Kun sade oli pidättänyt meitä päivän Double Roverissa, kävimme
keskustelemaan mitä nyt oli tehtävä.
»Alamaat ovat liian vetiset kuljettavaksi ja sitäpaitsi oleksii karja
joka tapauksessa ylävillä mailla», päätteli isäntämme, karjanomistaja.
»Me upottaisimme varusvaunumme liejuun kattoa myöten, jos yrittäisimme
takaisin J. H:hon. Mutta nyt pitäisi sateen perästä tulla kaunis ilma.
Mitäs tehdään?»
»Oletteko koskaan olleet Jackson-maassa», kysyi Setä Jim. »Se on
Arizonan autiointa seutua. Se on laaja ja vaikeakulkuinen eikä siellä
elä ainoatakaan sielua, mutta siellä on runsaasti vuoristo-jalopeuroja,
karhuja ja peuroja. Koiranikin ovat täällä. Mitähän, jos lähtisimme
metsästämään!»
»Hyvä» sanoimme muut.
Hyvän aikaa hääräiltyämme löysimme hyljätyn sotilas-kuormasatulan ja
vanhan pukkisatulan varusteineen. Näille onnistuimme sijoittamaan
muona- ja tarvevarastomme. Kun hevosia oli runsaasti käytettävänämme,
sidoimme makuuvehkeemme niiden paljaita kylkiluita vastaan ja lähdimme
matkaan.
Sinä päivänä me toden teolla saimme kokea mihin arizonalainen
hevonen pystyy. Tiemme kulki alussa syvän kanjonin pohjaa, joka oli
täynnä liukkaita ja heiluvia vierinkiviä ja kalliolohkareita. Suurta
poppeli- ja tammimetsää kasvoi kanjonin molemmin puolin, niin, että
jyrkät kallioseinämät aika ajoin kokonaan peittyivät niitten taakse.
Repeytynyt kallio oli täynnä salaperäisiä onkaloita ja penkereillä ja
halkeamissa kasvoi kauniita riippuvia puutarhoja, joille pitkä heinä ja
puusaniaiset antoivat mitä ihmeellisimpiä värejä ja muotoja.
Me sivuutimme pienempiä kanjoneja, joihin karjavarkaat olivat tehneet
aitauksensa, piilottaakseen puhaltamansa eläimet.
Karjanomistaja pudisti päätään nähdessään ne. »Moni miekkonen on tullut
tänne Texasista ja koonnut suuren karjalauman, vaikka ei tullessaan
omistanut muuta kuin pari vaivaista konia ja polttoraudan», virkkoi hän.
Sitten me vähitellen nousimme vedenjakajalle, josta saatoimme nähdä
jonon autioita ja rikkinäisiä vuoria oikealla kädellämme. Ne nousivat
viettoina ja penkereinä, jyrkkinä ja vaikeapääsyisinä, päättyen
tuhannen jalan korkuisiksi kalliohuipuiksi ja jatkuen yhtäjaksoisina
peninkulmamääriä. Ne pysyivätkin matkamme varrella ainoina tovereinamme
ollen aina näkyvissä pienempien huippujen, äkkijyrkkien kanjonien ja
monimutkaisten vuorimuodostumien sekasorrossa, joka meitä kaikkialla
ympäröi.
Taivas oli sateen jälkeen vuoroin kirkas, vuoroin pilvinen.
»Mitä kummia, eihän Arizonassa juuri koskaan sada» virkkoi Jed Parker.
»Ja jos se sitä yrittääkin, niin se loppuu jo ennen alkuaan.»
Siitä huolimatta peittyi Galiuros vuori yläpuolellamme puolen päivän
aikaan paksuun pilveen. Sen hajoitti melkein heti tuulenpuuska,
mutta kun huippu taas tuli näkyviin, näimme sen hämmästykseksemme
kietoutuneen valkoiseen lumivaippaan. Oli kuin taikuri olisi peittänyt
sen verhollaan lyhyen silmänräpäyksen, toimittaakseen valtavan
muutostyön. Pian tummeni taivas taas ja alkoi sataa.
Kulku oli tähän saakka vaatinut suurta varovaisuutta, mutta nyt
lisääntyivät vaikeudet rajattomasti. Mukulakivien alla oleva savimaa
muuttui liukkaaksi ja tahmeaksi. Vuoren kupeella oli miltei mahdotonta
pysyä liukastelematta. Me kastuimme pian läpikotaisin, kätemme
turposivat ja punoittivat kylmästä, ja vaatteitamme pitkin soljuva vesi
kasteli saappaamme likomärjiksi.
»Seuraavan harjanteen toisella puolella», lupasi Setä Jim, »on vanha
kämppä, jonka panin pystyyn seitsemän vuotta sitten. Me sovimme siihen
kaikki.»
Niinpä sitten tulimme liukuen ja liukastellen harjanteen toiselle
puolelle, kiittäen luojaamme joka kymmenestä askeleesta, minkä
onnellisesti pääsimme etenemään. Rupesi tulemaan kylmä. Kallioita ja
vuorenseinämää tuskin näkyi sateelta. Niitten yllä nousivat ja laskivat
utuiset myrskypilvet, joiden takaa vuoret mahdottomina jättiläisinä
häämöittivät, kadotakseen taas hetken kuluttua.
Syvällä kanjonien rotkoissa alkoi joen uoma täyttyä ja vesiputousten
kumea jyminä kaikui lukemattornilta jyrkänteiltä. Koko maailma tuntui
hukkuvan veden pauhinaan.
Ei voi juuri kuvitella mitään lohduttomampaa eikä myös suurenmoisempaa.
Me ratsastimme vilusta väristen eteenpäin. Kukin tuumi itsekseen:
»Tämän kestän, juuri tällä hetkellä. Niinpä niin. Sen teenkin enkä
ajattele viittä minuuttia eteenpäin, mitä vielä on kestettävä».
Sellainen ajattelutapa onkin vaikeitten hetkien oikeata filosofiaa ja
ainoa tepsivä keino kestää ne.
Onneksi pääsimme kanjonin pohjalle putoamatta. Se oli laaja, kasvoi
runsaasti tammia ja siinä oli hevosmuonaa mahaa myöten — ihanteellinen
leiripaikka, ellei siinä olisi virrannut tuuman vahvuinen vesi, joka
peitti laakson pohjan kauttaaltaan. Me kannustimme epätoivoisina
eteenpäin lämpimän nuotion ja keittomahdollisuuden toivossa.
Kämpän katto oli painunut sisään ja lattia oli kuuden tuuman paksuisen
savikerroksen peitossa.
Emme laskeutuneet edes satulasta — satulamme olisivat siinä kastuneet
— vaan teimme huomioitamme hevosen selässä istuen. Lopulta Setä Jim
esitti uuden ehdotuksen.
»Tiedän erään luolan», sanoi hän — »aivan vuoren huipun alla. Se on
avara luola, mutta sen lattia on niin viettävä, että en ole varma
voimmeko jäädä siihen ja se on takamatkassa harjanteen tuolla puolen».
»En tiedä miten pääsemme harjanteen yli takaisin päin, se oli kyllin
niljakka tännekin tullessamme, mutta tahtoisin mielelläni edes nähdä
kuivan paikan», vastasi karjanomistaja.
Olimme kaikki samaa mieltä ja niin lähdimme jälkiämme takaisin.
Puolivälissä tuonpuoleista rinnettä kääntyi Setä Jim äkkiä oikealle
ja sianselän kohotessa takanamme, jouduimme vuoriston jyrkimmälle
rinteelle, kohtisuora vuorenseinämä oikeallamme ja raivoava, kohiseva
joki syvällä allamme vasemmalla, sateenkuurojen piestessä astuttavamme
mukulakivet ja lohkareet liukastakin liukkaammiksi. Hevosemme
välttyivät hädin tuskin liukumasta syvänteeseen ja edetessämme
taaksemme jättämästä harjanteesta tuntui meistä kuin olisimme
kulkemassa kuilun yli pingotettua köyttä myöten. Vaaran tuntu oli
yhtäkaikki enemmän harhakuvitelmaa, jonka rankkasade, lisääntyvä hämärä
ja syvänteessä jo vallitseva pimeys aikaansai.
Vihdoin pysähtyi Setä Jim kallionkielekkeen alle, joka hät'hätää esti
veden valumasta niskaamme.
»Tässä se on», sanoi hän.
Me laskeutumaan innokkaasti. Kuusipeura loikkasi huipun juurelta.
Luola nousi jyrkästi, kuten kalteva tunneli pimentoon. Meidän täytyi
upottaa kengänkärjet syvälle ja kulkea nelinkontin päästäksemme perille
ensinkään, mutta me huomasimme sen kuivaksi ja vähän aikaa etsittyämme
löysimme istuimeksi sopivan maapengermän.
»Hyvä on», virkkoi Jed Parker. »Nyt hakemaan makuupaikkoja».
Me hajaannuimme. Setä Jim ja Charley anastivat heti pienen katoksen
tapaisen, josta peura oli lähtenyt. Se oli tällä hetkellä kuiva, mutta
me ennustimme heille vähemmän miellyttävää oloa siellä, jos tuuli
sattuisi kääntymään. Tom Richillä ja Jim Lesterilla oli pieni teltta ja
he päättivät kaikin mokomin painua kanjonin pohjalle.
»Täytyy keittää joka tapauksessa», inttivät he ja lähtivät
kuormamuuleineen ja vuodehevosineen.
Niin jäimme karjamies, Windy Bill, Jed Parker ja minä jäljelle. Hetken
kuluttua tuli Windy Bill luoksemme kuiskutellen ja salaperäisenä.
»Ottakaa hevosenne ja lähtekää mukaani», sanoi hän.
Me seurasimme neuvoa. Hän johdatti meitä pari sataa jalkaa toiseen
luolaan, joka oli noin kaksikymmentä jalkaa korkea ja viisitoista
jalkaa läpimitassa ja tasainen kuin lattia.
»Miltäs tämä tuntuu?», huudahti hän voitonriemuisena. »Löysin sen
juuri, etsiessäni neekerinpäitä nuotioksi».
Hymähdellen hyvästä mielestä purimme vuoteemme ja levitimme ne
huolellisesti luolan suojaan. Paitsi reunojaan, olivat huopapeittomme
ja alustamme säilyneet verrattain kuivina purjekankaisten suojuksien
alla. Silloin tällöin pisti pahan omantunnon oka meitä.
»Tuntuu hieman hävyttömältä tämä mukavuus noihin toisiin nähden», tuumi
Jed Parker.
»He saivat valita ensin», huusimme kaikki yhteen ääneen.
»Setä Jim on vanha mies», huomautti karjamies.
Mutta Windy Bill oli muistanut häntä.
»Puhuin hänelle ensin tästä luolasta, mutta hän sanoi olevansa täysin
tyytyväinen siihen, missä oli».
Me päätimme vuoteen tekomme ja tulos näytti meistä hyvältä. Kaikki
purskahdimme iloiseen nauruun.
»Kyllä käy sääliksi nuo pojat tuolla», sanoi karjanomistaja.
Me sidoimme hevostemme jutat ja laskeuduimme laaksoon, tulen loimun
ääreen syvässä syyllisyydentunnossa. Siinä söimme nopeasti lihaa ja
leipää ja ryyppäsimme kahvia päälle, pelkästään ruumiin ravinnon
vuoksi. Sillä iloa siitä toimituksesta ei juuri heltinyt. Taivaasta
tuleva, puista tippuva ja lakin räystäiltä vuotava vesi täytti
nimittäin maljamme paljon nopeammin kuin kerkisimme niitä tyhjentää.
Astiat paiskasimme purjekankaitten alle. Rich ja Lester päättivät jäädä
telttoihinsa emmekä nähneet heitä ennenkuin vasta aamulla.
Hakkasimme seläntäyteiset takat mesqviteä ja lähdimme raatamaan vuorta
ylös. Sen korkeus tuntui luissamme vähemmän miellyttävältä. Luolan
suulla paiskasimme taakkamme maahan ja kuljetimme polttoaineemme
pienissä erissä kapean penkereen läheisyyteen, viritimme hyvän valkean
ja istuuduttuamme riviin sen ääreen, sytytimme piippumme.
Hetken perästä nousi loimu korkealle ja kylmän väreet asettuivat
nahoissamme. Nuotion liekit valoivat aavemaista loistettaan kallioitten
kohoumiin ja repeytymiin ja varjot leikkivät nousten ja laskien,
lähestyen ja paeten kuin kisailevat pedot penkereillä ja luolan
kaarikatossa. Korkealla yläpuolellamme näkyi pieni yksinäinen aukko,
josta savu imeytyi ulos kuin piipusta. Tulenlieskat punasivat miesten
kasvot. Ulkopuolella vallitsi synkkä pimeys ja nousevan veden solina
ja kolina kaikui korvissamme. Huomautimme Windy Billiä lupaamastaan
jutusta. Nojasimme selkämme mukavasti kaltevaan kallioseinämään,
nostimme jalkamme nuotiota kohti, panimme tupakaksi ja kuuntelimme
Windy Billin kertomusta.
* * * * *
Ympärillämme on huima määrä vettä käytettävissämme, mutta olen
elänyt aikoja ja paikoissa, joissa tuo tippuva vesikin olisi ollut
kultakaivannon arvoinen. Se oli siirtolaiskuumeen aikana. He tulivat
tavallisesti etelästä käsin, niin kutsutun Siirtolais-solan kautta,
matkallaan Kaliforniaan. Minä olin pojanlopes siihen aikaan, siinä
kahdeksantoista korvilla eikä minulla ollut vielä aavistustakaan
intiaaneista eikä karjan ryöstöistä. Minulla oli lapsen varusteet,
jouhista punotut suitset kaikenmoisine hopeahelyineen ja ratsastelin
usein apupoikana kaikenlaisissa asioissa, ennenkuin noita kulkijoita
rupesi ilmestymään.
He olivat kummallista väkeä, enimmäkseen Missourista ja etelän
vesipuolelta ja he olivat tavallisesti peräti kyllästyneet matkustamaan
tullessaan Siirtolais-solan seuduille.
Santa Féhen he tavallisesti tulivat kaikenlaisia vanhoja teitä pitkin,
mutta siellä he yhtyivät parikinkymmentä vankkuria käsittäviksi
jonoiksi vanhojen ystäviemme Gerosimon ja Locon kehoituksesta.
Sangen monella heistä oli sarviniekat vetäjät vankkureittensa edessä
ja ne matelivat pari virstaa tunnissa helvetillisessä kuumuudessa,
näkemättä viikkomääriin muuta kuin vuoriston huippuja, suolaerämaata,
salvia»pensaita ja kalkkarokäärmeitä, mutta sangen harvoin vettä.
Niin, pojat, tehän tunnette seudun tuolla alempana. Chiricagua
vuoriston ja Siirtolais-solan välillähän on teillekin härännylkijöille
kolmen, neljän päivän ratsastus.
Kyllähän he enimmäkseen täyttivät mahansa ja lekkerinsä ennen lähtöään,
toivoen sen riittävän sille välille, mutta varmasti he huomasivat
matkan vielä kuivemmaksi kuin korkkijalka ja tavallisesti jo kauan
ennenkuin he pääsivät lähteille, riippui heillä kieli jalan päässä
suusta.
Huolimatta sisukkaasta halustaan päästä eteenpäin, eivät he
näet tunteneet menettelytapoja. He olivat peräti tietämättömiä
veden kuljetuksesta ja intiaaneista ja muusta sellaisesta. Ja ne
pitkätukkaiset, pukinnahkaiset kelmit, joita he Santa Féstä saivat
oppaikseen, eivät juuri olleet sen viisaampia.
Niillä mailla Texas Pete harjoitti murhatöitään.
Texas Pete oli vanttera porvari Lone Starista. Hän oli suunnilleen
yhtä leveä kuin pitkäkin ja hänellä oli suuret viikset ja paksut
kulmakarvat. Hänen sydämensä oli paha. Mahdotonta oli arvata missä
Texas Pete milloinkin putkahti esiin. Hän oli oikea sala-ampuja,
kieroselkä ja kalkkarokäärme. Luulenpa että Texas Pete otti
kanssaihmiseltään hengen yhtä kepeästi kuin hän otti ryypyn. Ja
ryyppääminen kävi häneltä tuiki vaivattomasti. Rauhaarakastavat
kansalaiset yleensä puhuivat hänestä hiljaisella äänellä ja hoitivat
omia asioitaan; rauhattomat kansalaiset hän kylvi marunapensaikkoihin
kaupungin ulkopuolella.
Nyt sattui Texas Pete löytämään lähteensilmän aivan keskellä erämaata.
Hän omisti itselleen lähteen heti, kaivoi sen hyvään kuntoon, varusti
sen oikein puuarkulla ja rupesi odottamaan siirtolaisia. Hän kiskoi
kaksi dollarin kolikkoa päätä kohti — oli se sitten ajaja tai vetäjä
— eikä kukaan saanut suuntäyteistäkään maksamatta kovassa rahassa.
Ajatelkaa, mitä summia hän haali kokoon siinä. Minulla oli usein
tapana tehdä laskelmia hänen tuloistaan, luulenpa miltei pelkästään
kadehtimisen ilosta. Tavallinen parinkymmenen vankkurin matkue saattoi
tuottaa hänelle aina viiteenkymmeneen dollariin ja sitäpaitsi oli
hänellä kaupan vettä väkevämpääkin neljään dollariin lasilta. Ja
matkueita tuli siihen aikaan hieman taajempaan kuin vesisateita.
Meillä oli tapana silloin tällöin käydä katsomassa heidän saapumistaan.
Huomatessaan pienen kangasteltan ja tuon lähteen hihkasivat he ilosta
ja kiirehtivät kulkuaan. Mutta kun he näkivät taulun jossa seisoi:
»Vettä, kaksi dollaria päätä kohti», muljottivat heidän silmänsä kuin
kaksi raakaa osteria.
Silloin alkoi aina ryty. Peijakas, mikä meteli siinä nousi. Mutta
huutamisesta ei ollut mitään apua. Texas Pete ei liikahtanutkaan, vaan
istui ja poltteli piippuaan, äreä ryppy toisessa silmäkulmassa. Hän ei
edes viitsinyt vastata, mutta hänellä oli winchesterinsä poikkiteloin
polvillaan. Hänen mielestään ei tilanteessa ollut leikille sijaa.
»Paljonko vetenne maksaa ihmistä kohti», kysyy eräs siirtolainen.
»Ettekö pysty lukemaan taulusta?» murahtaa Texas Pete kysyjälle.
»Mutta ettehän voi tarkoittaa kahta kolikkoa ihmistä kohti», kiljaisee
mies. »Sillähän saa jo whiskyä mahan täydeltä!»
»Etkö osaa lukea tekstiä, vai mitä?» murahtaa Texas Pete.
»Kyllähän minä lukea osaan», sanoo mies, yrittäen uutta menettelytapaa,
»mutta minulle on kerrottu, ettei siitä tarvitse uskoa kuin toisen
puolen».
Mutta ei mikään auta, joten Herra Siirtolainen yhtyy muitten rähinään.
En voi moittia heitä siitä, että he sellaisen metelin siitä nostivat.
Nähkääs, siihen aikaan ei valtion ylläpitämillä kaivoillakaan otettu
kuin viisi centtiä hengeltä rahdinvetäjiltä ja siitäkin sanottiin aina,
että »Lopeta jo, Setä Samuli».
No niin, silloin tällöin joku matkue jatkoi raivoissaan matkaansa
kuivin suin, mutta matka oli kammottavan pitkä seuraavaan vesipaikkaan
ja kuumuus ja pöly oli tukahuttava.
Texas Pete ja hänen lähteensä tekivät huimia kauppoja.
Kerran sitten eräänä iltapäivänä, minä ja gentlemanni Tim ratsastaa
körötimme Texas Peten lähteen seutuvilla. Päivä oli helkkarin kuuma
— piti oikein pinnistää saadakseen syljen ruiskautetuksi — ja olimme
paluumatkalla Huachua linnakkeesta, jonne olimme vieneet hieman
naudanlihaa varusväelle. Matkamme kulki siirtolaisten käyttämän tien
poikki. Se oli kulunut aivan syvänteeksi, niin että vieläkin voi
eroittaa pyörän jäljet siinä. Noustessamme eräälle mäentöyräälle näimme
pienen matkueen laahustavan tietä pitkin.
Se oli tuollainen yksinäinen pikku kuunari, jota veti kaksi vanhaa
hevoskaakkia, jotka tuskin olisivat jaksaneet vetää lakkia päästäni.
Kieli riippui niillä pitkällä ja vähän väliä ne pysähtyivät, pyörän
joutuessa kuoppaan. Silloin hyppäsi aina mies vankkureilta ja pani
olkapäänsä pyörää vasten. Sitte nykäsivät kaikki yht'aikaa ja ylöshän
sieltä tultiin, joskin vapisten heikkoudesta. Tim ja minä ratsastimme
sulasta uteliaisuudesta heidän luokseen. Heikon näköinen mies — ja
taisi olla kyttyräselkäinenkin — ajoi valjakkoa.
»Hei vieras», sanoin minä, »ettekö pelkää intiaaneja?»
»Pelkään», vastasi tämä.
»Miksi sitten matkustatte intiaanialueen kautta ja ypö yksinänne?»
»En voinut odottaa. Saako täällä vettä?»
»Eiköpähän», vastasin minä.
Hän ohjasi hevosensa vesiruuhelle Texas Peten lähteellä ja minä ja
gentlemanni Tim seurasimme perässä, koska meidän tiemme kulki samanne
päin.
»Hevostesi juotto maksaa neljä kovaa», virkkoi Texas Pete.
Mies katsoi häneen hieman ällistyneenä.
»Ikävä sanoa, mutta minulla ei ole neljää kovaa. Ryöstivät minulta
dollarini.»
»No sitten ei tule vettäkään», ärähti Texas Pete hänelle.
Mies katseli ympärilleen avuttomana.
»Kuinka pitkältä on lähimmälle vesipaikalle?» kysyi hän minulta.
»Kaksikymmentä virstaa», kerron minä hänelle.
»Jumala!» sanoi hän ikäänkuin itselleen.
Sitten hän kohautti olkapäitään lopen väsyneenä.
»No niin, nythän tulee iltaviileä, ehkä me kestämme sinne asti.»
Hän kurkisti vanhan kuunarinsa sisäpuolelle ja sanoi: »Annahan minulle
kuppi sieltä.»
Kalpeakasvoinen nainen, joka näytti meistä kolloista oikein kauniilta,
avasi suojuksen ja antoi miehelle tina-astian, jonka hän sitten ojensi
täytettäväksi.
»Montako teitä on?» kysyy Texas Pete.
»Kolme», vastaa mies ihmetellen.
»No, kuusi dollaria sitten. Tänne raha.»
Mies jäykistyi hieman.
»En pyydä vettä eläimilleni», sanoo hän, »mutta vaimoni ja lapseni
ovat olleet koko päivän tässä kuumuudessa ilman veden pisaraakaan.
Vesileilistämme irtaantui vanne ja se hajosi juuri tällä puolen Dos
Cabesasia. Lapsi parka on aivan janoon nääntyä.»
»Kaksi dollaria miestä päälle», sanoo Texas Pete.
Samalla vaimo astui rattailta, pidellen pienen pientä lasta
käsivarrellaan. Pienokaisella oli keltainen pörrötukka ja sen kasvot
punottivat ja kiilsivät kuivuuttaan.
»Ettehän toki kieltäne sairaalta lapselta tilkkaa vettä, sir», pyysi
hän.
Mutta Texas Petellä taisi olla erikoisen paha tuuli. Luulen että hän
juuri oli pääsemässä kuparisepistä, jotka hänen ottelunsa whiskypullon
kanssa oli aiheuttanut.
»Mitä helvettiä te kaikki maanteitä kuljette, kun ei teillä ole
rahaakaan?» ärisi hän: »Ja miten te luulette pääsevänne eteenpäin.
Tuollaiset keltanokat erämaassa aivan väsyttävät minua.»
»Hyvä», sanoo mies, yhä sovinnollisena.
»Kun minulla ei ole rahaa, annan teille kuuden dollarin arvosta jauhoja
tai muuta kauppatavaraa, mitä minulla on.»
»Minä en ole mikään vankkurikauppias», säväytti Texas Pete, kääntyi
kantapäillään ympäri ja meni tuolilleen istumaan.
»Onko sinulla kuutta dollaria mukanasi?» kuiskasi gentlemanni Tim
minulle.
»Ei centtiäkään», vastaan minä.
Gentlemanni Tim kääntyi Texas Peten puoleen.
»Anna heille juotavaa Pete, maksan sinulle kun tulen tänne seuraavan
kerran.»
»Maksa raha heti», murisee Texas Pete.
»Sinä olet kurjin mies, minkä ikänäni olen tavannut», huomautti Tim.
»En tahtoisi puhutella sinua, vaikka tapaisin sinut helvetissä suuri
jääkappale kädessäsi.
»Sinä olet pehmoisin mies, mitä minä olen tavannut», virnisteli Texas
Pete. »Eikö siellä teilläpäin olekaan oikeita texasmiehiä.»
»Ei ainakaan niin paljoa, että ne tekisivät elämän epämiellyttäväksi»,
sanoi Tim.
»Sitten sinulla ei ole tässä asiassa mitään tekemistä», murisi Pete
vihamielisin elein ja hypisteli pyssyään.
Sillä välin seisoi mies epätietoisena, kuppi riippuen sormessa.
Viimein hän toivottoman näköisenä kumartui maahan ottaakseen kupillaan
vieressään olevasta lätäköstä sen vähäisen märkyyden, mikä siihen
auringolta oli säästynyt. Samalla hevoset, jotka olivat jääneet
valloilleen ja olivat kuivemmat kuin sieni, työntyivät eteenpäin ja
pistivät turpansa vesiruuheen.
Gentlemanni Tim ja minä istuimme hevostemme selässä hieman sivussa.
Näimme Texas Peten hypähtävän tuoliltaan, tähtäävän nopeasti ja
laukaisevan rihlansa. Se oli meille ratki odottamatonta. Ampuminen ei
ollut tullut mieleemmekään ja omat kuuspanoksisemme olivat satulaan
sidotut epätasaisen maaston vuoksi härkiä kuljettaessamme.
Mutta gentlemanni Tim, joka oli irroittanut köytensä, aikoessaan auttaa
vaunuparia tien syvänteestä, otti sen satulan tapista ja siroimmalla
heitolla, minkä ikänäni olen nähnyt, kietoi Texas Peten lassoonsa aivan
vyötäisten kohdalta pyssyineen päivineen.
Tuo vanha roisto teki parastaan vääntääkseen itsensä irti ja
päästäkseen ampumaan meitä, mutta sehän ei käynyt.
En ole eläissäni nauttinut naudan nujertamisesta niin sydämellisesti
kuin Texas Peten köyttämisestä. Sitten käännyimme katsomaan mitä
vahinkoa hän oli aikaansaanut.
Tunsimme hyvänlaista helpotusta huomatessamme, että perhe voi hyvin,
mutta Texas Pete oli lävistänyt kuulallaan toisen variksensyötin
näköisistä hevosista. Keskelle päätä se oli osunut.
»Olipa sinun onnesi, ettei se sattunut mies parkaan», virkkoi
gentlemanni Tim erikoisen rauhallisesti ja kohteliaasti.
Tämä gentlemanni Tim oli nimittäin irlantilainen ja olin ollut hänen
kanssaan kyllin paljon aroilla, tietääkseni, että kun hän asettui ylen
kohteliaaksi ja tyyneksi, silloin oli aika painua turvan taakse.
»Toivon, sir», sanoi hän muukalaiselle, »että annatte vaimollenne ja
lapselle niin paljon vettä kuin he haluavat. Mitä hevoseenne tulee,
niin älkää olko millännekään siitä. Ystävämme Texas Pete tässä on
hyväntahtoisesti suostunut täyttämään kaikki vajavaisuudet omasta
hevostallistaan.» Tim osasi, veitikka, puhua korkealentoisesti ja
sirosti, kun hän vain tahtoi.
Muukalainen yritti sanoa jotakin, mutta minä sain hänet pidätetyksi ja
viedyksi hieman syrjempään.
»Antakaa hänen olla!» kuiskasin hänelle. »Kun hän puhuu tuolla tavalla,
on hän raivoissaan ja silloin on parasta antaa luonnon syöttää
ukkosenjohtoa.»
Hän näytti heti tajuavan tilanteen ja niin teimme itsellemme pienen
nuotion ja rupesimme aterioimaan, gentlemani Timin kävellessä
edestakaisin ylhäisenä ja tuikeana.
Vihdoin näkyi hän päässeen johonkin päätökseen. Hän meni Texas Peten
luo ja irroitti hänet lassosta.
»Nouse ylös, senkin koira» sanoo hän. »Kuuntele nyt mitä sanon. Jos
yrität lähteä karkuun tai jos kieltäydyt tekemästä mitä minä käsken,
niin en ammu sinua, mutta marssitan sinut ylämaahan ja pidän huolen
siitä, että Gerosimo saa sinut käsiinsä.»
Hän valikoi sitten vankan kuokan ja lapion, antoi Peten kantaa ne noin
neljänneksen verran tien viereen ja pani hänet kaivamaan hautaa.
Texas Pete kävi lujasti työhön, Timin istuessa ääressä hevosen selässä,
kuuspiippuinen vieressä ja lasso vyyhdellä. Mies ja minä seisoimme
lähellä, uskaltamatta virkkaa sanaakaan. Parin minuutin kuluttua rupesi
Peten työ sujumaan hitaammin. Vihdoin hän pysähtyi kokonaan.
»Kuulehan» sanoo hän »onko tämä hauta minua varten?»
»Minä pidän vain huolta siitä, että toimitat tuon herrasmiehen
hevoselle kunniallisen hautauksen», sanoo gentlemanni Tim hyvin
kohteliaasti.
»Hevonenko tarvitsisi hautaa!» murisee Texas Pete.
Mutta pitemmälle hän ei jatkanut. Tim kohotti kuuspiippuistaan.
»Eiköhän ole parasta, että lopetat huokailemisen ja sen sijaan hikoilet
hieman», sanoo hän.
Texas Pete työskenteli ravakasti pitkän aikaa, sillä Timin rauhallisuus
alkoi peloittaa häntä äärimmilleen. Kun hän vihdoin oli päässyt noin
neljän, viiden jalan syvyyteen, hyppäsi Tim satulasta.
»Luulen että se riittää», sanoo hän. »Billy, poikani, pidä häntä
silmällä. Nyt mister Texas Pete», sanoo hän, kylmänä kuin teräs,
»siinä on hauta, hautaamme hevosen siihen. Sitten minä aion ampua
sinut ja asettaa sinut hevosen viereen ja kirjoitan sitten sinulle
hautakirjoituksen, joka on tuleva lohdutukseksi niille tämän tien
kulkijoille, jotka ovat kunniallisia ja peloitukseksi niille, jotka
sitä eivät ole. Voin yhtähyvin ampua sinut tunnin kuluttua kuin
hetikin, joten, jos sinua haluttaa, niin toimita asiasi siihen
mennessä.»
Sitten hän kumartui tarkastamaan hautaa. Minun mielestäni hän katseli
sitä oudon kauan ja kun hän taas nosti päänsä, olikin hänen ilmeensä
muuttunut täydellisesti.
»Mars!» sanoi hän rivakasti. Menimme kaikki takaisin asunnolle.
Aitauksesta otti Tim Texas Peten parhaan hevosen ja valjasti sen vanhan
kuunärin eteen.
»Kas niin», sanoi hän miehelle. »Nyt on parasta lähteä matkalle.
Ottakaa tuo whiskylekkeri evääksenne. Hyvästi.»
Istuimme siinä hetken aikaa kuunarin lähdettyä sanaakaan vaihtamatta.
Sitten Tim sanoi aivan äkkiä.
»Olen muuttanut mieleni.»
Hän nousi.
»Kuulehan Billy», sanoi hän minulle. »Jätämmekin ystävämme sidottuna
tähän. Huomenna tulen takaisin ja vapautan sinut kahleistasi. Mutta
sillä aikaa ei sinulle ole vähääkään vahingoksi, vaikka olosi onkin
hieman epämukava ja saat nähdä nälkää ja tuntea hieman — janoa.»
Me ratsastimme pois auringonlaskun aikaan ja jätimme Texas Peten
lujasti sidottuna sinne.
Minä olin aivan ymmällä päästäni tästä asian käänteestä ja sanoinkin
sen, mutta gentlemanni Timiltä ei heltinyt sanaakaan selitykseksi.
Ainoa vastaus minkä sain, oli heikko naurahdus.
Saavuimme karjatalolle lähes keskiyön aikaan, mutta seuraavana aamuna
oli Timillä pitkä keskustelu esimiehen kanssa ja tuloksena siitä oli,
että koko miehistö sai käskyn varustautua kuokalla ja lapiolla kukin ja
lähteä Texas Peten asunnolle. Tulimme sinne vähän puolenpäivän jälkeen,
toimme Texas Peten teltastaan — ilman tuliaseita — ja rupesimme
kaivamaan Timin osoittamalla paikalla aivan Texas Peten kaivaman haudan
vieressä. Kolmessa tunnissa oli meillä valmiina hienoin kaivo, minkä
voi toivoa näkevänsä. Sitten esimies pystytti taulun kaivon viereen,
jossa luki —
Yleinen kaivo. Vesi maksuton.
»Ja nyt sinä vanha raato», sanoi hän Texas Petelle. »Kisko niin paljon
kuin mielesi tekee oman kaivosi vedestä, mutta jos minä kuulen, että
yrität hoitaa tätä toistakin, niin minä varmasti panen sinut ilmaa
haukkomaan.»
Me ratsastimme kotiin.
Nähkääs, kun gentlemanni Tim tarkasteli tuota kaivostaan, huomasi hän
että sen pohjalta tihkui vettä. Hänen päähänsä pälkähti silloin, että
olisi somempaa tehdä tuo vanha roisto kykenemättömäksi vesikauppaansa
jatkamaan, kuin vain ampua hänet.
Joku heitti uuden mesquiten nuotioon. Liekki lehahti taas korkealle
ja sen valossa näimme pienen vesivirran lipuvan luolan toisella
seinämällä. Äänettömyyden palattua kuului taas yhtenäisen sateen lotina
selvästi.
»Mitä Texas Pete sen jälkeen teki?» kysyi karjanomistaja.
»Texas Pete?» naurahti Windy Bill. »No, hänellehän jäi aikaa mihin
hyvänsä, mutta Timin hän jätti rauhaan.»
Kolmas luku.