Heräsin huutoon. Oli vielä pimeä kuin konsanaan yöllä. Kuu vaelsi
pääni yllä, tähdet paloivat tuikkimatta kuin kynttilät ja kylmä viima
viiletti erämaan avonaisista veräjistä. Kohottauduin kyynärpäilleni
ja heitin peittoni ja sadekankaani syrjään. Neljäkymmentä muuta,
epäselvää, muodotonta myttyä ympärilläni liikehti samaan verkkaan
tapaan. Neljä haamua tuli ja meni minun ja nuotion väliä. Tunsin heidät
molemmiksi ruuan laittajiksi ja hevosrengiksi. Toinen viimemainituista
toraili.
»En kerinnyt leiriin ennen kuun nousua viime yönä. Yhtä hyvin voisin
vaihtaa makuuvehkeeni lyhtyyn ja päästä niistä ainaiseksi.»
Juuri kun ojentelin käsiäni ja värisin hieman, paiskasivat rengit
tinalautasensa pesuastiaan, nousivat satulaan ja ratsastivat noin
tuhannen akren alueelle päin, joka kävi laitumen nimellä.
Vetäisin äkkiä vaatteet ylleni, vyötin peurannahkaisen takkini ja
puikahdin nuotion ääreen. Tusina miehiä oli siellä jo minua ennen.
Oli tuima pakkanen. Itäinen taivas oli hieman vaalennut, mutta kuu
ja tähdet loistivat yhä urhoollisesti heikentymättömin voimin.
Preeriasusilauma ulvoi toivottomia herjauksiaan uuden päivän koitolle
ja hajallaan oleva karja heräili ja alkoi mylviä ja ammua.
Lähellä nuotiota oli kaksi tulivuoren tapaista leivinuunia, jotka
olivat ääriään myöten täynnä paistettua lihaa, niitten vieressä
törrötti kaksi tinattua vesisaavia, täynnä korppuja ja kaksi
suunnatonta kahvipannua seisoi kuin henkivartijat rivin kummassakin
päässä. Otimme kukin tinakupin ja lautasen varusvankkurien takaosassa
olevasta laatikosta, kävimme leivinuunilla, saavilla ja kahvipannulla
ja palasimme nuotiolle kyykistyen kantapäillemme niin lähelle valkeaa
kuin suinkin. Ne miehet, jotka tulivat liian myöhään, lainasivat
lapiota hieman, kokosivat hiiliä ja tekivät oman tulensa, jonka ääreen
pian muodostui uusi ryhmä.
Syödessämme valkeni yhä itäinen taivas. Sarastuksen puoleiset vuoret
näyttivät harmaasta paperista leikatuilta varjokuvilta, lännen puoliset
taas hieman kirkkaammilta. Ympärillämme olevat esineet alkoivat
heikosti häämöittää. Saatoimme erottaa tuulimyllyn ja karjakartanon
saviseinät sekä karja-aitauksen. Karjapaimenet nousivat toinen toisensa
jälkeen, heittivät ruoka-astiansa pesualtaaseen ja alkoivat etsiä
köysiään. Kaikki oli epäselvää ja salaperäistä harmaassa aamuhämärässä.
Katselin Windy Billiä kun hän askaroi tervakankaansa ääressä. Hän
kumartui peittääkseen makuuvehkeitään. Hänen taivuttaessaan itseään
maahan oli vielä hämärä, mutta kun hän oikaisihe, oli jo täysi päivä.
Oli aivan kuin joku olisi ojentanut kätensä, vääntääkseen koko maailman
valonpiiriin taas.
Itäiset vuoristot näyttivät haurailta, aavikko oli satumainen kuin
pehmeä usvameri.
Laitumelta kuuluivat renkien huudot ja saatoimme erottaa siellä korkean
pölypilven.
Hetken perästä tuli ensimmäinen osa hevoslaumasta näkyviin, juosten
vapaana ja kuormattomana hevosen jaloa ja kevyttä ravia. Toiset
seurasivat perässä, läheisemmät selväpiirteisinä ja terävinä,
taimmaiset pölyn hämärtäminä, milloin esiintyen selvempinä, milloin
taas kadoten kuin aaveet. Johtajahepo kääntyi arvelematta aitaukseen.
Sen perässä tulvi koko jälessä tuleva hevoslauma — kaksisataa
viisikymmentä ratsuhevosta — loppumattomassa kavion kapseessa.
Leiri tyhjeni silmänräpäyksessä. Paimenet astuivat aitaukseen. Hevoset
alkoivat kiertää sen ääriä kuin sirkuksen ympyrää. Miehet asettuivat
keskelle, ja etsivät tarkkaavina kukin jo ennakolta valitsemaansa
ratsua. Miltei heti olivat he löytäneet omansa ja vetäen silmukkaa
perässään, astuivat he sitä pyörivän kehän osaa kohti, jossa heidän
hevosensa pälyili. Muutamat pyörittivät lassoaan päänsä päällä, mutta
useimmat heittivät sen vikkelällä käden liikkeellä.
Oli ihmeellistä nähdä, millä varmuudella silmukka lensi, ohi tusinan
levottomia päitä ja yli saman verran selkiä, suoraan ja pysyvästi,
aivan keskellä laumaa olevan eläimen kaulaan. Mutta jos ensimmäinen
heitto epäonnistui, oli mielenkiintoista nähdä, kuinka tuo tarkoitettu
eläin rupesi väistelemään, kääntyilemään, pyörimään ja piiloutumaan,
välttääkseen toista heittoa. Ja yhtä hauskaa oli nähdä, kuinka toiset
hevoset tarjosivat apuaan toverilleen. Ne näkyivät ymmärtävän,
ettei niitä tällä kertaa tarvittu ja puskeutuivat paimenen ja hänen
haluamansa hevosen väliin aivan ihmeteltävällä rohkeudella. Huolimatta
heti pilvenä nousevasta tomusta ja huumaavasta kavion jyminästä,
ryntäävien eläinten huminasta ja äkillisistä ryhmäin muutoksista, jossa
omansa tunteminen näytti mahdottomalta, oli kukin uskomattoman lyhyessä
ajassa saanut ratsunsa ja muut hevoset seurasivat nöyrästi renkien
ohjausta takaisin laitumelle. Siellä ne sitten, hevosten vaihtoon
saakka, saivat syödä mielinmäärin, vapaina, eri ryhmiin hajaantuneina,,
vaatimatta juuri minkäänlaista paimentamista. Pakoonko? Siunatkoon, ei,
se ajatus kai viimeiseksi olisi pälkähtänyt niiden päähän.
Sillä välin kiinnitettiin satulat ja sovitettiin päitset päähän.
Esimies määrää aina lehmäpaimenelle, tälle kuuluvasta kuudesta
kymmeneen ratsuun käsittävästä »nipusta» pari kolme kappaletta
harjoitettavaksi karjatyöhön. Siksipä me joka aamu näimme puolen
tusinaa miestä, jotka varovasti taluttivat pieniä, ilkamoivia hevosia
hiekkakentälle taltuttaakseen ne siellä. Eräs pieni, musta hevonen,
joka kuului Tuomariksi kutsutulle lehmäpaimenelle, tarjosi tavallisesti
yli odotusten huvia.
»Käyhän kiinni, Tuomari», sanottiin hänelle aina.
»Ellei se aio antautua, niin jätän sen», nauroi Tuomari, heittäytyen
satulaan.
Musta ravasi matkaan rauhallisesti ja kylmästi, aivan kuin saattaakseen
häpeään kaikki, jotka epäilivät sen lampaanluontoa. Mutta niin pian
kuin läsnäolevat käänsivät sille selkänsä, kiljahti se kerran, painoi
päänsä alas ja silloin alkoi leikki. Se teki aikamoisia pukin hyppyjä
ja suoritti oikein koristeellisia loikkauksia, mutta sen paras temppu,
jolle se vaati alkuperäisyyden patenttia, oli siinä, että se nousi
takajaloilleen niin peloittavan pystyyn asentoon, että ratsastajan
täytyi otaksua sen kaatuvan taaksepäin ja sitten se äkkiä heittäytyi
eteenpäin ja pomppi jäykin koivin sarjan pukin hyppyjä. Ensimmäinen osa
tempusta pakoitti ratsastajan istumaan höllästi satulassa, ollakseen
valmis hyppäämään alta pois ja toinen osa heitti hänet suinpäin
satulasta, ennenkuin hän ennätti uudistaa otettaan.
»Ja sanotaan, ettei hevonen osaisi ajatella!» huudahti eräs katsojista,
mutta koska ne olivat taltutettuja hevosia — kuten näkyy! — oli näytös
pian ohi, kun kukin oli tehnyt pienen lentokokeensa.
Me nousimme satulaan ja ratsastimme pois, juuri kun läntiset vuoristot
saivat rinteilleen auringon lämpimät säteet, joista me emme vielä
runsaaseen puoleen tuntiin saisi iloita.
Minulla oli viisi hevosta »nipussani» ja ratsastin hevosella, jonka
nimi oli Ruskea ruukku. Se oli voimakas, kaunisrakenteinen eläin,
noin neljätoista ja kaksi korkea ja oli suunnattomasti innostunut
karjahommaan. Kun aamu oli kylmä, oli sen hyvä olla.
Juottoaitauksen veräjällä jakaannuimme kahteen ryhmään. Pienemmän
osaston tuli Jed Parkerin johdolla koota karja mesquitepensaikkoa
kasvavilta aavoilta tasangoilta. Toisen osaston taas, Homerin,
kokoomistyön kapteenin, komennossa, piti kiertää seudut aina Mont
Grahamin lähellä olevia mäkiä myöten. Niinpä lähdimmekin täyttä neliä
pitkälle ratsastuksellemme.
Mailin toisensa perästä jymistimme ravakkaa kyytiä. Välistä väistelimme
puoleen ja toiseen mesquitepensaita, hajaantuen ja tullen yhteen taas.
Sitten lensimme rajattomilta näyttävien ruohotasankojen yli, välistä
taas ponnahtelimme ja hyppelimme ojien, kuilujen ja muiden esteiden
poikki ja yli — mutta aina kiristämättä ohjaksia. Miehet ratsastivat
vaivattomasti, tietä ajattelematta ja jalansijasta välittämättä.
Ilma puski vastaamme pistävänä. Lämmin veri, huiman menon
kiihdyttämänä, virtasi nopeasti. Tunsimme elähyttävän lämmön
ruumiissamme. Aamupakkasesta tunsivat ainoastaan sormenpäät ja nenämme
hieman rippeitä. Aurinko paistoi jo matalalla yli tasankojen. Laaksojen
varjot muovailivat vuorten tähän saakka tasaisilta näyttäneitä rinteitä.
Jonkun ajan kuluttua saavuimme lähelle matalia mäkiä, joitten huiput
päättyivät jyrkkiin kalliokypäriin. Näihin saakka olivat ne näyttäneet
Mont Grahamin ääriviivoilta, mutta nyt, ratsastettuamme niiden ympäri,
huomasimme molempien välillä vielä olevan viitisen mailia kaltevaa
tasankoa. Myöhemmin katsahdimme taaksemme ja olisimme voineet vannoa
niiden olevan osan Dos Cabesas vuoristoa, ellemme olisi tienneet, että
ne olivat ainakin kahdeksan mailin päässä tuosta kalliolouhikosta.
Niin käy aina Arizonassa. Välimatkat muuttuvat aivan arvaamattomasti.
Laaksot ja preeriat ovat kätkeytyneet näennäisesti yhtämittaiseen
tasaiseen pintaan. Yhdellä silmäyksellä voit nähdä kokonaisen itäisen
valtion pinta-alan, mutta jos lähdet sitä jalka jalalta tutkimaan, niin
huomaat, että siinä onkin rajattoman paljon muuta kuin mitä tuo näky
tarjoaa.
Vuorten juurella pysähdyimme. Siinä jakautui joukkomme taas
kahtia, toinen oikealle ja toinen vasemmalle. Tähän saakka olimme
ratsastaneet suoraan leiristä poispäin, mutta nyt kuljimme kaaressa,
jonka keskipisteenä samainen leiri oli. Seutu oli miellyttävää,
heinää kasvavaa mäkimaata. Siellä täällä kasvoi suopaheinää. Kaukana
näkyi ohut, tumma, aron poikki kulkeva viiva. Sen tiesimme olevan
mesquitepensaikkoa ja tiesimme myös, että jos menemme sen luo, niin
se laajenee suunnattomasti. Ja silloin näyttäisi se heinäinen vietto,
jolla nyt olimme, vain mitättömältä keltaiselta juovalta. Se on myöskin
Arizonan mukaista. Olen ratsastanut yhteen mittaan vuoroin heinämaita,
pensasmaita, kukkanurmia ja erämaata ja kukin niistä näytti ajallaan
täyttävän koko vuoristojen välisen alan.
Silloin tällöin pysähdytti Homer meidät ja otti yhden miehen erilleen.
Hänen tehtäväkseen jäi ratsastaa suoraan leiriä kohti, ajaen koko
kohdallaan olevaa karjaa edellään. Kukin oli sekä vasemman että
oikeanpuoleisen naapurinsa näkyvissä. Täten muodostui vetonuotta, jonka
silmät pienenivät sitä myöten kuin koti läheni.
Minut lähetettiin suoraan leiriä kohti, kun joukostamme enää oli
jäljellä vain karjanomistaja ja Homer. He aikoivat hoitaa sivustat. Se
oli kunniapaikka ja vaati raskainta ratsastusta, sillä niinpian kuin
karja huomaisi takaa-ajon, yrittäisi se murtautua viimeisen ohi ja
painua laaksoa ylös.
Ruskea ruukku ja minä onnittelimme toisiamme saadessamme niin
mieltäkiinnittävän aamutyön.
Villi karjahan tuntee varsin hyvin mitä ajo merkitsee, eikä se
mielellään antaudu kierrettäväksi, jos se suinkin voi sen välttää.
Ellei olisi olemassa kahta tosiasiaa, nimittäin että eläimet pelkäävät
ratsastavaa miestä ja että ne eivät voi juosta yhtä nopeasti kuin
tämä, en tiedä miten karjanhoitoa ensinkään voisi harjoittaakaan. Heti
kun osa heistä huomasi jonkun meistä, nostivat ne häntänsä pystyyn
ja lähtivät juosta viilettämään kepeästi ja pitkin askelin, tavalla,
jota meidän kotoinen lehmämme olisi kateudella katsellut. Siitä
ei kuitenkaan mitään haittaa ollut, sillä itsehän me kiljuimme ja
kajahuttelimme kaikenlaisia karjahuutoja pitääksemme niitä liikkeessä.
Mutta sangen pian saattoi tuosta monipäisestä, edessämme kiitävästä
joukosta erota pienempi ryhmä ja painua yhä kauemmaksi itään.
Kun ne oman arvelunsa mukaan onnistuisivat saamaan aukon nuottaan, niin
ne äkkiä kääntyisivät takaisin ja ryntäisivät vapauteen. Luonnollisesti
lähin lehmäpaimen silloin kannusti hevostaan ja ajoi niitä takaa.
Se oli huimaa menoa. Karja juoksi hyvin kepeästi, pitkin loikkauksin ja
eteni nopeammin kuin ensinäkemältä arvasikaan. Paimenhevonen taas turpa
ojossa, korvat taaksepäin ja silmät takaa-ajon ilosta säihkyen, lensi
todella »vatsa maata viistäen.» Ratsastaja istui hieman etukumarassa
ja lehmäpaimenten tapaan kevyesti satulassa. Tomupyörteet nousivat
korkealle kiitävien ryhmien jäljissä. Äkkiä ne katosivat syvänteeseen,
ilmestyäkseen seuraavassa hetkessä toisella puolella, mutta vauhti
aina muuttumattomana. Ratsastaja kohottautui vain hieman ja nosti
kyynärpäitään, lieventääkseen epätasaisen uoman aiheuttamia sysäyksiä.
Ensi alussa näytti karja pitävän puoliaan kilpajuoksussa, mutta pian
alkoi hevonen saavuttaa sitä. Kohta se olikin johtavan elikon rinnalla.
Viimeksimainittu pysähtyi äkkiä mörähtäen, hypähti taaksepäin ja lähti
kiitämään suorassa kulmassa entisestä suunnastaan. Huimasta vauhdistaan
pysähtyi myös hevonen parilla syöksyllä, kääntyi kuin väkkärä ja
kiiti tuulena perässä. Tottumaton ratsastaja olisi siinä ehdottomasti
lentänyt satulasta. Toinen ryntäys loppui lyhyeen. Ikäänkuin
toivottomalla päänpudistuksella kääntyivät naudat oikeaan suuntaan,
karjatalolle päin. Hevonen antautui hiljaiseen hölkkäjuoksuun.
Kauas kaartui kiertävänä ketju. Etäisin ratsastaja näytti pieneltä
pilkulta ja karja hänen edellään muistutti toukkia, jotka etenivät
nopeasti ja tasaisesti. Toistaiseksi ei se vielä ollut muodostunut
yhtenäiseksi laumaksi, se oli vielä liian hajallaan. Sen yksilöt,
pienten ryhmien muodossa, lisääntyivät joka hetki. Kaukainen tasanko
kuhisi pientä eläintä, joka pyrki yhteistä keskusta kohti.
Aivan meidän edessämme oleva karja käyttäytyi alussa oikein siivosti.
Sitten näin hiljalleen alenevalla mäellä rajun yrityksen pelastautua
laakson suojaan.
Nukke, joka edusti Homeria, muuttui äkkiä vielä pienemmäksi kun hän
lähti pakenijoita ajamaan takaa. Karjanomistaja siirtyi Homerin
alueelle, kunnes hän palaisi ja minä vuorostani muutin kauemmaksi
oikealle. Silloin yritti toinen ryhmä karkuun. Karjanomistaja kiiti
niin nopeasti kuin käpälistä pääsi pidättämään sitä ja ennen pitkää oli
hän kadonnut kaukaiseen mesquitepensaikkoon. Minä huomasin jääneeni
aivan yksin hoitamaan kolmen mailin pituista rintaman osaa.
Lähin karja oli hieman minun edelläni ja se ravasi hyvää kyytiä
eteenpäin. Se ei ollut vielä huomannut odottamattomien tapausten
aiheuttamaa edullista tilaisuutta. Laskeuduin maahan ja kiristin
satulavyötä kun siihen vielä oli aikaa. Juuri kun nousin satulaan,
huomasin kokeneen hevoseni kärsimättömästä liikkeestä, että karja oli
havainnut heikon kohdan.
Kiristin ohjaksia ja puhelin hevoselle. Se ei tarvinnut muuta ohjausta,
vaan kiiti hyvin lasketussa, laajassa kaaressa pidättämään niskureita.
Ruskea ruukku oli voimakas eläin. Sen juoksu oli kimmoisaa kuin
valaan luu. Keltainen maa alkoi lipua ohitseni kuin vesi. Vauhti
yltyi yhä kavioiden kuminan kasvaessa. Näytti siltä, kuin ei mikään
olisi voinut estää meitä etenemästä, ei mikään kyennyt pysäyttämään
silmittömästi lentävää elävää voimaa. Satulantupsut vinkuivat siimana
takanani. Ilmavirta puserti kyyneleet silmiini. Hevosen harja hyväili
ohjaskättäni. Olin hämärästi tietoinen suopaheiniköstä, sacatonesta ja
mesquitepensaista, kiitäessäni niitten yli. Olin niitten kohdalla ja
samalla ohi, ennenkuin ennätin ajatella kuinka niitä väistäisin. Pari
antilooppia hypähti syrjään vasemmalle ja lintuja nousi vikkelästi
ruohosta. Äkkiä kuului kaikkialta ympärilläni sik, sik, sik»ääntä.
Olimme aivan keskellä preeriakoira-yhteiskuntaa, mutta ennenkuin ehdin
muodostaa mielessäni minkäänlaista kuvaa kolojen mahdollisuudesta ja
poikkinaisista reisiluista, kuului tuo sik-sikkaus jo kaukaa takanani.
Ruskoni oli menestyksellä välttänyt kolot.
Lähestyimme karjaa. Se kiiti nopeasti ja itse»päisesti, ilmeisesti
haluttomana kääntymään aina viimeiseen mahdollisuuteen saakka. Sen
itsepäisyys sai meidät molemmat kuumeiseen raivoon. Laaja räme joutui
eteemme, mutta me syöksyimme häikäilemättä sen läpi, suuttuneina
pienimmästäkin viivytyksestä. Me tervehdimme ilolla kovaa tannerta sen
toisella puolella, Rusko oikein pärskähteli mielihyvästä.
Äkkiä tunsin kuin pääni olisi tärskähtänyt ruumiista irti.
Huomasin katsovani hevosen pään yli syvään ja jyrkkään kuiluun,
jonka reuna oli niin heinän piilossa, että se olisi minun vetisiltä
silmiltäni jäänyt kokonaan huomaamatta. Mutta Ruskea ruukku huomasi
sen aivan viime hetkessä ja oli suorittanut tuollaisen ihmeellisen
äkkipysähdyksen, johon vain karjahepo pystyy.
Mutta karja oli jo löytänyt sopivan kulkupaikan ja oli menossa alas
ja poikki kuilun. Ruskea ruukku ja minä liu'uimme melkein pystysuoraa
seinämää alas, tosin kohtuullista vauhtia, ja sitten toiselta puolelta
ulos.
Samalla olimme jo karjan rinnalla. Naudat kääntyivät ja tarvitsematta
antaa mitään ohjeita kääntyi Ruskea ruukku niiden mukaan ja se tapahtui
niin nopeasti, että jalustimeni todella viisti maata. Mutta silloin
olimme myös aseman herroja. Me ajoimme karjan, tosin pitkään kiertäen,
oikeaan suuntaan ja kuljimme käyden, saadaksemme hieman hengähtää.
Mutta nyt me huomasimme toisen joukon, joka oli menossa Mount Grahamin
suunnalle, samoille seuduille, josta juuri tulimme. Tulinen ratsastus
saattoi ne oikealle tielle. Käännyimme takaisin. Yhä lappoi uusia
vuorilta. Ryhmiä juoksenteli joka taholla edessä ja takanamme. Rusko ja
minä kävimme taas työhön.
Ollen erottamaton yksi, emme voineet hätyyttää enempää kuin yhtä
joukkoa kerrallaan ja ajaessamme takaa sitä, koettivat muut joukot
käyttää tilaisuutta hyväkseen. Meidän täytyi peräytyä. Joka joukkoa
ajaessamme tuli matka aina pitemmäksi. Vähitellen jouduimme yhä
kauemmaksi, mutta kykenimme kuitenkin pitämään linjamme murtumattomana.
En koskaan unohda sen aamuista menoa ja jytinää. Emme kumpikaan
ajatelleet itsemme säästämistä eikä varovaisuutta. Me ryntäsimme
aina suorinta tietä, emmekä vähääkään välittäneet siitä, mikä sattui
eteen kulloinkin. Kuumeinen vastustushalu valtasi meidät. Se oli kuin
puskemista vastatuuleen tai jotakin muuta luonnonvoimaa vastaan. Ja me
olimme aivan yksin. Karjanomistaja ja Homer olivat kokonaan kadonneet.
Vasemmalla kädellämme oli miehillä täysi tekeminen johdattaessaan
yhtenäistä ruskeaa laumaa, joksi se vähitellen oli kokoontunut, sillä
minun vastustajani olivat vain rippeitä epälukuisesta joukosta.
Luulenpa, että Ruskoni oli nelistänyt parikymmentä mailia seisahtuen
ainoastaan kerran välillä. Sitten jouduimme erästä yksinäistä lehmää
ajaessamme kuivaan joen uomaan ja siinä se äkkiä hyökkäsi raivokkaasti
meidän kimppuumme. Onneksi eivät sen sarvet käyneet muuhun kuin
satulanahkaan, mutta jätimme sen siihen, sillä kun lehmällä kerran on
järkeä asettua puskusille, niin on viisainta olla jatkamatta ajoa.
Emme saaneet karjaa kokoon ja meidän oli yhä peräännyttävä, mutta me
onnistuimme kuitenkin ylläpitämään järjestyksen varjoa jossain määrin,
niin ettei karja kuitenkaan päässyt karkaamaan ja hajaantumaan ylen
laajalle.
Aurinko oli jo noussut korkealle ja alkoi polttaa. Rusko juoksi siitä
huolimatta kuin leikkiä tehden ja oli yhtä innostunut kuin ennenkin,
mutta alkoi ilmeisesti väsyä. Olimmekin molemmat hyvillämme nähdessämme
Homerin Harmon, mesquitepensaikon laidassa.
Yhdessä me sitten pian onnistuimme saamaan lehmät pääjoukon yhteyteen.
Ja omituista kyllä, heti kun ne olivat yhtyneet tuohon yhtenäiseen
suureen laumaan, hävisi niistä villi luonto kokonaan ja ne asettuivat
tarmokkaasti sivustamiesten johdattamina tarpomaan kotikartanoa kohti.
Kun hevoseni oli aikalailla väsynyt, jättäydyin jälkijoukkoon. Tänne
kokoontui luonnollisen siivilöimisen voimalla koko laiskurien,
hiljaisten ja sairasten lehmien sekä pienten vasikoitten joukko. Oli
sangen vaikea estää niitä vitkastelemasta ja jäämästä jälkeen.
Täällä me herkuttelimme monivivahteisilla ja kuvaavilla lehmihuudoilla,
joita lehmäpaimenilla on erikoinen varastonsa. Eräskin löysi vanhan
peltikannun, heitti siihen muutamia kiviä ja sai sillä aikaan hyvinkin
terveellisesti vaikuttavan metelin.
Pöly nousi valtavina pyörteinä auringon valossa.
Me vetelehdimme mukavasti satulassa. Lehmäpaimenet väittelivät
merkeistä, joita he olivat nähneet karjassa. Hevosemme laahustivat
hiljalleen, leväten, mutta aina valmiina uusiin ponnistuksiin jos
jokin härkävasikka tai hieho yritti toteuttaa omia ajatuksiaan
riippumattomuudestaan.
Siten me kuljimme koko seudun poikki, pitkin loivaa alamäkeä laakson
pohjalle, josta toinen yhtä loiva alamäki vei toisen syöttöalueen
rajoille. Lähellä ja kaukana näimme toisten laumojen nostaman
tomupilven ja erotimme sen keskeltä toveriemme ja Jed Parkerin osaston
kokoomat eläimet. He kulkivat kohti yhteistä keskusta, hitaasti,
märehtimistä muistuttavin liikkein ja niiden nostattama tomu meni
niiden mukana.
Askel askeleelta näkyivät ne selvemmin ja kotitalo, joka tähän saakka
oli näyttänyt himmeältä, ruskealta täplältä, alkoi saada määrätyn
muodon, tuulimyllyn, karja-aitauksen ja kartanon hahmossa.
Saattoi nähdä pienoisratsuja, jotka nelistäen kiiruhtivat karjan
kokoomispaikaksi määrätylle valkoiselle kentälle. Sitten tulimme
keskelle mesquitepensaikkoa ja me aloimme olla voitonpuolella. Ainoaksi
huoleksi jäi meille vielä laiskurien silmälläpito, etteivät ne jäisi
pensaikkoon. Vihdoin saavuimme tuon samaisen valkoisen kentän reunaan.
Siinä oli enemmänkin karjaa, tuhansia niitä oli. Tomupilvet aaltoilivat
korkeina, karja mylvi ja ratsastavia haamuja kiiti ja huusi lauman
edessä. Vihdoin saivat he johtavat eläimet kääntymään ympäri. Nämä
aiheuttivat sekasorron niitä lähinnä olevien keskuudessa ja muutamassa
hetkessä oli koko karjalauma pysähtynyt. Joukko ratsumiehiä asettui sen
ympärille yhtä pitkien välimatkojen päähän ja kiersi sen kuten elävään
aitaukseen.
»Aika hyvä apaja», virkahti minua lähinnä seisova, »hyvä joukko
viidettä tuhatta päätä.»
Kuudes luku.