Siinä puolenpäivän maissa olimme koonneet pensaattomalle ja
preeriakoirien koloista vapaalle, tasaiselle kentälle neljä,
viisituhatta päätä käsittävän lauman ja pidimme sitä siinä ratsuketjun
saartamana. Kukin istui leväten satulassaan, kasvot karjaan päin ja
katseli laiskasti pölyn lainehtimista ja levottomana liikehtiviä
eläimiä, mutta joka hetki valmiina ajamaan takaisin jokaisen vapauteen
pyrkijän.
Tomupilvestä sukelsi esiin Homer, ko'ontatyön kapteeni, hiljaista
hölkkää ajaen. Sivuuttaessaan vuoroon vartioratsut, antoi hän kullekin
määräyksen hiljaisella äänellä, mutta vauhtiaan muuttamatta, toiset
puhutelluista käänsivät hevosensa ympäri ja ratsastivat pois, toiset
taas jäivät paikalleen ja alkoivat kääriä palturiaan.
»Vaihda toinen hevonen ja mene syömään», sanoi hän minulle. Minä
käännyin toisten jälkeen, jotka jo pitkässä rivissä nelistivät kentän
toisella puolella olevaa mäkeä ylös.
Hevoslauman olivat sen johtajat vieneet rautalanka-aitauksen ympäröimän
laitumen erääseen nurkkaukseen. Tullessaan sinne hyppäsi kukin
ratsastaja hevosen selästä, riisui satulan ja laski eläimensä irti.
Sitten hän teki lassoonsa silmukan ja katosi temmeltävään hevoslaumaan.
Vapautunut hevonen hirnahti muutaman kerran, piehtaroi itsensä
kylläiseksi ja ravisteltuaan itseään voimakkaasti käveli hitaasti pois.
Työ oli sen päivän osalta tehty ja se tiesi sen eikä välittänyt edes
väistää lassojaan heiluttelevia miehiä.
Mutta toista oli levänneitten hevosten. Niillä ei ollut vähääkään
aikomusta antautua, jos ne suinkin taisivat välttää sen, vaan
pakoilivat ja väistelivät, pujottelivat ja piiloutuivat tovereittensa
muodostaman liikkuvan suojan taakse. Viimeksimainitut tiesivät kuten
tavallista, ettei heistä ollut kysymys ja liikkuivat rohkeasti aivan
miesten läheisyydessä.
Saatuamme haluamamme hevoset kiinni, satuloimme ne niin pian kuin
mahdollista ja ratsastimme täyttä laukkaa syöneillä ja innokkailla
ratsuillamme varusvaunujen luo. Siellä heittäydyimme satulasta ja
hyökkäsimme lihan ja leivän kimppuun kuin nälkäiset heinäsirkat
oraspellolle. Hevosemme seisoivat paikoillaan siinä, mihin olimme ne
jättäneet »turpeeseen sidottuina», kuten karjanhoitomaassa on tapana.
Heti kun kukin oli varustanut vatsansa iltapäivää varten, ratsasti
hän pois. Toiset olivat siinä toimessa tovereitaan vikkelämpiä, joten
kentän poikki muodostui loppumaton jono palaavia ja heidän vartiotyöstä
vapauttamiaan nälkäisiä miehiä.
Tullessamme oli lauma rauhallinen. Muutamat makasivat, märehtien
palojaan yhtä rauhallisesti kuin kotoinen lypsylehmä. Mutta enimmät
joko seisoivat tuumiskellen murjottavina tai vaelsivat hitaasti edes
takaisin ratsujen sallimain rajojen sisäpuolelle, joten koko lauma
näytti kaukaa katsoen ruskealta matolta, jonka kuviot alituiseen
vaihtelivat — tomuiselta ruskealta matolta jota piiskataan. Vapautin
yhden vartijoista ja asetuin itse tilalle.
Lähemmin tarkastaessa huomasi selvemmin kuinka suuri ero eläinten
luonteessa saattoi olla. Lehmät ja vasikat käyttäytyivät yleensä
rauhallisesti. Vasikka makasi tavallisesti pitkällään ja emo seisoi
vieressä vartijana.
Nuoret härät taas olivat levottomampia. Ne olivat alituisessa
kulussa, tunkien lauman keskelle ja taas pois, pysähtyivät tyhmän
ja hämmästyneen näköisinä tultuaan laitaan ja kääntyivät takaisin
jatkaakseen kiertokulkuaan. Vanhat sonnit, jotka olivat kiukuissaan
siitä, että heidät oli yksinäisestä elämästään pakoitettu näin
lukuisaan seuraan, mylvivät uhmaansa toisilleen, kunnes ilma aivan
tärisi. Joskus koettelivat ne toistensa otsaluitakin. Silloin työnsivät
ja väänsivät nuo voimakkaat eläimet toisiaan, hakien tilaisuutta
puskemiseen. Kysymys yliherruudesta ratkesi muutamassa minuutissa ja
vaikein vaurio oli tavallisesti verinen otsanahka. Hävinnyt puoli
asteli nopeasti ja kömpelösti ulottuvilta ja marssi matkoihinsa.
Suurimman osan aikaamme ei meillä ollut muuta tekemistä, kuin istua
satulassa ja katsoa näitä asioita, iloita Arizonan auringon lämpimästä
kylvystä ja jutella lähimmän naapurimme kanssa. Aniharvoin yritti joku
uhkarohkea lehmä lähteä pyrkimään vapauteen, huomattuaan aukon miesten
välillä. Muita saattoi lähteä seuraamaan sitä, kunnes syntyi yleinen
vaellus. Silloin joku meistä heitti säärensä satulanupin yli ja johti
hevosen kääntämään ne takaisin. Ne palasivat rauhallisesti laumaan.
Mutta eräs nupupää musta lehmä, jolla oli yhtä musta ja sarveton
vasikka, oli itsepäisempi. Uskomattomalla sitkeydellä yritti se vähän
väliä uudestaan, heti kun sille vain selkänsä käänsi. Koetin ajaa sen
aivan keskelle laumaa. Siitä ei ollut apua, se palasi yhä takaisin.
Piiska ja kivet eivät vaikuttaneet mitään sen hiljaiseen ja lempeään
itsepintaisuuteen.
»Se on eräs San Simonin lehmiä» virkkoi naapurini, »kaikki tuntevat
sen. Se panee joka kokoomistilaisuudessa helvetillisen metelin toimeen.»
Kun viimeinen mies oli palannut syömäretkeltään, ryhtyi Homer toimiin
eläinten erottamiseksi. Siellä oli läsnä noin kolmekymmentä miestä
lähimmistä karjakartanoista ja kaksikymmentä edusti kauempana asuvia
karjanomistajia. He olivat kokoamassa harhautuneita eläimiään, joita
joka vuosi oli sangen paljon. Ko'onta-kapteeni määräsi kaksi miestä
erottamaan vasikalliset lehmät ja kaksi muuta tekemään saman tempun
härille, muutamat meistä ratsastimme karjan sekaan, muitten jäädessä
paikoilleen pitämään koko joukkoa koossa.
Minä pikku G:n kanssa ratsastin hiljakseen karjan keskellä tähystellen
joka suunnalle. Karja väisti meitä laiskaan tapaansa ja sulkeutui
takanamme taas yhtä laiskasti, joten me aina olimme tiukasti sen
puristuksessa. Moniväristen, sileitten selkien yli saatoin tomun läpi
himmeästi erottaa tovereitani, jotka liikkuivat hitaasti, nekin,
näennäisesti päämaalia vailla.
Meidän tehtävänämme sillä kertaa oli koota J.H. vasikoita. Koska niin
tiheään sullotussa karjassa oli mahdotonta nähdä polttomerkkejä, täytyi
meidän kokonaan kohdistaa huomiomme korvamerkkeihin.
Oletteko huomanneet, kuinka kaikki eläimet, olkootpa ne kesyjä tai
villejä, aina kääntävät korvansa siihen suuntaan, jossa ne huomaavat
jotakin mieltäkiinnittävää tai pelättävää. Korvat ovat sillä
hetkellä niiden huomattavimmat nähtävät. Kun siis polttomerkki on
näkymättömissä, kuten nyt, karjan ollessa kylki kyljessä tai talvella,
karvan kasvettua tavattoman pitkäksi, puhuvat erimuotoisiksi leikatut
korvan nenät selvintä kieltä omistajalle. Kun siis kukin eläin on
poltettaessa myös merkitty korviin, on selvä, että merkitsemätön
korvapari tietää sitä, ettei kyseenalainen eläin koskaan ole maistanut
polttoraudan suloa.
Meidän oli etukädessä etsittävä sellaisia vasikoita, joilla ei ollut
korvamerkkiä. Tavatessamme sellaisen, oli meidän määrättävä sen
omistaja tutkimalla emän korvamerkkejä, ja näin pelottavan suuressa
seurassa oli vasikka aina uskollisimmasti emänsä kyljessä.
Vasikoita oli paljon ja J.H. lehmiä näki kaikkialla, joten vähemmässä
kuin kymmenessä sekunnissa olivat minun silmäni iskeytyneet
sanotunlaiseen lehmään vasikoineen. Käänsin heti pikku G:n heidän
suuntaansa. Läimäyttäessäni piiskaani jalustintani vasten väistyivät
kaikki ympärilläni olevat lehmät epäluuloisina syrjempään. Pikku
G. astuskeli sirosti eteenpäin, sieraimet laajallaan ja vilkuttaen
korviaan edestakaisin, koettaen parhaan kykynsä mukaan arvata minkä
eläimen olin valinnut.
Lehmä kääntyi vasikoineen kulkemaan lauman keskustaan päin. Pieni
painahdus ohjaksiin johti hevosen jäljille. Se ymmärsi heti asian ja
sen koommin se ei enää tarvinnut minkäänlaista ohjausta. Varovasti,
kärsivällisesti ja erinomaisella taidolla pakotti se lehmän tungoksesta
lauman ulko-osiin. Työ täytyi toimittaa hyvin rauhallisesti, askel
askeleelta, jotta eivät ajettavat eikä niiden naapurit säikkyisi.
Lehmän kääntyessä päin miten hyvänsä oli pikku G. jollakin
ihmeellisellä tavalla aina sen tiellä. Ennenkuin se arvasikaan, oli
se jo lauman ulkopuolella. Siinä se yht'äkkiä tapasi itsensä parin,
kolmen muun toverinsa seurassa, menossa avonaiselle arolle päin.
Vaistomaisesti haki se heti suojaa. Minä tunsin pikku G:n lihasten
jännittyvän allani. Toiminnan hetki oli koittanut. Ennenkuin lehmä
ennätti piiloutua tovereittensa taakse, ryntäsi hevonen salamana
sen kimppuun. Lehmä säikähti ja koetti turhaan välttää hyökkäystä.
Seurasi jännittävä kaksinottelu piiloutumisineen, äkkikäännöksineen
ja viekkaine mutkitteluineen; joka käänteessä oli pikku G. edessä.
Muutamat sen liikkeistä olivat kerrassaan ihmeelliset. Minun ei
tarvinnut muuta kuin pysytellä satulassa ja ehkä ikäänkuin viimeisenä
silauksena käyttää inhimillistä arvostelukykyäni, joka eläinten
suurenmoisesta älystä huolimatta, heiltä kuitenkin puuttuu. Aika ajoin
sen käänteet olivat niin huimat, että jalustimeni hipoi maata. Vihdoin
lähti lehmä, tultuaan vakuutetuksi yritystensä hyödyttömyydestä, juosta
hölkyttämään aavaa aroa kohti. Vartavasten määrätyt miehet pysäyttivät
sen siellä ja niin siitä tuli se kerän pohja, jonka ympärille uusi,
harhautuneista eläimistä muodostettu lauma kerääntyi. Pikku G. lähti
viivyttelemättä takaisin päälaumaan, liikutellen kyvystään tietoisena
vilkkaasti korviaan ja valmiina uuteen yritykseen.
Sitten kun harhautuneitten laumaan oli saatu kootuksi pari tusinaa
lehmiä, kävi työ yksinkertaisemmaksi. Heti kun ajettava lehmä
huomasi uuden lauman, lähti se tavallisesti häntä suorana ja pää
ojossa juoksemaan sitä kohti. Suoritettuani lyhyen alkutemmellyksen,
pakottaakseni sen laumasta ulos, ei minulle jäänyt muuta tehtävää kuin
antaa sille alkusysäys oikeaan suuntaan ja pitää sitä siinä, kunnes se
oli päätöksensä tehnyt. Jos sen liian aikaiseen jätti oman harkintansa
varaan, niin palasi se jotenkin varmasti takaisin. Kokenut karjamies
tietää aivan sekunnilleen milloin hän voi jättää sen omiin hoteisiinsa.
Joskus saattoi lehmä, pontevimmistakin yrityksistämme huolimatta,
onnistua kaartamalla välttämään meidät ja pääsemään takaisin
päälaumaan. Silloin oli viekoitus suuri rynnätä päistikkaa perässä
ja väkivoimalla tuoda elukka mukanaan. Mutta sitä viettelystä täytyi
ponnella vastustaa. Tuollainen päätäpahkainen syöksy lauman keskelle
saattoi hajoittaa koko karjan. Omasta alotteestaan rupesikin pikku G.
hiljalleen käymään ja me ryhdyimme uudelleen ajamaan laumaa hiljalleen
edessämme.
Tämä oli kaikki suhteellisen helppoa, sillä mikä hevonen hyvänsä
oli kyllin nopea pystyäkseen vasikan ajoon. Mutta nyt antoi Homer
määräyksen härkien ajon alkamiseen. Ja ne ovat nopeita ja kekseliäitä
sekä täynnä luontaista pirullisuutta. Windy Bill vapautti meidät nyt ja
me kävimme hänen tilalleen ulkovartioon.
Täällä meillä oli hyvä tilaisuus nähdä sitä työtä, jota juuri olimme
tehneet. Karjalauma, jonka sen sekaan ilmestyvät ratsut saivat
levottomaksi, kääntyili ja väisteli, laajeni ja vetäytyi kokoon, niin
että se alituisesti vaihtoi muotoaan ja kokoaan ympyrässä vartioivien
lehmäpaimenten muodostaman rajan sisällä. Sen liikehtiminen nosti
pilvenkorkuiset tomulaineet, jotka nousivat ja laskivat, tihenivät
ja ohenivat tuulenhenkäysten mukaan. Yhdellä hetkellä katosi niihin
kaikki muu paitsi lähinnä olevat eläinhahmot, toisella saattoi
niihin repeytyneistä aukoista nähdä ratsastajia tulevan ja menevän.
Sitten kohosivat ne korkealle ja me voimme taas nähdä koko lauman
vartiomiehineen sekä kaukana häämöttävät tasapäiset vuoret. Illan
tullen sattuivat auringon säteet vinosti tomupilviin. Ne leikkivät
salaperäisesti miesten ja nautojen keskellä, milloin venytellen
niitä jättiläismäisiksi olennoiksi, milloin taas kokonaan sulkien ne
näkyvistä.
Me ulkopuolella olijat tunsimme kuinka keskipäivän helle vähitellen
vaihtui iltakylmäksi. Karja väsyi vähitellen seisomiseen, ehkäpä se
tunsi jo nälän ja janonkin esimakua, joka tapauksessa se alkoi käydä
levottomaksi. Ratsastimme lakkaamatta edes takaisin. Silloin tällöin
tuli joku erikoisen uhkarohkea eläin siihen päätökseen, että yksi tai
toinen uusista harhautuneitten laumoista sopi sille paremmin kuin
tuo oma levoton mylly. Varmana saattoi se lähteä juoksemaan häntä ja
pää pystyssä, sai suurimmalla varmuudella jonkun ratsun jälkeensä ja
itsepäisenä kuin synti pakotti se takaa-ajajansa tekemään pitkän ja
tulisen ratsastusretken, ennenkuin se suvaitsi palata tovereittensa
luo. Täytyipä välistä käyttää lassoakin ja vetää karkuri perässään
laumaan. Sillä tietäkää, että lehmä täytyy osata ajaa laumaan niin
sievästi ja varmasti, ettei se pääse lämpiämään ja hengästymään.
Silloin se nimittäin asettuu vastarintaan ja käy puskusille.
Muistan varsin hyvin kuinka se asia minulle ensi kerran selveni.
Sitäpaitsi tapahtui se minulle, kun jo olin sangen kauan toiminut
karjatyössä. Minulla oli luonnollisesti sellainen ajatus lehmistä,
jollaisina aina olin tottunut näkemään ne — toisin sanoen, että ne
pelkäävät ratsumiestä, että ne helposti sai kääntymään takaisin hevosen
avulla ja että ne mielellään antoivat ajaa itseään niinkauan kuin
asianhaarat vaativat. Ei minulle kukaan ollut vihjaissutkaan muista
mahdollisuuksista. Eräänä päivänä olimme kokoomassa karjaa erittäin
vaikealaatuisessa maastossa. Olin tuomassa pientä ryhmää, jonka olin
löytänyt eräästä vuorenkätköstä ja minua suututti silmittömästi eräs
vanha lehmä, joka itsepäisesti uudisti karkaus-yrityksiään. Suuremman
kokemuksen puutteessa arvelin viisaudessani, että sillä mahtoi olla
vasikka jossakin. Vihdoin pääsi se kokonaan käsistäni. Saatuani muut
talteen lähdin tuota karkulaista ajamaan takaa.
No niin, nelistimme melkein rinnan ainakin puoli mailia mitä tulisinta
kyytiä, mutta se kieltäytyi kerrassaan kääntymästä ja viimein se kaatui
ja oli niin hengästynyt, ettei päässyt enää jaloilleen. »No, vanha
piika, sainpas sinut viimeinkin!» sanoin sille ja koetin parastani
ajaakseni sen ylös.
Hevoseni käyttäytyi hieman hämmästyneenä ja epäluuloisena siinä
työssä. Se tiesi siinä suhteessa hieman enemmän kuin minä. Mutta minä
olin itsepäinen ja kuten hyvän hevosen sopi, myöntyi se tahtooni.
Huusin lehmälle, heilauttelin lakkiani ja käytin piiskaani. Kun se
oli täydellisesti saanut hengityskykynsä takaisin, nousi se hitaasti
pystyyn ja kävi päättäväisin elein minun kimppuuni.
Sonnia tai härkäähän on varsin helppo väistää. Se painaa päänsä alas,
sulkee silmänsä ja hyökkää suoraan kohti. Mutta lehmä katsoo mitä se
tekee. Sen silmät ovat auki joka hetki ja se nauttii erinomaisesti
tehdessään sivupiston juuri kun olet onnistunut väistämään sen kohti
tekemän hyökkäyksen.
Hevonen, jolla ratsastin, teki ehdottomasti parastaan, mutta ei
sittenkään voinut välttää voimakasta työntöä, joka olisi ratkonut
sen vatsan auki, ellei nahkasatulani olisi sattunut väliin. Sitten
peräännyimme vähän matkan päähän suunnittelemaan uusia menettelytapoja,
mutta meidän ei onnistunut saada tuota lehmää tarkistamaan kantaansa,
joten jätimme sen oman onnensa nojaan. Kun sitten vähän harmissani
mainitsin kokoomistyön kapteenille, että olin epäonnistunut tuon elikon
suhteen, nauroi hän vaan.
»Niin, poikani», sanoi hän, »kun lehmä rupee puskusille kanssasi, niin
et voi sille mitään muuta kuin heittää silmukan kaulaan ja mitäpä
olisit voinut sille siellä kaukana, vaikka olisit senkin tehnyt.»
Ja siten opin yhden asian lisää karjakomennossa.
Sitten kuin härkien erotteleminen oli saatu suoritetuksi, kävivät
naapuri-karjatalojen edustajat tarkastamaan harhautuneitten laumoja
nähdäkseen oliko heidän merkkejään niiden joukossa. Näistä muodostui
taas uusia laumoja, jotka sitten lähtivät lisäämään omistajiensa
kantakarjoja eri tahoilla. Työ sujui nopeasti ja iltapäivä läheni jo
loppuaan.
Me olimme siinä määrin työhömme kiintyneet, että meiltä jäi kokonaan
huomaamatta synkkä ukkospilvi, joka teki nousuaan Dragoon vuoriston
seuduilla ja kohosi nopeasti poikki taivaanlaen. Ennenkuin tiesimmekään
alkoi jo sataa, kymmenessä sekunnissa oli siitä tullut täydellinen
vedenpaisumus ja kahdenkymmenen sekunnin perästä olimme kaikki
karjan edessä tuulen alla, koettaen epätoivon vimmalla pidättää sitä
kulkemasta tuulen mukana. Teimme kaiken voitavamme pysäyttääksemme sen,
mutta turhaan.
Piiskat läiskivät satuloita vasten ja kuusipiippuiset paukkuivat,
mutta sittenkin jatkoi karja, päät alhaalla, hitaalla ja synkällä
itsepäisyydellä kulkuaan eikä sitä mikään mahti pystynyt pysäyttämään.
Jos me pysyimme paikallamme, niin ne kulkivat molemmin puolin meitä.
Askel askeleelta täytyi meidän peräytyä — harva ketju hermostuneesti
hypähteleviä hevosia tuhatlukuisen tiheään sulloutuneen karjan tieltä.
»Ei, ei siitä pakokauhua synny», huusi Charley kysymykseeni. »Siellä
on lehmiä ja vasikoita joukossa. Jos ne olisivat vain härkiä ja
täysikasvuisia, niin saattaisivat ne kyllä sen tehdä.» Noitten
muutamien hetkien vaikutelma oli sangen eloisa. Myrskytuulen sokaiseva
hehku kasvoissani, keskeymätön rivistö sarviniekkoja päitä tullen kohti
minua vastustamattomana kuin kohtalo ja viistona valuva sade, jonka
takaa aurinko kirkkaana paistoi.
Äkkiarvaamatta ryöppy taukosi. Puistimme veden lakeistamme ja ajoimme
karjan takaisin erottelupaikalle.
Mutta nyt oli maanpinta muuttunut sangen liukkaaksi ja hevosten nopeat
käänteet vaativat äärimmäistä varovaisuutta. Välistä pyllähtivät
hevoset aivan istuvilleen ja luistivat eteenpäin koettaessaan äkkiä
pysähtyä, kun taasen nopea käännös vaati kaiken sen sukkeluuden, mikä
vain lehmäkomentoon tottuneella hevosella on käytettävissään. Kaikesta
huolimatta kävi työ keskeytymättä.
Toisten karjatalojen miehet kuljettivat löytämänsä eläimet
harhautuneitten laumoihin, jotka jo alkoivat olla kunnioitettavan
suuria, sillä ko'ontatyö jatkui jo kolmatta viikkoa.
Vihdoin olivat kaikki tyytyväisiä osaansa. Valtavasti pienentynyt
alkuperäinen karjalauma ajettiin huutojen kaikuessa ja piiskojen
vinkuessa takaisin laitumilleen. Karja oli liiankin halukas lähtemään.
Pienellä kummulla seisten, lähellä erästä harhautuneitten laumaa,
näin kuinka johtavat eläimet nostivat päänsä korkealle lähtiessään
juoksemaan vapautta kohti. Ylätasangon puoleiset vartijaratsut
väistyivät syrjään rauhallisesti ja karja virtasi valtavana aaltona
näin muodostuneen aukon kautta tasangolle. Sivulla olevat lehmäpaimenet
seurasivat laumaa jonkun matkaa jouduttaen sitä matkaan. Äkkiä
kääntyivät he takaisin ja koko lauma jatkoi juoksuaan ottamaansa
suuntaan, hajaantuen vähin erin koko laajalle lakeudelle erillisinä
pieninä ryhmäkuntina. Hitaimmat ja nälkäisimmät erosivat miltei
heti muista ja rupesivat syömään kun taas varovaisimmat väistyivät
mahdollisimman kauaksi oikealle ja vasemmalle. Nyt vasta, kun työ itse
asiassa oli loppuun suoritettu, tapahtui ensimmäinen onnettomuus. Erään
Dos Cabesasista olevan nuorukaisen hevonen kompastui ja pyörähti aivan
ratsastajan yli. Se nousi silmänräpäyksessä taas jaloilleen ja lähin
mies otti sen kiinni. Mutta Dos Cabesasin mies makasi liikkumattomana,
kädet ja jalat hajallaan maassa ja pää vääntyneenä pahaa ennustavassa
asennossa. Me hyppäsimme satulasta. Kaksi miestä oikaisi hänet
suoraksi, sillä aikaa kuin muut huolellisesti tutkivat maassa näkyviä
jälkiä.
»Ei mitään hätää», huusi heistä eräs, »nuppi ei ole sattunut häneen.»
Hän osoitti satulanupin jättämää syvennystä maassa ja viiden minuutin
perästä tuli nuori mies i todella tajuihinsa. Hän valitti vääntynyttä
selkäänsä. Homer lähetti noutamaan paarivaunuja ja sillä vietiin sairas
oitis leiriin. Viikon lopulla istui hän taas satulassa. Minua on aina
ihmetyttänyt, kuinka miehet pääsivät tuosta laatuaan tavallisesta
tapaturmasta niin vähillä vaurioilla. Hevonen vierähtää sananmukaisesti
ratsastajansa yli ja kuitenkin näyttää siltä kuin kuolema tai vaikea
loukkautuma olisi maailman harvinaisin tapaus siinä rytäkässä.
Joka miehellä oli sitten tilaisuus tarkastaa J.H:lla merkityt eläimet
nähdäkseen, jos hänen omiaan sattumalta olisi joutunut erotettujen
joukkoon. Kun kaikki olivat lausuneet tyytyväisyytensä asiain
järjestelyyn, ajettiin eri laumat aitauksiin. Mäennyppylältä, jolle
olin asettunut, oli minulla hyvä tilaisuus iloita illan näyistä. Kaikki
eri laumat, kunnioitettavan välimatkan päässä toisistaan, vaelsivat
hiljalleen aitauksiaan kohti. Lehmäpaimenet istuivat lepoasennossa
satulassaan lakki takaraivolla ja keskustelivat huutamalla toisilleen
päästyään päivän työstä. Tomupilvien läpi singautteli ilta-aurinko
vielä voimakkaita sädekimppujaan, joitten valossa kaikki elävät olennot
pienenivät mitättömiksi kääpiöiksi aavikon äärettömyyden rinnalla.
Seitsemäs luku.