Windy Billin lopetettua kertomuksensa arvelimme ajan tulleen ruveta
yöpuulle. Setä Jim ja Charley liukuivat putouksen tapaista käytävää
luolasta ja katosivat pitkän kallionkielekkeen suuntaan, jonka alle he
olivat levittäneet makuuvehkeensä. Hetken perästä revimme itsellemme
pitkiä neekerinpään lehtiä, sytytimme niitten pihkaiset kärjet ja
käyttäen niitä soihtuina lähdimme kiertämään kallion huippua toiseen
luolaan. Päästyämme nuotion valopiiristä, näimme selvemmin ympäristömme
soihtujemme avulla. Huolellisesti tutkimalla jalansijani, pääsin
vaurioitta luolan suulle. Katsoin taakseni. Siellä täällä loistivat
räiskyen tovereitteni soihdut. Kunkin valokehän kohdalla näkyi sade
pitkinä viivoina. Kaikki muu oli synkkää pimeyttä, paitsi heidän ja
minun välillä oleva heikko kajastus, joka punaili likomärkiä kallioita.
Käännyin luolaan.
Sen pohjalla olevasta tomumaisesta maasta päättäen oli luola ollut
kuiva Noakin ajoista asti. Eikä ihme, olihan sen katto tuhannen jalan
vahvuinen. Mutta levitettyämme aikaisemmin makuuvaatteemme, oli
alituinen veden tulo läpäissyt katon. Tuhannen jalan katto oli ruvennut
vuotamaan. Kuin rännistä tuli vettä useammasta kohdasta. Alensin
soihtuani. Purjekankainen päällys loisti kosteudesta ja sen keskellä
kimmelsi kolmen tuuman syvyinen ja kahden jalan laajuinen lätäkkö.
»Hyvä, minäpä — —» aloin, mutta muistin samassa kolmea toveriani,
jotka onnellisina ja rauhallisina lämpimän ja kuivan peiton toivossa
tarpoivat märkää ja vaarallista tietään. Nauroin partaani ja kyykistyin
kantapäilleni veden ulottuvilta.
Ensinnä tuli Jed Parker, pää kumarassa, pitääkseen piippunsa kuivana.
Hän tuli aivan keskelle luolaa ennenkuin nosti päätään. Sitten hän
silmäsi vuoteisiin ja sitten minuun. Hänen vakava kotkannaamansa venyi
pitkäksi. Hieno hymy väreili pitkien viiksien alla. Sanaakaan sanomatta
kyykistyi hän viereeni.
Sitten tuli karjanomistaja. Hän katseli ympärilleen koomillinen
kauhistuksen ilme kasvoillaan ja räjähti sydämelliseen nauruun.
»Muistelin säälineeni noita toisia», huomautti hän.
Windy Bill tuli viimeisenä. Hän taivutti päätään sisään tullessaan,
oikaisi pitkän ruhonsa ja tutustui tilanteeseen ilmettään muuttamatta.
»Kas niin, tämäpä on somaa», virkkoi hän. »Rupesin jo tulemaan
peloittavan kuivaksi ja luulin täytyväni lähteä laakson pohjaan asti
tässä sateessa».
Hän kumartui ja joi peiton keskellä olevasta lätäköstä. Mutta nyt
rupesivat meidän soihtumme lyhenemään arveluttavasti. Luolan suulla
kasvoi pieni kuiva pensas. Me sytytimme sen palamaan ja sen valossa
sieppasimme kukin huopapeittomme ja korjasimme muut vehkeet veden
ulottuvilta.
Paluumatkamme ilman soihtuja oli muistelemisen arvoinen. Pimeys oli
niin tiukka, että tunsit sen painon hartioillasi, ja vuori oli jyrkkänä
kuiluna vasemmalla puolellamme ja täynnä paasia ja vierinkiviä. Vähän
päästä törmäsimme niihin ja lensimme nurin niskoin. Kerran minä tulin
kuuden, seitsemän jalan penkereeltä suinpäin, mutta pääsin jutusta
vain hieman ohuemmalla selkänahalla. Ja koko ajan pieksi sade meitä
armottomasti, kastellen viimeisenkin kuivana säilyneen pisteen.
Vihdoin näimme valon pilkottavan luolastamme ja minuuttia myöhemmin
olimme taas ankarassa kiipeämisen touhussa pitkin viettoa luolan
pohjaa, jota pääsimme penkereellemme ja sen alapuolella olevalle
nuotiollemme.
»Peijakas vie», läähätti Windy Bill, »kyllä pitäisi olla koukut
silmäkulmissa tällaista kiivetessä.»
Lisäsimme voimaa nuotioon ja siunasimme mesquite-taakkoja, jotka
olimme aikaisemmin illalla raahanneet sinne. Kiedoimme huopapeittomme
hartioillemme, paiskasimme jalkamme pengermän yli loimua kohti ja
nojasimme selkämme viistoon kallioseinään. Meillä oli aika hyvä olla
siinä. Sateen lotina tunki hiljaisuuden olemattomiin, se kasvoi vain
voimassa kuten ratsastajan kavionkapse kovalla maalla. Vähitellen
vaivuimme torkuksiin.
Pitkän aikaa tuntui kaikki mieluisalta. Unikuvat saapuivat, sekoittuen
todellisuuteen; nuotio häipyi tietoisuudestamme ja palasi sadunomaisena
kuin horrostilassa oleville, suloinen raukeus valtasi väsyneet
ruumiimme. Loimu leiskui, varjot hyppelehtivät, sulivat todellisuuteen,
muuttuivat taas luonnottomiksi aaveiksi. Vaivuimme uneen.
Jonkun ajan kuluttua tunkeutui unitajuumme himmeä tietoisuus
siitä, että kovan kallioseinämän paine oli ehkäissyt säännöllisen
verenkierron. Me liikehdimme levottomasti, hakien mukavampaa asentoa.
Se oli heräämisemme ensi oireita.
Uusi asento ei tuntunut mukavalta. Kylmänväreet kiirivät ruumiissamme
eikä peittojen kohautteleminenkaan estänyt niitten jatkumista.
Vihdoin riuhtasin lakin päästäni ja katselin ympärilleni. Jed Parker,
kirjavaksi paikkailtu »lohduttaja» hartioillaan, seisoi ääneti valkean
ääressä. Pysyttelin hiljaa, jotten herättäisi muita. Kohta huomasin,
että toiset tekivät aivan samoin. Me purskahdimme nauruun, heitimme
huopapeittomme pois, ojentelimme itseämme, haukottelimme ja syötimme
nuotiota.
Sakea, kirpeä katku täytti ilman. Karjanomistaja nousi kävelemään
ja jätti jalkineistaan hehkuvat jäljet. Tutkimme nopeasti asiaa ja
huomasimme, että otaksumamme maa luolan pohjalla olikin guanoa, lepakon
jättämää guanoa ja tonnimitalla. Tuli oli levitessään sulattanut sen
kestämättömäksi velliksi. Tunsimme elävämme tulivuoren päällä. Kauanko
mahtoikaan pengermämme, joka oli samaa ainetta, kestää tulen loimua.
Sitä oli mahdoton tietää. Meidät valtasi yhtäkaikki uneliaisuus ja
otimme taas peitteemme käytäntöön, päättäen käyttää hyväksemme niin
monta torkahdusta kuin mahdollista, ennenkuin tämäkin majapaikka meiltä
riistettäisiin.
Se tapahtui kuitenkin pikemmin ja aivan toisella tavalla kuin olimme
odottaneet. Windy Bill herätti meidät tietoisuuteen kiljahtamalla
mielettömästi. Ja tietoisuuden palattua osui korviimme omituinen,
sohiseva ääni, kuin hiljainen yhtämittainen rummutus.
Tutkimus osoitti, että tämänkin luolan katto oli saanut vuodon. Mutta
ilman mitään varoittavaa tipahtelua, äkkiä, kuin tynnörin tappi olisi
auennut. Kymmenessä sekunnissa oli oikea pieni joki syövyttänyt
itselleen monta tuumaa syvän uoman guanoon, viilettäen ohi nuotion ja
alas jyrkkää viettoa. Kohtalon oikku oli määrännyt, että tuo vuoto —
ainoa vuoto koko suuren luolan valtavassa katossa — sattui juuri meidän
pienen pengermämme kohdalle.
Karjanomistaja naurahti.
»Tuosta muistuu mieleeni vanha farmari ja hänen rakas ystävänsä»,
virkkoi hän ja jatkoi sitten:
»Se rakas ystävä tavoitti vanhan farmarin kylällä.»
»John», sanoi hän, »minulla on sinulle surullisia uutisia, navettasi on
palanut.»
»Siunatkoon!» sanoi farmari.
»Mutta se ei ole pahinta. Lehmäsi paloi myös.»
»Siunatkoon!» valitti farmari.
»Sekään ei vielä ole pahinta. Hevosesikin paloivat.»
»Herra siunatkoon!» huokaili farmari.
»Ei sekään ole vielä pahinta. Navetasta syttyi talosi ja sekin paloi
kokonaan.»
»Siunatkoon!» valitteli yhä farmari.
»Mutta vieläkään ei ole pahin sanottu. Vaimosi ja lapsesikin menettivät
henkensä.»
Silloin farmari puhkesi hillittömään nauruun.
»Hyvä Jumala, mies!» huudahti hänen ystävänsä hämmästyneenä. »Mitä
nauramisen aihetta sinä tässä voit huomata?»
»Etkö sinä huomaa?» vastasi farmari. »Näet, sehän on kaikki niin
perinpohjaista.»
»Niin», lopetti karjanomistaja. »Se mikä tässäkin minua enimmän
huvittaa, on tuo kirottu perinpohjaisuus yörauhan häiritsemisessä.»
»Mikä aika nyt on yöstä?» kysyi Windy Bill.
»Puoliyön», ilmoitin minä.
»Kirottua, kuusi tuntia vielä päivän nousuun», huokaili Windy Bill.
»Kuinkahan teitä miellyttäisikään rauhallinen puutarhatyö idässä, jossa
te voisitte vaeltaa kapakkaan säännöllisesti joka ilta, juoda lämpimän
puol'kupposen ja polttaa oikein tehdastekoisen sikarin?»
»Sehän ei miellyttäisi teitä vähääkään», ehätti karjanomistaja
varmuudella ja sitten hän kertoi seuraavan jutun.
Windy mainitsi taannoin gentlemanni Timin nimen ja se toi mieleeni
ajan, jolloin ensi kerran näin samaisen miehen. Tim oli aivan oikein
irlantilainen, mutta hän oli kasvatettu Englannissa ja lukuunottamatta
hänen korostustaan, oli hän enemmän englantilainen kuin mitään muuta.
Eräs rahtilaiva toi hänet Tusconiin Santa Fésta ja paiskasi hänet
torille, jossa kaupungin joutokansa kokoontui häntä joukolla
töllistelemään.
Totisesti oli hän keltanokkamaisin otus, minkä ikänäni olen
sillä seudulla nähnyt. Hänellä oli housut, leveät kuin pallot ja
norfolkilainen takki yllään ja hänellä oli siinä ympärillään ainakin
puolen tusinaa lapsellisia matka-arkkuja. Hän oli punaposkinen ja
aivan suututtavan puhdas kasvoiltaan ja silmät paloivat kirkkaina kuin
lapsen. Suurin osa läsnäolevista olikin sitä mieltä, että ne ilmaisivat
lapsellisuutta, mutta minä näin heti, että se oli äärimmäistä
itsetietoisuuden puutetta.
Näytti siltä kuin hän olisi lähtenyt oikein suurapajan ajoon, ja hän
aikoi painautua hopealöytöjä tekemään sikäläisiin vuoriseutuihin.
Luonnollisesti hänelle suositeltiin lukemattomia hyviä neuvoja ja
arvatenkin hän olisi piankin tehnyt sitoumuksia, joita sitten olisi
saanut katkerasti katua, ellen minä olisi tuntenut erikoisen voimakasta
mielenkiintoa häntä kohtaan.
»Ystäväni», sanoin minä, vetäen hänet syrjään. »En tahdo olla utelias,
mutta mitä teette kotona ollessanne?»
»Minä olen talon nuorin poika», vastasi hän. Olin itsekin silloin
keltanokka, enkä tiennyt mitään esikoisuudesta ja siihen kuuluvista
asioista.
»Se on sukuhistoriallisesti mieltäkiinnittävä juttu», sanoin minä,
»mutta se ei anna vastausta kysymykseeni.»
Hän hymähti.
»No niin, enpä osannut arvata. Mutta vastauksesta se kyllä käy. En tee
mitään.»
»Hyvä», sanoin ujostelematta. »Jos näkisitte minun koettavan olla
nuorin poika ja näyttävän unohtaneen sen ja tekevän jotakin,
tarkoittamatta oikeastaan tehdä sitä, ettekö silloin tuntisi olevanne
velvollinen varoittamaan minua?»
»No kunniani kautta, tepä olette kummallinen poika. Mitä oikeastaan
tarkoitatte?»
»Tarkoitan vain, että jos aiotte palkata nuo miehet oppaaksenne
vuoristoon, niin tulette häpeällisesti petetyksi ja voitte kiittää
erikoista onneanne, ellette joudu intiaanien käsiteltäväksi.»
»Harjoitatteko itse myös opastamista?» kysyi hän mitä viattomimmalla
naamalla.
Mutta minä suutuin.
»Kirottu, kiittämätön penikka», sanoin minä, »menkää helvettiin omia
teitänne», ja tein koroillani täyskäännöksen.
Mutta nuori mies oli äkkiä käsipuolessani ja pani kätensä olkapäälleni.
»Oo, älkäähän toki, antakaa anteeksi. En oikein käsittänyt. Odottakaa
hetkinen, kunnes saan arkkuni järjestykseen. Sitten pyydän kunnian
saada jatkaa tuttavuutta kanssanne.»
Hän sai pari meksikolaista rasvamekkoa viemään matka-arkkunsa hotelliin
ja tarttui sitten mitä ystävällisimmin käsipuoleeni.
»Nyt, rakas ystävä, menemme etsimään jostakin naukun ja voileivän ja
tutkimaan toisiamme hieman».
Me olimme molemmat nuoria ja suulaita. Me vaihdoimme mielipiteitä,
tulimme veljiksi ja puhuimme salaisuuksiamme ja ennen puoltapäivää
olimme sopineet metsästämisestä yhdessä. Minulle jäi retken
varustaminen.
Tuloksena hommastamme oli, että kunnianarvoisa Timoteus Clare ja minä
teimme kuukauden kestävän suurenmoisen eräretken, jolla ammuimme
useampia komeita karhuja ja jolta palasimme Tusconiin parhaimpina
ystävinä.
Tusconissa oleskeli Schiefflein ja hän kertoi suurista kultalöydöistä
alempana, apachien maassa.
Ei auttanut mikään, meidän täytyi myös päästä koettamaan onneamme.
Yhdyimme toiseen retkikuntaan — ryömimme kaivannoissa, ja vietimme
peruskiven laskijaisia ja autoimme siten Tombstone-kaupungin
perustamista. Emme tehneet mitään työtä, emme edes yrittäneetkään.
Kumpainenkaan meistä ei tiennyt mitään kullankaivamisesta, mutta
molemmat janosimme seikkailuja ja me iloitsimme kuin koulupojat
leikkiessämme elämää ja kuolemaa chiricahua-intiaanein kanssa.
En todellakaan ole nähnyt kenenkään innostuvan villiin elämään niin
sydämen pohjasta kuin kunnianarvoisa Timoteus Clare. Hän halusi koettaa
kaikkea. Hän oli niitä miehiä, jotka tuskin ennättivät nähdä jotakin
uutta, ennenkuin jo olivat yrittäneet sitä ja hänellä oli niin valtava
varasto innostusta, että hän tavallisesti onnistui. Pallohousut
menivät pian sen tien ja kuukauden kuluttua ei hänen entistä pukuaan
kukaan olisi tuntenut. Hänellä oli tapana tutkia meitä tuntikaupalla,
syventyen aivan yksityiskohtaisesti varusteisiimme, vähäpätöisimmästä
kaikkein tärkeimpään saakka. Sitten hän teki kysymyksiä. Innossaan
päästä sikäläisten kaltaiseksi kaikessa, ei hän vähääkään ujostellut
myöntää tietämättömyyttään.
»Pojat, eikö teidän mielestänne sentään ole hullua käyttää noin
korkeakorkoisia saappaita?» saattoi hän kysyä. »Minun mielestäni se
näyttää hyödyttömälle turhamaisuudelle.»
»Siinä ei ole mitään turhamaisuutta, Tim», selitin minä. »Ensinnäkin
estyy siten jalka irtautumasta jalustimesta ja toiseksi se tarttuu
tukevasti maahan kun täytyy astua jalan.»
»Kautta Jupiterin, se on totta!» huudahti hän.
Sitten hän hankki itselleen saapasparin. Jonkin aikaa näytti hän
tyytyvän vain omistamaan uutuutensa. Hän iloitsi kuusipiippuisestaan
ja lassostaan vain kaunistuksena itselleen ja hevoselleen. Mutta se ei
häntä kauankaan tyydyttänyt. Hänen piti oppia niitä myös käyttämään.
Kun hänen esimerkiksi piti oppia pistoolilla ampumaan, syventyi hän
siihen kokonaan. Hän räiskytteli päiväkaudet yhteen mittaan ja punoi
yöllä uusia teorioja.
»Tuo heittomenetelmä ei oikein tepsi», saattoi hän valittaa. »Luulen,
että venyttämällä peukaloa pitkin rumpua estyy tuo sivunykäys.»
Hän käytti aina tähtäämistä ja liipasimesta vetoa. Aikaa myöten tuli
hänestä tarkka ja nopea ampuja.
Samoin oppi hän lasson heiton, lehmän kaadon ja muut metkut.
»Mitä hyötyä tuosta kaikesta on» oli minulla tapana sanoa hänelle.
»Jos aikoisit karjapaimeneksi, niin et kovempaa treenausta kaipaisi.»
»Minä pidän siitä», oli hänen ainainen vastauksensa.
Hänellä oli yksi ainoa todellinen vika, mikäli saattoi huomata. Hän
pelasi mielellään. Hevospookkeri oli hänen lempipelinsä. En ole
vielä koskaan nähnyt brittiläisen pelaavan hyvin pookkeria. Usein
viekoittelin hänet pois pelipöydästä ja hän oli aina kiitollinen siitä,
mutta pelinhimo pysyi hänessä voimakkaana yhä.
Palattuamme perustamasta Tombstonea olin minä tyhjä ja täytyi ruveta
työhön.
»Minulla on yllin kyllin», sanoi Tim, »ja se on kaikki käytettävissäsi.»
»Tiedän sen, vanha veli», sanoin hänelle, »mutta en voi käyttää sinun
rahojasi.»
Buch Johnson ryhtyi siihen aikaan onneaan koettamaan ja valmistautui
viemään siitoskarjaa Soda Spring-laaksoon. Jokainen nauroi hänelle,
he sanoivat sen olevan chiricahua-intiaanien pesäpaikan ja sehän oli
totta. Mutta Buch oli käynyt siellä aikaisemmin karjahommissa ja hän
luuli olevansa asiastaan perillä. Hän kokosi miehistön matkaa varten,
osti hieman karjaa lisäksi Oregonista ja rakensi kotikarjatalonsa
kolmen jalan paksuiseksi savitiililinnaksi, jossa oli ampuma-aukot.
Minä yhdyin retkeen ja tavalla tai toisella sai kunnianarvoisa Timoteus
luvan seurata mukana omana miehenään.
Matka oli pitkä. Saimme kärsiä janoa ja hellettä, karja pakoili ja
intiaanitkin säikyttelivät meitä.
Mutta sinä kesänä vallitsivat sellaiset ilmastolliset suhteet, etten
koskaan ole nähnyt erämaata niin ihanana. Oli kuin olisi herännyt
näkemään Luojan valtavan kunnian, kun aamuisin nousi katsomaan värien
vaihtelua kuivilla aavikoilla.
Kotikarjatalolla hankki Tim taas itselleen luvan jäädä sinne. Hän
piti itsellään omat ratsut, hoiteli niitä itse, metsästeli ja otti
kaikin tavoin osaa karjahommiin. Intiaanit ryöstivät meiltä karjaa,
luonnollisesti, mutta se oli liian lähellä heidän reservatiotaan, joten
he eivät voineet koota suurempia eriä, vaan kulkiessaan seudun läpi,
anastivat hajallaan olevia yksilöitä. Ratsupatrullit olivat heti täyttä
neliä heidän jälessään, joten he eivät kerinneet tehdä edes pihviä
saaliistaan. Mutta tietenkin meidän alituiseen täytyi olla varuillamme,
sillä muutoin saatoimme menettää päänahkamme ja moni karjapaimen
pääsikin, nelistäen vimmatusti, aivan viime tingassa kotitaloon.
Se oli kunnianarvoisalle Timoteus Clarelle kuin mettä kielelle,
paljon hauskempaa kuin hopean hapuileminen ja hän nautti siitä aivan
rajattomasti.
Niin kului jonkun aikaa, kunnes eräänä iltana, kun olin laskemassa
hevosia laitumelle, korkeapyöräiset rattaat ajoivat kartanolle ja
niistä astui Tony Briggs ja pieni, vilkasliikkeinen herrasmies, mustiin
puettuna ja silkkipytty päässä.
»Luulenpa että tuo silkkipytty on asettanut tulonsa juuri perjantaiksi,
kun pojat eivät ole kaupungissa», kuiskasi Tony korvaani.
Kun satuin olemaan ainoa puhuteltavissa oleva, kääntyi muukalainen
minun puoleeni.
»Olen tullut tapaamaan», sanoi hän omituisella laulavalla äänellä,
jonka sittemmin olen huomannut olevan ominaista englantilaisille,
»kunnianarvoisaa Timoteus Clarea. Onko hän täällä?
»Oo, vai häntä te etsitte, niinkö? sanoin minä. »Ja kukas te sitten
olette?»
Nähkääs, olin oppinut pitämään Timistä enkä aikonut saattaa häntä
mahdollisiin ikävyyksiin.
Mies sieppasi silmälasinsa vatsaltaan, jossa ne olivat roikkuneet
hienoissa ketjuissa, istutti ne nenälleen ja töllisteli minua. En
mahtanut näyttää erikoisen lupaavalta haastateltavalta, sillä muutaman
sekunnin kuluttua nyrpisti hän nenäänsä niin tuimasti, että kakkulat
putosivat vatsalle takaisin, tunnusteli liivintaskuaan ja veti sieltä
kortin esille. Otin sen vastaan ja luin:
Jeffrie Case
asianajaja.
»Lakimies siis!», sanoin epäluuloisena.
»Hyvä ystäväni», vastasi hän hieman kärsimättömästi. »En ole tullut
tänne aikaansaamaan ikävyyksiä nuorelle ystävällenne. Totuus on se,
että toiminimeni on ollut sukupolvia hänen perheensä asianajajana.»
»Hyvä on», suostuin minä ja johdin hänet Timin ja minun asumalle yhden
huoneen asumukselle.
Jos olisin odottanut, että Tim olisi riemulla tervehtinyt
poikavuosiensa kodin ystävää, niin olisin pettynyt pahasti. Hän istui
selin oveen ja luki vanhaa aikakauskirjaa. Sisään tullessamme vilkaisi
hän olan takaa meitä.
»Ah, Case» virkkoi hän ja jatkoi lukemistaan. Päätään nostamatta hän
hetken kuluttua sanoi: »istukaa.»
Pieni mies otti asian tyynesti, istuutui nojatuoliin, asetti pienen
laukkunsa jalkojensa väliin ja tarkasteli hienotunteisesti hieman
karkeaa ympäristöään. Nousin lähteäkseni, mutta Tim pani lehtensä
syrjään, haukotteli, ojenteli käsiään päänsä yli ja huokasi.
»Älä mene, Harry» pyysi hän. »No, Case», kääntyi hän asianajajan
puoleen, »mikäs nyt on kyseessä tällä kertaa. Mahtaa olla pirun tärkeä
asia, joka on saanut teidät tulemaan — kuinka monta tuhatta peninkulmaa
sitä lieneekään — tällaiseen maanpaikkaan.»
»Se on tärkeä, mr Clare», totesi lakimies kuivalla, laulavalla
äänellään. »Mutta olisin säästynyt tältä matkalta, jos olisitte
vähänkään kohdistanut huomiotanne kirjeisiini.»
»Kirjeisiin!» toisti Tim, silmät selällään. »Rakas ystävä, en minä ole
saanut mitään kirjeitä.»
»Osoitettuina, kuten tavallista New Yorkissa käyttämäänne pankkiin.»
Tim nauroi hiljaa. »Ja jossa ne siis ovat yhdessä vuosirahani kahden
viimeisen neljänneksen kanssa. Minähän erityisesti pyysin heitä olemaan
lähettämättä mitään postia. Tässä maankolkassa ei kukaan menetä rahaa.»
Hän vaikeni hetkeksi, väännellen viiksiään.
»Olen todella pahoillani, että teidän täytyi tehdä näin pitkä matka»,
jatkoi hän sitten, »ja jos teidän asiananne on taas, kuten epäilen,
tuo vanha juttu, koettaa saada minua palaamaan rakkaan setäni syliin,
niin vakuutan teille, että tehtävänne tulee osoittautumaan täysin
hedelmättömäksi. Setä Hillary ja minä emme koskaan voi asua samalla
seudulla, kahden samassa talossa.»
»Ja kuitenkin piti setänne teistä hyvin hellää huolta», uskalsi Case.
»Teidän vuosirahanne — —»
»Oh, myönnän mielelläni, että hän oli jalomielinen raha-asioissa — —»
»Hän on jatkuvasti ollut jalomielinen testamenttimääräyksissään, joista
juuri olen tullut ilmoittamaan teille.»
»Setä Hillary on siis kuollut!» huudahti Tim.
»Hän lähti pois kuudentenatoista viime kesäkuuta.»
Seurasi lyhyt äänettömyys.
»Olen valmis kuulemaan teitä» sanoi Tim, tullen vihdoinkin järkiinsä.
Asianajaja kumartui ja alkoi sormiella laukkuaan.
»Ei, ei, ei niitä, huudahti Tim hieman kärsimättömästi. »Kertokaa omin
sanoin asia.»
Lakimies painautui selkäkenoon ja asetteli yhteen sormensa päitä vatsan
kohdalla.
»Kreivivainaja», sanoi hän, »on armollisesti suvainnut määrätä teille
läänityksenä koko Staghurstin linnan rakennuksineen, vuokratuloineen
ja etuineen. Tämä sekä asunto-oikeus nousee noin kymmeneen tuhanteen
puntaan sterlinkiä vuodessa.»
»Vähän vähemmin kuin viisikymmentä tuhatta dollaria vuodessa, Harry»,
laukasi Tim minulle olkansa yli.
»Siinä on yksi ehto», jatkoi lakimies.
»Oh, onko niin!» huudahti Tim masentuneena. »Mutta kun tuntee setä
Hillaryn — — —»
»Ehto ei ole kohtuuton», pisti lakimies vikkelästi väliin. »Se
vaatii ainoastaan jatkuvaa asumista Englannissa ja siitä vähintään
yhdeksän kuukautta itse tilalla. Tämä määräys on ehdoton, tila
peruutuu niin pian kuin määräystä ei noudateta. Mutta sallittakoon
minun huomauttaa, että useimmat ihmiset ja minä niitten joukossa,
tyytyvät elämään suurimman osan elämäänsä ei ainoastaan kuningaskunnan
rajojen sisäpuolella, vaan vieläpä neljän seinän sisällä paljon
vaatimattomammasta summasta kuin kymmenen tuhatta puntaa vuodessa.
Englanti ei sitäpaitsi ole vailla viehätystä englantilaiselle ja
Staghurst omaa maaseutupaikaksi suuria mahdollisuuksia.»
Kunnianarvoisa Timoteus oli tointunut ensi hämmästyksestään.
»Ja ellei ehtoja täytetä?», tiedusteli hän.
»Tila peruutuu kaikkineen lain mukaisille perijöille ja te saatte
vuotuisen, neljänneksittäin maksettavan sadan punnan elinkoron.
»Saanen kai kysyä syytä näihin erinomaisiin ehtoihin?»
»Hienotunteinen päämieheni ei koskaan puhunut siitä minulle», vastasi
lakimies, »mutta» — ja silmissä välähti veitikka — »ehkäpä satunnainen
rahapula — Monte Carlo — —»
Tim purskahti nauruun.
»Oh, mutta siinä tunnen setä Hillaryn taas», huudahti Tim.
»Mr Case, varmastikin voi Mr Johnson, tämän karjakartanon omistaja,
antaa teille yösijan ja huomen aamuna lähdemme.»
Hän palasi muutaman minuutin kuluttua ja tapasi minut istumassa ja
polttamassa surumielisenä piippuani. Pidin Timistä ja surin oikein
hänen lähtöään. Sitäpaitsi häiritsi minua, nuorten tolkuttomaan tapaan,
jossakin määrin se korkea asema, johon äkkiä muuttuneet omaisuussuhteet
olivat hänet paiskanneet. Hän seisoi keskellä huonetta, katsellen
minua, sitten hän astui lattian poikki ja pani kätensä olkapäälleni.
»No», urahdin minä nostamatta päätäni. »Olette hyvin äveriäs mies nyt,
Mr Clare.»
Silloin nosti hän minut ilmaan istuimeltani, asetti minut keskelle
lattiaa ja välähytti hieman irlantilaista silmänvalkuaistaan.
»Kas niin, ei mitään sellaisia», säväytti hän, »sinä helkkarin hupakko.
Älä sinä mr clarittele minua!»
Sitten me viisi minuuttia keskustelimme asiasta. Tim oli aikalailla
innostunut tulevaisuuden suunnitelmistaan. Hän tunsi Staghurstin hyvin
ja kertoi minulle suuresta kivisestä päärakennuksesta, puistoteistä,
pensasaidoista, nurmikoista riikinkukkoineen, pyöreistä, viheriöivistä
kukkuloista ja työväen asunnoista.
»Se on koti», virkkoi hän, »enkä aikaisemmin tullut kuvitelleeksikaan
kuinka mielelläni sen taas näen. Minusta tulee siellä mahtava mies,
Harry, ja se tekee oikein hyvää.»
Me teimme kaikenlaisia suunnitelmia, kuinka minä tulisin vierailemaan
hänen luokseen, niin pian kuin vain saisin kokoon tarvittavat rahat.
Hän oli niin hienotunteinen, ettei tarjoutunut kustantamaan matkaani ja
se vain lisäsi luottamustani ja kiintymystäni häneen.
Seuraavana päivänä hän sitten lähti matkaan Tonyn ja pienen, vilkkaan
lakimiehen kanssa.
En häpeä, vaikka tunnustankin seuranneeni katseillani heitä, kunnes
korkeapyöräiset ajopelit häipyivät kuin kangastus taivaanrannalle.
Olin Buch Johnsonin töissä koko sen kesän ja seuraavan talvenkin.
Meillä koottiin ensi kerran koko karja tarkastettavaksi ja teimme sen
huomion, että luonnollinen lisääntyminen oli suurenemassa, huolimatta
intiaanein tuottamasta vahingosta ja laajensimme toiminta-aluettamme
aina Rock Creekin toiselle puolelle. Olimme todistajana monen
intiaanisodan alkurytäkässä, otimme osaa muutamaan kahnaukseen
chiricahua-intianein kanssa ja näimme karjan ryöstöjen alkuleikin.
Sikäläisellä miehellä ei ollut tilaisuutta muihin mietteisiin, kuin
mikä kulloinkin oli käsillä, mutta minulle jäi kuitenkin hieman aikaa
ajatella Timiä.
Kummastelin mielessäni, miltä hän nyt mahtoi näyttää, mitä hän teki
ja millä hiton keinoilla hän sai kulutetuksi viisikymmentuhantensa
vuodessa.
Ja sitten eräänä kesäkuisena sunnuntaina, maatessani vuoteellani,
työnsi Tim oven auki ja astui sisään. Olin nuori, mutta olin jo nähnyt
yhtä ja toista ja tunsin hänen kasvonilmeensä, joten painuin takaisin
enkä virkkanut sanaakaan.
Minuutin kuluttua avautui ovi uudelleen ja Buch Johnson itse tuli
sisään.
»Hyvää päivää», sanoi hän. »Näin teidän ratsastavan taloon.»
»Päivää», vastasi Tim.
»Tunnen juttunne kokonaan; neuvonantajanne Case kirjoitti minulle
siitä», sanoi Buch ilman minkäänlaisia esipuheita. »En tunne syitänne,
enkä välitä tietääkään — sehän ei ole minun asiani. En myöskään aio
kertoa teille, mikä saakelin hölmö te mielestäni olette. Sekään ei ole
minun asiani. Mutta minä tahdon, että te kyselemättä käsitätte asemanne
karjatalolla.»
»Aivan oikein, sir», sanoi Tim hyvin rauhallisesti.
»Kun te taannoin oleskelitte täällä, olin oikein iloinen saadessani
pitää teitä jonkinlaisena vieraanani. Sittemmin olette ollut, kuten
kuulin sitä nimitettävän, joutilas herrasmies. Nyt ette ole muuta kuin
tyhjäntoimittaja. Rahanne eivät merkitse minulle mitään, mutta periaate
on tärkeä. Maa on kerrassaan tyhjäntoimittajain myrkyttämä, miesten,
jotka eivät yritäkään mitään ja minä en aio pitää epäkelpoja kattoni
alla. Minulla oli kerran herttuan poika ajomiehenä, ja hän ei pystynyt
lyömään naulaa edes lumikinokseen. Niin että on turhaa kuvitella
mielessänne, että te voitte tulla karjatalolleni vetelehtimään.»
»En halua vetelehtiä», vastasi Tim, »tahdon jotakin hommaa.»
»Annan teille työtä, mutta se on oikeata karjapaimenen tehtävää,
neljäkymmentä dollaria kuussa. Mutta ellette pysty satulaanne
täyttämään, niin menee toimi jollekin muulle.»
»Minä tyydyn siihen.»
»Hyvä on», lopetti Buch, »se on siis sovittu. Ystävänne Case pyysi
minua antamaan teille joukon hyviä neuvoja. Mielestäni on miehisellä
miehellä yhtä paljon hyötyä neuvoista, kuin lehmällä neljästä
takajalasta.»
Hän meni ulos.
»Herran nimessä! mikä nyt on?» huudahdin minä hypäten vuoteeltani.
»Hei Harry!» sanoi hän, aivan kuin olisi nähnyt minut eilen. »Tulin
takaisin.»
»Mitenkä takaisin? kysyin. »Luulin ettet voisi jättää tilaasi. Ovatko
he rikkoneet testamentin?»
»Eivät», sanoi hän.
»Ovatko rahat sitte loppuneet?»
»Eivät.»
»No mitä sitten?»
»Koko juttu on siinä, ettei minun kannattanut pitää tilaa ja rahoja.»
»Mitä sinä tarkoitat, mies?»
»Olen jättänyt kaiken.»
»Jättänyt! Mitä varten?»
»Päästäkseni tänne takaisin.»
Minun oli vaikea käsittää häntä.
»Tim Clare», sanoin vihdoin, »tarkoitatko, että hylkäsit englantilaisen
suurtilan ja viisikymmentä tuhatta dollaria vuodessa päästäksesi
tyhjäntoimittajaksi viiden sadan dollarin tuloilla ja karjapaimeneksi
ehkä yhtä suurella summalla lisää?»
»Pilkulleen.»
»Tim», vannotin häntä vakavana, »sinä olet kirotun hullu.»
»Mahdollisesti», myönsi hän.
»Miksi teit niin?» rukoilin minä.
Hän meni ovelle ja katseli erämaata, jossa vuoret kohosivat kuin
saippuakuplat taivaanrantaa vastaan. Pitkän aikaa hän siinä katseli ja
kääntyi vihdoin minuun päin.
»Harry», sanoi hän matalalla äänellä, »muistatko leiriä, jonka
pystytimme vuoren kupeelle tuona yönä, jolloin olimme menehtyä? Ja
muistatko miten kauniina päivä nousi korkeille lumipeitteisille
vuorenkukkuloille vastapäätä — ja rotkon allamme, joka häipyi
tanssivaan sumuun — ja nuo teräksenkirkkaat tähdet, jotka katosivat
näkyvistämme — yksi toisensa jälkeen. Missä sain kyllin tilaa
sellaiselle Englannin nurmikentillä? Ja muistatko sitä päivää, kun
matkasimme Yuma erämaan poikki, kuinka aurinko poltti päätämme ja
kuivat, hauraat kukkulat näyttivät pieneltä kohokartalta ja harmaat
salviapensaat juoksivat vuoren huippuja kohti. Ja sitten tuli
auringonlasku, kovat, kuivat vuoristot kävivät utuisiksi, niinkuin
monivärinen harso, sulaen, hehkuen, vaaleten siniharmaaksi ja
tähdet tulivat esiin. Englannin kukkulat ovat pyöreitä, vihreitä ja
ruokottuja; taivas on matala ja tähdet vain muutaman mailin päässä. Ja
muistatko vielä tuota tummaa yötä kun vanha Loco ja hänen sotilaansa
olivat leiriytyneet Cochise linnakkeen juurelle ja me hiivimme sametin
pehmeässä pimeydessä heidän lähellään ja arvailimme, milloin he meidät
huomaisivat, kun suumme olivat tahmeina jännityksestä ja vienot tuulet
puhaltelivat?»
Hän kulki edestakaisin lukemattomia kertoja ja hänen rintansa paisui.
»Ihmiselle, joka on vartavasten kasvatettu ja joka ei ole nähnyt muuta,
se käy päinsä. Case voi elää neljän seinän sisällä, sillä hän on siihen
tottunut eikä tunne toisenlaista elämiä. Mutta minun kaltaiseni. —
He tahtoivat minua nelistämään kasviaitausten välissä — minua, joka
olin ratsastanut erämaissa, joissa ylläni taivas ja allani maa ovat
suuremmat kuin islantilaisen maailmankaikkeus! He tahtoivat minua
hoitamaan kurjaa maatilkkua — minua, joka olen nähnyt auringon nousevan
yli puolen maailman. Puhu sitten kymmenestä tuhannesta vuodessa ja mitä
sillä voi ostaa. Sinä tiedät Harry, miltä tuntuu kun härkä jännittää
lassoasi ja heposi asettuu vastarintaan! Missä voin Englannissa ostaa
sellaista? Sinä tunnet päivän nousun ja laskun ja ne rajattomat
lakeudet, joilla sydän paisuu suureksi. Sinä tunnet erämaan janon ja
pitkän taipaleen nälän, sinä tunnet auringon, joka loistaa ja täyttää
koko taivaan kirkkaudellaan ja tuulenhengen, joka raikkaana puhaltaa
avarilta asuinsijoiltaan? Missä palstoitetussa, siistissä, vihreässä ja
tiheään asutussa Englannissa voin ostaa näitä kymmenellä tuhannella,
niin, sata kertaa kymmenellä tuhannella? Ei, ei, Harry, se omaisuus
tulisi minulle liian kalliiksi. Olen nähnyt sen, hyljännyt sen ja
huomannut sen mahdottomaksi. Olen tullut takaisin Suureen Maahan, missä
palkka on pieni, raadanta kovaa ja mukavuudet vähäiset, mutta missä
ihminen ja hänen sielunsa tapaavat Luojansa kasvoista kasvoihin.»
Karjanomistaja lopetti kertomuksensa. Pitkään aikaan ei kukaan puhunut.
Ulkopuolella tuntui sade harvenevan. Windy Bill ilmoitti, että joku
tähti pilkisti pilvien lomista. Aamukylmä pakotti meidät niin lähelle
nuotiota kuin sulava guano suinkin salli.
»En tiedä oliko hän oikeassa vaiko väärässä», tuumi karjanomistaja
hetken perästä. »Mies voi aikaansaada niin paljolla rahalla yhtä ja
toista. Ja kuitenkaan ei vanha »alkali» tunne itseään onnelliseksi
missään muualla kuin täällä. Mutta yhden asian tiedän», lopetti hän
painostavasti, »huolimatta sateesta, vilusta, nälästä, epämukavuudesta,
kirouksista, potkuista ja väkivaltaisesta kuolemastakin, ei teistä
juroniekoista yksikään viihtyisi noissa puutarhahommissa, joista kolme
tuntia sitten haastelitte.»
Neljäs luku.