, niin lainatkaa minulle
pistooli ja antakaa minulle pari ryyppyä.»
Hän teki sen ja minä palasin kotiin, jossa koko Cyanide odotti minua.
Minä rohkaisin itseni, pidin heille pienen puheen ja lupasin
myydä hevoset sekä pyysin heitä tulemaan uudelleen. Sitten hankin
intiaanipojan avukseni ja me muutimme koko hevoslauman ahtaaseen
kanjoniin. Sitten kutsuin kunkin ostajan yksitellen kaupan tekoon.
Rähinääkö? No, se kuului aina Denveriin saakka, kertoivat minulle ja
sääntiedoittajat ilmoittivat »Ukkosta vuoristossa.» Mutta kun kauppa
kävi käteisellä, niin maksoivat kaikki sievästi. He olivat nähneet
tuon valkean kvartsin kultajuomuineen ja se on samaa kuin annos
mielipuolisuutta kullankaivajille. Miksi en ottanut hevosta itse ja
lähtenyt ensimmäisenä liikkeelle? Ajattelin sitä — mutta vain sekunnin
ajan. En olisi jäänyt tälle seudulle minuutiksikaan miljoonasta
dollarista. Se iljetti ja tympäisi minua aivan sairaaksi asti ja odotin
vain, milloin pitkin harppauksin pääsisin takaisin Arizonaan. Minulla
niin ollen ei ollut aikomusta yhtyä rynnäkköön ja säästyin siten
turhasta mielenliikutuksesta.
He rupesivat tappelemaan siitä, kuka ensimmäisen hevosen saisi. Minä
kohotin pistoolini heitä kohti ja pakotin heidät lyömään arpaa. Rähinä
yltyi, mutta he tekivät niin ja niinpian kuin kukin sai annetuksi
kultahietansa tai dineronsa, lähti hän suinpäin ratsastamaan mökilleen,
satuloi hevosensa ja hävisi kuormineen tomupilveen. Se oli totisesti
komea ryntäys ja minä nautin siitä rajattomasti.
Auringonlaskun aikaan jäin kahden intiaanipojan kanssa. Nuo kaksisataa
päätä tuottivat noin kaksikymmentä tuhatta dollaria. Se oli raskas
kuorma, mutta minä suoriuduin sen kanssa. Olin aivan yksin koko
seudulla ja sitäpaitsi oli minulla nuo kaksi parasta hevosta, jotka
olin säästänyt saksmannille. Kyllähän minä olin suuressa kiusauksessa.
Mutta minulla oli yllin kyllin päästäkseni kotiin taas ja sitä paitsi
minulla ei koskaan ole ollut tapana juoda velaksi, vaikka olisinkin
salongin tukipylväitä. Tällainen sietämätön omantunnon tarkkuus kirveli
tosin kovasti sisukuntaani, mutta minä heitin säkit olalleni ja menin
tapaamaan saksmannia.
Hän tuli vastaani, menossa kotiinsa ja kantaen paperikääröä kädessään.
»Tässä on dineronne», sanon minä ja paiskasin säkit maahan.
Hän kumartui ja tunnusteli niitä. Sitten hän ojensi yhden niistä
minulle.
»Mikä tällä on tarkoitus?» kysyn minä.
»Se on teille», vastaa hän.
»Minun palkkioni ei ole niin suuri», vastustan minä.
»Te olette ansainnut sen», sanoo hän, »tehän olisitte voinut livistää
koko summan kanssa.»
»Mistä tiesitte, etten sitä tekisi?» kysyin minä.
»No», sanoo hän ja näin, että hän tunsi suurta helpotusta. »Nähkääs,
minä olin siellä, kallion takana ja pidin teitä silmällä.»
Minä ymmärsin ja minusta rupesi liiallinen tunnontarkkuuteni jo
tuntumaan paremmalle. Me kuljimme vähän matkaa puhumatta sanaakaan.
»Mutta ettekö aio yhtyä leikkiin ensinkään?» kysyin sitten.
»Enpä luule», sanoo hän, heilutellen pussejaan. »Minä olen tyytyväinen.»
»Mutta ellette pidä kiirettä, niin annatte noitten valtausten mennä
sivu suunne.»
»Ei siellä mitään kultavaltauksia ole», sanoo hän.
»Mutta Henry Smithhän — —», huudahdan minä.
»Henry Smithiä ei ole olemassa», sanoo hän.
Koetin sulatella sitä vähän aikaa. »Mutta onhan toki Buck kanjoni
olemassa», rukoilin minä. »Sanokaahan, onhan se toki olemassa!»
»On, on, onhan se olemassa», myöntelee hän. »Siellä on pieni
liimatehdas, se valmistaa lujaa vettä.»
»Te olette ihmemies», sanon minä. Kuljimme kahden eteenpäin, kunnes
tulimme saksmannin salongin eteen.
»Nyt», sanoi hän, »aion ottaa toisen hevosista ja muuttaa jollekin
muulle paikkakunnalle, voi olla parasta, että tekin teette saman tempun
toisella.»
»Varmimmasti», vakuutan minä.
Hän kääntyi ympäri ja kiinnitti paperin salonkinsa oveen. Se oli
ilmoitus ja siinä seisoi:
Saksmanni on hukkunut.
»Hienotunteista», sanon minä. »Kun he palaavat pikku huviretkeltään
Buch kanjoniin, tulevat he varmaankin panemaan suuren arvon sille,
mutta eikö olisi mukavampaa naulata se sille kohdalle, jossa tie yhtyy
leiriin?»
»Niin», sanoi saksmanni, heittäen ovelan syrjäsilmäyksen ilmoitukseen,
»minä, nähkääs, möin tämän paikan toissa päivänä — Mike O'Toolille.»
Kahdeksas luku.