Päivä koitti ja me laskeuduimme laakson pohjaan. Siellä me suurella
vaivalla onnistuimme virittämään nuotion ja söimme aamiaista,
sateen yhä piestessä meitä. Siinä yhdeksän korvissa veden tulo kuin
taikatempulla lakkasi. Alkoi tulla kylmä. Karjanomistaja ja minä
päätimme kiivetä vuoren huipulle ampumaan vähän lihaa, joka meiltä oli
loppunut. Se oli raskasta kiipeämistä, mutta päästyämme paljaitten
kallioitten yläpuolelle, jouduimme aaltoilevalle, ruohoisalle
ylätasangolle, joka oli puolitoista mailia pitkä ja noin puoli mailia
leveä.
Heinä kasvoi korkeana, siellä täällä, aivan kuin puistoistutuksina
nousi pieniä elinvoimaisia tammiryhmiä ja pikku puroja solui
pyöristyneitä kallioita alas. Takaisin tullessamme yhtyivät penkereet
toisiinsa yhtenäiseksi kuin pöytä. Syvät rotkot, jotka tähän saakka
olivat olleet hallitsevina nähtävyyksinä, katosivat kokonaan. Näytti
siltä kuin olisimme olleet laajalla, aaltoilevalla tasangolla,
johon vuorenharjanteet antoivat hieman vaihtelua ja joka ulottui
yhtämittaisena aivan lumipeitteisen Galiuroksen juurelle saakka.
Ja kuitenkin tiesimme, että kymmenen minuutin kävely veisi meidät
hirvittävän kuilun partaalle, niin syvän, että sen pohjalla virtaavan
veden liikettä tuskin saattoi eroittaa; se oli niin koluinen, että
hevosmies tuskin ensinkään saattoi liikkua siellä ja kuitenkin niin
vanha, että sen pohjalla kasvoi metsää ja runsas heinä somilla,
pyöristyneillä kummuilla. Se oli perin hämmästyttävä kaksoisilmiö.
Onnistuimme ampumaan lihavan, valkohäntäisen vuoripukin ja palasimme
onnellisina leirille. Kaivoimme ojat, järjestimme suojuksen ja keitimme
lämpimän aterian. Seuraavaksi päiväksi suunnittelimme karhunmetsästystä
jalan erään kanjonin varrella, jossa Setä Jim tiesi olevan »asuttuja»
luolia.
Kun herättyämme seuraavana aamuna, erinäisin vaikeuksin vedimme
suojuksemme syrjään, olikin maa lumen peitossa. Lumivaippa painoi
puitten oksia maantasalle ja ilmassa leijaili vielä hiutaleita.
»Ei mitään karhuja tänäpäivänä», virkkoi karjanomistaja.
»Ei», myönsi Setä Jim kuivasti. »Ei mitään karhuja ja mikä tärkeämpää,
ellette aio jäädä tänne pitemmäksi aikaa, niin on parasta lähteä tänään
takaisin.»
Me keittelimme palelevin sormin, söimme, vähäväliä hypäten
syrjään puista tulevien lumivyöryjen alta ja kokosimme tavaramme
vastenmielisesti. Köydet olivat jäässä, kytkimet jäykät ja kaikki
kalisevaa tai märkää. Vihdoin työ oli suoritettu. Lämmitimme viimeisen
kerran kohmettuneita käsiämme valkean ääressä ja lähdimme matkaan.
Maailma oli lumisine puineen ja pengermineen erinomaisen kaunis. Mutta
se oli myös erinomaisen liukas.
Lumi oli tarpeeksi nuoskaa takertuakseen hevosten kavioihin ja
eläinparat luistelivat ja kävelivät kuin puujaloilla.
Täten me vaelsimme takaisin maita, jotka mielestämme olivat kyllin
pahoja ennestäänkin, mutta joita nyt lisäksi peitti petollinen
valkovaippa. Kuvittelehan ratsastavasi viettävää kalliota, joka
laskee niin jyrkästi, että hevosesi täytyy tehdä aivan taiturimaista
nilkkatyötä, välttyäkseen liukumasta sivulle. Tuollaista kalliota
laskeutuessasi istut mieluimmin hyvin keveästi satulassa. Peitä
sitten tuo kallio muutamalla tuumalla lunta, aseta lumipallot kunkin
kavion alle ja yritä uudestaan. Kun olet tehnyt sen parikymmentä
kertaa, niin valitse itsellesi jyrkkä vuorenkuve, sirota se täyteen
pääsi kokoisia vierinkiviä ja peitä se taas tuolla samaisella, kaikki
salaavalla liukkaalla aineella — no niin, sinullahan on valta vaihdella
kokeilujasi miten mielikuvituksesi vain sallii.
Päästyämme viimein vedenjakajan yli, jouduimme uusiin vaikeuksiin,
muistamatta, että meidän tulomatkallamme oli kuljettava jonkin matkan
erästä kapeaa joenuomaa. Silloin oli meidän kiivettävä hyvin jyrkkää
nousua ja silloin tällöin poukettava aika korkeille penkereille. Nyt
tapasimme aikaisemmin kuivan uoman vetevänä jokena. Jyrkänteet olivat
muuttuneet koskiksi ja pengermät vesiputouksiksi. Kun saavuimme niiden
kohdalle, oli meidän »laskettava kosket» niin hyvin kuin taisimme ja
pulskahdimme tavallisesti niiden alla oleviin, epämääräistä syvyyttä
osoittaviin patoumiin. Muutamat kuormahevosista pyörähtivät nurin
niskoin, liottaen huono-onniset makuuvaatteemme perinpohjin, mutta
onneksi ei yksikään ratsuhevonen menettänyt tasapainoaan.
Vähitellen leveni rotko ja tulimme leveään puitakasvavaan kanjoniin.
Täällä vesi tasoittui leveämmälle alueelle ja oli siten ainoastaan
kolmen tuuman vahvuinen.
Me kahlasimme räiskytellen iloisesti eteenpäin, sillä lukuunottamatta
joitakin pehmeitä hiekkapaikkoja tai suoniemekkeitä olimme päässeet
huolistamme.
Jed Parker ja minä satuimme ratsastamaan rinnan, muodostaen
hännänhuipun ja pitäen huolta, etteivät kuormajuhdat lähteneet omille
teilleen tai viivästelisi. Kulkiessamme ensimmäisen karjavarkaitten
aitauksen ohi, kiinnitti hän huomiotani niihin.
»Menehän vilkaisemaan niitä, siitä ei ole kuin kaksi vuotta kun
karkoitimme heidät täältä.»
Ratsastin paikalle. Sillä kohdalla aukeni kapea kuilun tapainen laakso
pääkanjoniin. Ratsastettuani vähän matkaa tuota laaksoa näin, että se
päättyi äkkiä kohtisuoraan kallioseinään. Kun sen sivut myöskin olivat
jyrkät, ei tarvinnut muuta kuin rakentaa aita kanjonin puoleiselle
suulle ja niin oli mitä täydellisin karja-aituus valmis. Kun ajattelin
kuinka täydellisesti näkymätön tuollainen syvä kanjoni on, ellei
ratsasta aivan sen partaalle ja kuinka äärimmäisen vaikeapääsyinen ja
kaukainen seutu oli, niin käsitin kuinka ihanteellinen kätköpaikka se
oli.
»Siitä on oikein jännittävä juttukin, tuosta rosvojoukosta, joka käytti
tätä omanaan», sanoi Jed Parker, palattuani hänen luokseen. »Minäpä
kerron sen sinulle joskus.»
Kiipesimme vuorelle, laskeuduimme Double R:ään, viritimme tulen
takkaan, kuivattelimme ja olimme onnellisia. Vähän syötyämme, — kuivaa
ruokaa vaan — muistutin Jed Parkeria lupauksestaan ja niin hän istuen
jalat ristissä peittonsa päällä keskellä lattiaa, kertoi meille
seuraavan tarinan.
* * * * *
Paljon romaaneja on kirjoitettu »pahasta miehestä» ja suurin osa niistä
on pötyä. Paha mies on yksinkertaisesti murhaaja, ei enempää eikä
vähempää. Hän ei koskaan antaudu suoraan, rehelliseen aseenkäyttöön,
jos vain voi sitä välttää. Hän suorittaa tekonsa salaa tai sitten
saatuaan edes lain varjon puolelleen. Siitä on hyvänä esimerkkinä
Sam Cook. Te olette kaikki kuulleet hänestä. Kyllä hänellä sisuakin
oli. Kun hän joutui umpikujaan, toimi hän kunnollisesti — hän
saikin äkkikuoleman pyssynluodista. Mutta kun hän harkiten kyttäsi
miestään, niin ei hän jättänyt mitään sattuman varaan. Hän oli
jonkun aikaa järjestysmiehenä Willetsissä. Sangen pian tehtiin se
huomio, että ilmeni kovin monta tapausta, joissa oli vastustettu
vangitsemismääräystä, jolloin Samin oli käytettävä ampuma-asetta ja
että nuo tapaukset poikkeuksetta kohdistuivat hänen henkilökohtaisiin
vihamiehiinsä. Tietenkin kaikki saattoi olla kuten pitikin, mutta
asia näytti epäilyttävältä. Sitten hän eräänä päivänä ampui Max
Schmidt paran aivan tämän salongin takana. Kutsui vain hänet ulos ja
paukautti vatsaan. Sanoi Maxin vastustaneen vangitsemismääräystä, jonka
oli aiheuttanut salongin aukipito yli määräajan. Olipa sekin muka
syy vangitsemiseen Willetsissä! Rouva Schmidt väitti aina nähneensä
koko tapauksen kulun ja sanoi että Cook, heidän aivan rauhallisesti
keskustellessaan, ampui korkeintaan kahden jalan päästä.
Joka tapauksessa tulimme siihen päätökseen, että me tarvitsimme uuden
järjestysmiehen. Niin. Muuta ei sitten tehtykään, sillä silloin
ei vielä ollut perustettu valvojakuntaa eikä yksityisen, siivon
kansalaisen tehnyt mieli tulla tuota lajia olevan pahan miehen
silmätikuksi. Paitsi ehkä, jos hänkin rupesi käyttämään samoja keinoja
ja harrastamaan pientä salakyttäämistä omaan laskuunsa.
Pääasia on että nuo pahat miehet ovat matalamielisiä, kurjimuksia ja
yksinkertaisesti kylmäverisiä murhamiehiä, jotka odottavat otollista
tilaisuutta ja tekevät tekonsa ilman minkäänlaisia omantunnon
tuskia. Paha mies tavoittaa sinut aavistamattasi, nukkuessasi,
keskustellessasi, tai tuumiessasi millainen päivä tänäänkin tullee.
Hän ei anna sinun saada vihiäkään asiasta ja ennemmin tai myöhemmin
hän sinut nutistaa itselleen turvallisimmalla ja helpoimmalla tavalla.
Siinä ei ole vähääkään runollisuutta.
Ja ennenkuin olet nähnyt jonkun miehen, jota on pyydetty mökistään
rauhalliseen keskusteluun, ammuttavan, kun hän sattuu katsomaan
muualle; tai kun häneltä on pyydetty juotavaa ja hän on tapettu
kumartuessaan sitä ottamaan; tai huoneeseen mennessään on saanut
piston selkäänsä; ennenkuin olet sen nähnyt, on sinun kerrassaan
vaikeaa uskoa, että keneltäkään mieheltä saattaisi siinä määrin puuttua
suoruutta tai sääliä tai alkuperäisintä inhimillisyyttä.
Kuten tiedätte pojat, tulin Texasista Buch Johnsonille noin kymmenen
vuotta sitten. Minulla oli muutamia hyviä ratsuhevosia ja minua
harmitti myydä niitä siihen hintaan, jota niistä silloin tarjottiin,
joten päätin ratsastaa poikki maitten ja tuoda ne mukanani. Matka ei
ollut niin hirvittävän pitkä ja arvelin, että olisi hauska nähdä miltä
Uusi Meksikokin näytti.
Albuquerquen mailla yhdytin toisen matkueen, joka oli menossa samaan
suuntaan. Heitä oli viisi henkeä, kolme miestä, nainen ja vuoden vanha
lapsi. Heillä oli puolen tusinaa hevosia ja se olikin kaikki mitä
näin. Niistä vain kaksi kuormahevosta eikä mitään vankkuria. Luulenpa
että koko talous - kupit, pannut ja kattilat — olivat korkeintaan
viiden dollarin arvoiset. He olivat juuri illallisella, kun pääsin
heidän luokseen eikä minun tarvinnut muuta kuin kerran vilkaista, niin
huomasin, ettei heillä ollut matkassaan muuta muonaa kuin jauhoja,
kahvia ja sokeria. Puoleksi nyletty mullikan ruho oli heidän lähellään
ja paistinpannu oli täynnä lihaa.
»Hyvää päivää, muukalaiset», sanoin minä ratsastaen paikalle. He
nyökkäsivät hieman päätään, mutta eivät virkanneet sanaakaan. Hevoseni
rupesivat syömään, minä paneuduin mukavasti satulaan ja kierasin
itselleni palturin. Miehet olivat pitkiä, hoikkia roikaleita, kasvot
tympeät ja silmät ovelat ja pälyilevät. Nainen oli likainen ja kaikin
puolin epämiellyttävä. Tunsin sen lajin erinomaisesti. Texas alkoi olla
sellaisille liian ahdas paikka.
»Illallista syödään», sanoin iloisesti.
Joku heistä murahti minulle: »niinhän sitä». Ja hetken kuluttua kysyi
pisin heistä hyvin vastenmieliseen sävyyn, enkö haluaisi levätä ja
syödä. Vastasin heille kieltävästi ja selitin aikovani jatkaa matkaani
iltaviileässä.
»Teillä näkyy olevan enemmän lihaa kuin tarvitsette», sanoin minä.
»Minäkin voisin käyttää vähän siitä.»
»Ottakaa itse», sanoivat he. »Se on merkitön hieho, joka sattui
vastaamme.
Leikkasin paistin itselleni ja huomasin, että nahka oli kyljestä
leikattu aivan kaistaleiksi ja että pää oli kokonaan poissa.
»Kas niin», puhelin ruholle, »ei kukaan pystyne vannomaan, oletko
merkitsemätön vai etkö, mutta uskaltaisinpa lyödä vetoa, että tunnet
poltinraudan varsin hyvin.»
Sanoin heille suurkiitokset ja nousin satulaan taas. Hevoseni
teeskentelivät hieman hämmästystä, kun heidän taas täytyi lähteä, mutta
en voinut auttaa asiaa.
»Tämä näyttää tosin aivan rangaistukselta, hevosparat», puhelin niille,
»mutta olen varma, ettei teillä ole suurempaa halua yhtyä tuohon
seuraan kuin minullakaan enkelien joukkoon, mutta jos leiriydymme
tähän, niin luultavasti kumpikin tapahtuu.
En nähnyt heitä sen koommin, ennenkuin satuin Lazy Y:hen ja olin
alkanut karjanpidon Soda Springin laaksossa. Larry Eagen ja minä
ratsastimme yhdessä niihin aikoihin ja siten tulin tuntemaan hänet
sangen hyvin. Eräänä päivänä, kaukana Elm Flatilla, tapasimme
arvaamatta tuon samaisen teksasjoukon taas, matkalla pohjoiseen.
Sillä kertaa olin omalla alueellani ja tunsin asemani, joten saatoin
tyydyttää uteliaisuuttani hieman suuremmassa mitassa. »Kas, olettepa te
tulleet kauaksi», sanoin minä.
»Niin olemme», sanoivat he.
»Ja minnepäin matka?»
»Tuonne vuorille päin.»
»Ja mitä siellä?»
»Farmia me vain, hieman kauppapuutarhaa, ehkäpä ostelemme vähän
karjaakin.»
He jatkoivat matkaa.
»Kauppapuutarhan piti kai olla hieno homma näillä seuduilla», virkoin
Larrylle.
Hän istui satulassa, katsellen heidän jälkeensä.
»Melkeinpä säälittää», sanoi hän. »Sen täytyy olla kovan työn takana.»
No niin, me paimensimme niillä mailla lähes kaksi vuotta. Sillä ajalla
näimme teksasilaiset ystävämme — Hahn oli heidän nimensä — pari, kolme
kertaa ja kuulimme heistä vähän väliä. He ostivat polttomerkillä
varustettua karjaa Steve Mc Williamsilta seitsemälläkymmenelläviidellä
dollarilla, ehkäpä yhteensä kuusi tai kahdeksan päätä. Sittemmin
kuulimme, että he ostelivat pari kolme päätä yhdeltä ja saman verran
toiselta. He merkitsivät ne kaikki Mc Williamsin raudalla — TO — ja
pian alkoi niitä näkyä piirissämme.
Hyvä karjamieshän tuntee eläimet aivan yhtä hyvin kuin tekin erotatte
ihmiset toisistaan. Tavallisesta ihmisestä näyttävät kaikki sarvipäät
samanlaisilta, mutta sellaisessakin piirissä, joka käsittää tuhansia
eläimiä, voi ammattinsa tunteva karjapaimen tuntea miltei jokaisen
yksilön niin kaukaa kuin silmänsä kantaa. Luonnollisesti siinäkin
toinen on etevämpi kuin toinen. Luulenpa melkein, että siihen täytyy
olla kasvatettu. Niinpä me Lazy Y:n pojat panimme merkille jokaisen
TO:lla poltetun ja voimme päättää sangen tarkkaan, että Hahnin karja
käsitti korkeintaan kolmekymmentäviisi päätä.
Kaikki oli kuten pitikin eikä kukaan arvannut mitään rettelöitä
tulevaksi. Mutta sitten, eräänä keväisenä päivänä tapasimme ensimmäisen
»unikeon». Mitäkö unikeko on? Unikeko on vasikka, joka on merkitty
korvaan, mutta ei polttomerkillä. Kullakin karjanomistajalla on
oma polttomerkkinsä, kuten tiedätte ja sitäpaitsi hän leikkaa ja
muodostelee korvan omalla tavallaan. Siten hänen ei tarvitse katsoa
polttomerkkiä, paitsi vahvistaakseen huomionsa korvamerkkiin nähden.
Kun nyt karja tavallisesti nostaa korvansa ikäänkuin kysyvinä
pystyyn ratsun lähestyessä, on helppo tuntea omansa korvista,
ensinkään tarkkaamatta polttomerkkiä. Silloin kun karjamies tapaa
merkitsemättömän vasikan, eikä voi tehdä tulta, hän vain merkitsee
siltä korvan ja jättää polttamisen tuonnemmaksi. Mutta se ei tapahdu
usein ja meidän taloudessamme oli ankarasti kielletty koskaan tekemästä
unikekoja.
No niin, kuten sanoin, ratsastimme Larry ja minä eräänä keväisenä
päivänä ja tapasimme Lazy Y:n lehmän vasikoineen. Tuo pieni veitikka
oli asianmukaisesti korvamerkillä varustettu ja me jatkoimme
ratsastusta, emmekä olisi huomanneet mitään, ellei pensasjänis
sattumalta olisi hypähtänyt esiin ja säikähdyttänyt vasikkaa niin,
että se juoksi aivan meidän edestämme. Silloin emme voineet olla
huomaamatta, että siltä puuttui polttomerkki. Tietenkin me heti otimme
sen kiinni ja poltimme merkin siihen. Tarkastin sen korvaa samalla ja
huomasin että se oli aivan vasta merkitty, joten tullessamme illalla
kotiin, ilmoitimme Buch Johnsonille, että joku merkitsijöistä oli
ruvennut laiskottelemaan ja tekemään unikekoja.
Tietysti syyllistä etsittiin tiukasti, mutta joka merkitsijä vannoi
pitkin ja poikin, taivaan ja manalan kautta merkinneensä joka vasikan,
minkä sinä kevännä oli lassoonsa kietonut.
Päätimme että heistä joku valehteli ja annoimme asian painua silleen.
Ja viikon kuluttua ilmoittivat sitten toiset paimenet taas tavanneensa
kolmitahkoisella H:lla merkityn unikeon. Kolmitahkoinen H oli
Goodrighin merkki, joten meillä ei sen kanssa ollut mitään tekemistä.
Arvelimme että heikäläistenkin joukossa joku merkitsijä oli huolimaton.
Kolme muuta samanlaista tapausta huomasimme sinä kevännä.
Asia oli sillä hyvä. Unikekojen esiintyminen noin lukuisina oli hieman
hämmästyttävää, mutta se ei vielä herättänyt epäluuloa. Karja menestyi
hyvin sinä kesänä, ja kun ennen sadekautta kokosimme karjan, erotimme
ehkäpä tusinan verran noita TO elukoita, jotka olivat harhautuneet
Hahnin laitumilta. Tuosta tusinasta oli viisi täysikäistä lehmää ja
seitsemän hiehoa.
»Siunatkoon», sanoi Buch minulle, »kuinka merkillisen paljon vieraita
hiehoja tunkeutuu meidän puolellemme.»
Mutta kun nuori karja tavallisesti helpommin eksyy joukostaan kuin
vanha, joka jo on piiriinsä tottunut, ei asia herättänyt sen enempää
huomiotamme. Hahnit ottivat omansa ja sillä oli asia järjestetty.
Mutta seuraavana kevännä me tapasimme yhä useampia unikekoja ja eräänä
päivänä löysimme lehmän, joka oli kokonaan kykenemätön liikkumaan.
Sellaistakin sattuu usein, mutta Buchilla, joka oli kanssani, oli
jotakin mielessään. Vihdoin hän palasi takaisin, sitoi lehmän ja kaatoi
sen.
»Katsohan tänne Jed, sanoi hän, mitäs tästä arvelet.»
»Näyttää siltä kuin joku olisi lassottanut sen takajalasta» sanoin minä.
»Mahdollisesti», virkkoi hän, »mutta kun se on noin halvattu, näyttää
minusta kuin lehmää olisi pidetty jalkakytkyessä.»
Enempää ei asiasta puhuttu, kunnes tapasimme aivan sattumalta toisen
samanlaisessa tilassa olevan lehmän. Kaadoimme senkin.
»No, mitäs nyt sanot?» kysyi Buch minulta.
»Jalassa näkyy olevan syvä haava, mutta olen nähnyt lehmien
haavoittuvan pahemminkin tullessaan vuorilta alas.»
Ymmärrättehän mitä tuo merkitsi. Karjavarkaat ottavat näet kiinni
lehmän ja panevat sen jalkakytkyeen tai vioittavat sitä muulla tavalla,
niin ettei se pääse muitten mukana, vievät sitten vasikan pitkän matkan
päähän ja merkitsevät sen omalla merkkiraudallaan. Jos siis löytäisimme
jonkin vasikan, joka seuraisi toisella merkillä varustettua lehmää,
niin olisi helppo arvata mitä oli tapahtunut.
Me ratsastimme eteenpäin syviin mietteisiin vaipuneina. Ei voinut
olla epäilystäkään siitä, että karjavarkautta harjoitettiin. Unikeot
he merkitsivät siinä toivossa, ettei kukaan huomaisi puuttuvaa
polttomerkkiä. Sitten kun vasikka olisi vieroitettu eikä enää
seuraisi imettäjäänsä, aikoi tietysti karjavaras polttaa siihen
oman merkkinsä ja muuttaa korvamerkin sen mukaiseksi. Se oli sievä
ja vaivaton keino koota itselleen hyvänlainen karjajoukko halvalla
hinnalla. Mutta oli sangen vaikeata ilman muuta päättää, keitä
karjavarkaat olivat. Meksikon rajan puolella oleskeli paljon luopioita,
jotka tekivät ryöstöretkiään silloin tällöin ja vuoriston juurilla
sijaitsevien vesipaikkojen läheisyydessä oli myös muutamia rasvamekkoja
meksikolaisia ja sittenhän niillä mailla vielä oli yksi ja toinen pieni
karjahommissa toimiva joukko, kuten Hahnin esimerkiksi, eikä niistä
mikään pannut pahakseen pientä unikekojen tekoa, sivuhommanaan. Buch
Johnson käski meitä kaikkia pitämään silmämme auki ja lähetti sanan
suurille karjanomistajille, että he tarkastaisivat kenellä sattuisi
olemaan liian paljon vasikoita lehmälukuun nähden.
Tuo teksasjoukko, josta teille puhuin, oli asettunut Double R:n
kanjoniin, siihen luonnon tekemään aitaukseen, jota näytin sinulle
tänä aamuna. He olivat rakentaneet itselleen savimajan, peranneet
vähän maata ja istuttaneet muutamia puita sekä kastelivat pienen alan
alfalfan viljelyä varten. Ei juuri kukaan ratsastanut siellä päin,
sillä maasto oli liian vaikea karjan kulkea ja meidän piirimme oli
enemmän etelään käsin. Nyt rupesimme kuitenkin ulottamaan retkiämme
vähän kauemmaksi. Minä kävin aina Dos Cabesasissa saakka katsomassa
karjaa siellä ja Larry lähetettiin tavallisesti Double R:n seuduille.
Eräänä iltana vei hän minut hieman syrjään.
»Kuulehan Jed», sanoi hän, »minähän tunnen sinut aika hyvin enkä häpeä
tunnustaa, että olen vielä kokematon näissä karjahommissa, enhän
ole ollut tässä kuin vasta vuoden ajan. Mutta mikä on tavallisesti
vasikoitten suhde lehmien lukumäärään?»
»Niitä pitää olla noin puolet lehmien lukumäärästä», selitin minä.
»Siis viisikymmentä päätä käsittävässä lehmäkarjassa ei voi olla yhtä
monta vuoden vanhaa hiehoa?»
»Sanoisinpa ei», vastasin minä. »Mihin sinä pyrit puheellasi?»
»En mihinkään vielä», sanoi hän.
Muutaman päivän perästä kävi hän taas kimppuuni.
»Jed», sanoi hän. »En osaa yhtä hyvin kuin te muut pojat, erottaa
lehmiä toisistaan, mutta tuolla on eräs TO:lla merkitty vasikka, jonka
voisin vannoa nähneeni kuukausi sitten erään XY:llä merkityn lehmän
seurassa. Tahtoisin, että lähtisit mukaani sinne.»
Me huomasimme asianlaidan olevan niinkuin hän oli kertonut ja
kiertelimme koko seuraavan kuukauden tuossa vaikeakulkuisessa seudussa
etsien todistuskappaletta. Näin tarpeeksi ollakseni siveellisesti
varma asiastani, mutta poliisiviranomaiselle siitä ei ollut, emmekä
tietenkään voineet ampua rauhallista karjamiestä pelkän epäluulon
nojalla. Mutta vihdoin eräänä päivänä yhdytimme nelikuukautisen,
yksinäisen vasikan, joka oli merkitty TO:lla — oikein hyvässä kunnossa
se olikin.
»Ihmettelenpä missä tämän emä on?» sanoin minä.
»Ehkäpä se on 'penikka'», sanoi Larry Eagen — me sanoimme penikaksi
sellaisia vasikoita, joitten emä oli kuollut.
»Ei», sanoin minä, »sitä en voi uskoa. 'Penikka' on aina kitukasvuinen
ja heikko ja se makailee vesipaikkojen läheisyydessä ja sillä on aina
suuri, turvonnut vatsa. Ei, se ei ole mikään 'penikka' ja jos se on
rehellinen vasikka, niin täytyy tässä lähellä olla TO:lla merkitty
lehmäkin.»
Me erosimme tutkiaksemme tarkemmin seutua.
Larry ratsasti ylös pienemmän kallion penkereelle. Äkkiä näin
hänen hevosensa hypähtävän taakse» päin — ehkäpä säikähtävän
kalkkarokäärmettä tai muuta sellaista — ja sitten häviävän näkyvistä.
Hypäytin ratsuni jyrkänteen reunalle, odottaen näkeväni vain rippeitä
miehestä ja hevosesta. Se oli vain noin viisitoista jalkaa syvä, mutta
en nähnyt pohjaa siellä kasvavilta pensailta.
»Oletko hengissä?» huusin minä.
»Olen, olen», huusi Larry, »mutta Jumalan rakkauden tähden, joudu tänne
niin pian kuin voit».
»Vahingoittunut?» sanoin minä laskeutuessani alas.
»En vähääkään, mutta katsoppa tänne.»
Siinä oli kuollut lehmä, Lazy Y:n merkki kyljessä.
»Ja kuulan reikä otsassa», lisäsi Larry. »Ja katsopas, tuo TO vasikka
oli läsipää ja niin on tämäkin lehmä.»
»Luulenpa että olemme selvillä unikeoistamme», sanoin minä.
Niin, siinä sitä nyt oltiin.
Larryn täytyi taluttaa ratsuaan kuilun pohjaa pääkanjoniin. Minä
seurasin kallion reunamaa, odottaen sopivaa kohtaa, jossa pääsisin alas
hänen luokseen tai hän ylös minun seuraani. Me keskus»telimme silloin
tällöin kulkiessamme, kunnes Larry äkkiä taas huudahti:
»Nytpä saamme suurriistaa. Täällä on luola, jossa mekastaa
vuorileijona.»
Laskeuduin hänen luokseen. Heti vedimme kuusipiippuisemme esille ja
menimme luolan suulle, joka oli aivan kallion pengermän alla. Siellä
oli todella tuoreet leijonan jäljet ja saatoimme kuulla heikkoa naisen
itkua muistuttavaa ääntä.
»Minulla etuoikeus», omisti Larry itselleen ja laskeutui nelinkontin
luolan suulle.
Hän ryömi sisään heti, välittämättä vähääkään kehoituksistani
varovaisuuteen. Minuutin kuluttua tuli hän takaperin ulos, kolmivuotias
tyttölapsi käsivarrellaan.
»Me olemmekin tänään oikein seikkailuilla», sanoi hän. »Mistä luulet
tämän tulleen ja miten hän on tänne voinut joutua?»
»Olen seurannut leijonan jälkiä, kun se on kantanut selässään hiehoa,
niinkuin kettu haukea», vastasin minä. »Ne ovat pelottavan voimakkaita
otuksia.»
»Mutta mistä tämä on saattanut tulla?» ihmetteli Larry.
»No selvähän se on», vastasin minä. »Etkö muista että tuolla TO
joukolla oli vuoden vanha lapsi tullessaan näille seuduille?»
»Se on oikein», sanoi hän. »Tästä on vain mailin matka heidän
mökilleen. Minä vien hänet kotiaan. He mahtavat olla hyvinkin hädissään
lapsesta.»
Kiipesin vuorelle, jossa hevoseni odotti. Koville otti kapuaminen eikä
olisi ollut haitaksi, vaikka olisi ollut kynnet silmäkulmissakin. On
helpompi laskeutua kuin kiivetä. Pudotin aseeni vyöltäni ja se vieri
aivan pohjalle saakka, mutta en olisi palannut sitä ottamaan, vaikka
niitä olisi ollut viisi kappaletta. Larry otti sen huostaansa.
Niin me jatkoimme matkaamme, minä korkealla kallion päällä ja Larry
syvänteen pohjalla.
Vihdoin tulimme karjamökille ja minä pysähdyin odottamaan.
Heti kun Larry tuli näkyviin, tulivat kaikki ulos ja muutamassa
hetkessä oli lapsi äitinsä sylissä. He eivät nähneet minua ensinkään,
mutta saatoin selvästi kuulla mitä he sanoivat. Larry kertoi, miten
hän oli löytänyt lapsen luolasta ja leijonan jäljistä ja vaimo itki ja
puristi lastaan rintaansa vasten ja kiitteli häntä kymmeniä kertoja.
Toinnuttuaan sitten vähän, vei hän lapsen tupaan ja ruokki sitä ja mitä
lie tehnyt muuta.
»Kas niin», sanoi Larry naurussa suin, »täytyy lähteä taas.»
»Sanoitte löytäneenne lapsen Double R:ssa?» kysyi Hahn. »Oliko luola
lähellä kolmea poppelipuuta?»
»Niin oli», sanoi Larry.
»Missä laskeuduitte kanjoniin?»
»Oh, hevoseni luiskahti kuiluun juuri niitten yläpuolella.»
»Niitten yläpuolella olevaan kuiluun?» toisti Hahn katsoen häntä
tiukasti silmiin.
Larry otti askeleen taaksepäin.
»Teidän pitäisi toki olla mahdollisimman kiitollinen siitä, että joudun
kanjoniin ensinkään.»
Hän tuli kohti ja ojensi kätensä.
»Se on totta», sanoi hän. »Teitte meille hyvän työn.»
Larry tarttui ojennettuun käteen. Samassa ojensi Hahn aseensa ja ampui
häntä keskiruumiiseen.
Kaikki kävi niin äkkiä ja odottamatta, että jäin seisomaan kuin
halvattuna paikoilleni. Larry kaatui eteenpäin, kuten ihminen
tavallisesti tekee, kun häntä on ammuttu vatsaan, mutta jotenkin sai
hän aseensa vyöstään ja laukasi sen vielä kahdesti. Se ei sattunut
kehenkään ja luulenkin, että hän oli kuollut jo ennenkuin ennätti
maahankaan.
Hänellä oli minun aseeni, joten minusta ei ollut enempää hyötyä kun
taskusta paidanhelmassa!
Ei, sir, puhukaa niin paljon kuin tahdotte, mutta murhaaja on alhainen
kurjimus, joka ei epäile käyttää petosta ja kiittämättömyyttä,
pelastaakseen haisevan raatonsa.
* * * * *
Jed Parker lopetti kertomuksensa.
Pieneen huoneeseen tunki hämärä ja tuskin pystyi erottamaan
huopapeitoissaan makaavia miehiä.
Karjakartanon esimies istui suorana kuin seiväs, jalat ristissä.
Piipustaan hehkuva heikko tuli valaisi hänen kasvojaan.
»Miten karjavarkaiden kävi?» kysyin häneltä.
»Niin, sir, sillä on oma juttunsa. Hahn itse, joka oli murhan tehnyt,
pakeni. Me hankimme tosin vangitsemismääräyksen, mutta sillä emme
tehneet mitään. Hän oli senjälkeen jonkinlaisena puolihenkipattona
ja menetti vihdoin henkensä vuonna 97 toimeenpannussa etsinnässä.
Mutta toiset tuomittiin karjavarkaudesta. Meillä ei ollut paljoakaan
todistusaineistoa silloisen lain perusteella, ja he olisivat päässeet
koko jutusta, ellei vaimo olisi todistanut heitä vastaan. Murha oli
hänestäkin liian paljon. Ja kun tästä tuli ennakkotapaus muihinkin
karjavarkauksiin nähden, alkoi oikeastaan Larryn kuolemasta laki ja
järjestys karja-asioissa tulla voimaan.
Tupakoimme. Viimeiset päivänsäteet valoivat likaisen akkunan
punaiseksi. Windy Bill nousi ja meni ovelle katsomaan ilmoja.
»Pojat», sanoi hän palattuaan, »selkenee jo, voimme huomenna palata
karjatalolle.»
Viides luku.