Minun oli niin vaikea kääntyä, kuin olisi minulla ollut kihti joka
jäsenessäni, mutta vihdoin se onnistui ja silloin huomasin, että
kultahietakasari oli noin kymmenen jalan päässä minusta. Olin vähällä
loikata sen yli. Seuraava, minkä tajusin, oli, että minä olin toisella
puolen kasaani ja apachit toisella. Arvatenkin olin sinne lentänyt,
ainakaan en muista, että olisin hypännyt.
Se ei kuitenkaan paljoa parantanut asemaani.
Luopiot irvistelivät ja nauroivat mielihyvästä, ajatellessaan, kuinka
helposti heidän saaliinsa oli saatavissa. Enkä minäkään oikeastaan
voinut sitovasti todistaa heidän käsitystään asiasta vääräksi —
ainakaan heidän kannaltaan katsottuna. He neuvottelivat keskenään
meksikonkielellä Marian etuoikeuksista. Oh, he jakoivat siinä minut
keskenään aivan housun nappeja myöten! Ja minä istuin kyyristyneenä
kultakasani takana, kauhuissani kuin jänis pensaassa.
Silloin räjähti kaivoksessa äkkiä yksi panoksistani. »Pum-räiskis»
pani se oikein voimalla ja pilvenä syöksähti aukon suusta kalliota
ja kiveä, putoillen sitten sinne tänne näyttämöllä. Itse sain pienen
tärskähdyksen lapaluuhuni ja muistan siinä hötäkässä kerinneeni toivoa,
että kultakasani yllä olisi ollut katos. Mutta luopiot saivat panoksen
suoraan keskelleen ja yksi heistä menetti tajuntansa useammaksi
minuutiksi, saadessaan sievän kallionlohkareen likaiseen kalloonsa.
»Otra vez!» huusin minä. Se merkitsee »uudestaan.»
»Pum», vastasi Ole Virginia kuin tilauksesta. Minä olin varuillani
ja hypähdin syrjään, ja kun taas sain tilaisuuden käyttää silmiäni,
huomasin, että kaikki apachit olivat hakeutuneet suojaan ja olivat
pelästyneen näköisiä.
»Otra vez» kiljuin minä taas.
»Pum-räiskis» haastaa Ole Virginia. Se oli suurin ammuksista ja
varmasti teki se hyvää jälkeä kaivoksessa. Minun olisi pitänyt olla
puolimatkassa mäellä, saadakseni katsoa asiain menoa turvallisen matkan
päästä, mutta minähän en ollut. Onneksi oli kaivosaukko hieman vino,
joten se ei ampunut suoraan minua kohti. Mutta sen sijaan se jakeli
tonnin verran tavaraa luopioitten niskaan. He tulivatkin ikäänkuin
jaloiltaan hieman epävarmoiksi.
»Otra vez» karjasin vielä kerran, niin rohkeasti, kuin olisin voinut
jatkaa ampumista koko päivän.
Se oli kerrassaan karkea ja kylmä petos ja jos se olisi epäonnistunut,
niin voisin varmasti nyt ihailla itseäni seinäkoristeena intiaanien
vastaanottosalissa. Mutta se onnistui. Intiaanit päästivät surkean
ulvonnan ja livistivät. Se oli totisesti soma näky, kun he, päästyään
väsyneitten kaakkiensa selkään, koettivat kannustaa niitä juoksuun,
johon ne eivät enää pystyneet.
Minähän en kuitenkaan jäänyt nauramaan nauruani loppuun, vaan hyppäsin
penkereeltä alas ja lähdin juoksemaan, minkä käpälistä lähti. Enpä
luule, että raviori olisi voittanut minua mökille viilettäessäni.
Sieppasin sieltä vanhan tuliluikkuni ja kiipesin mäkeen, aikoen
odottaa pimeän tuloon, painaakseni sitten Bensoniin. Onneksi ei
Jonnya tarvinnut odottaa palaavaksi ennen huomista. Piilopaikastani
saatoin nähdä, että apachit leiriytyivät jonkin matkaa kaivokseltani,
enkä epäillytkään, että heillä oli aikomuksenaan palata sinne. Siinä
auringon laskun maissa lähtivät he sitten kaikki leiriltään ja
arvelin silloin olevan parasta livistää ennen pimeän tuloa. Pujahdin
piilostani, kiersin vuoren ja kiiruhdin poikki maitten eteenpäin.
Kuljettuani puolisen virstaa, tapasin Jonny Hooperin tuoreet jäljet,
jotka veivät leirille päin.
Sydämeni hypähti kurkkuun asti sen huomatessani. Siinä oli nyt
Jonny rukka, päivää liian aikaiseen, muulineen ja ruokavaroineen,
tietämättömänä kuin mullikka menossa suoraan vihollisen kynsiin. Jäljet
näyttivät aivan tuoreilta ja kun taival Bensonista kuormamuulin kanssa
on hyvänlainen päivämatka, toivoin saavuttavani hänet vielä, ennenkuin
hän joutuisi hätään. Niinpä läksin juoksemaan jälkiä takaisin minkä
suinkin pääsin. Aurinko oli nyt laskenut ja rupesi jo hämärtämään. En
tavoittanut häntä kuitenkaan enää ja kun pääsin laakson reunaan, hiivin
varovasti tähystellen eteenpäin. Luonnollisesti odotin näkeväni kaikki
tuhkana, mutta olin ilosta hihkaista, kun näin ettei mikään ollut
rauhaa häirinnyt ja että vanha Sukey, kuormamuuli ja Jonnyn hevonenkin
seisoivat levollisina aitaan sidottuina.
»Kaikki on hyvin» ajattelin minä, »he ovat taas leirissään, eivätkä ole
huomanneet vielä Jonnya. Minäpä sieppasen hänet mukaani sieltä.»
Juoksin alas rinnettä ja sitten suoraan mökkiimme. Jonny istui
tuolillaan — se nimittäin, mitä hänestä enää oli jäljellä. Hänen oli
täytynyt tulla perille pari tuntia ennen auringonlaskua, sillä heillä
näytti olleen runsaasti aikaa askarrella hänen kanssaan. Siksi he niin
kauan viipyivät mäellä. Jonny parka. Olin oikein iloinen, että oli
pimeä ja että hän oli aivan kuollut. Apachit ovat pahimpia kiduttajia,
mitä intiaaneissa on. Hehän nylkivät vanhalta Wilkinsiltäkin
jalkapohjat ja asettivat hänet sitten seisomaan muurahaispesään — — —.
Hetken perästä toimivat aivoni taas. »Miksi eivät he polttaneet mökkiä»
ajattelin itsekseni, »ja miksi hevonen ja muuli ovat niin rauhallisesti
aidassa kiinni?» Ei ollut vaikea vastata noihin kysymyksiin, kun hyvin
tunsin intiaanien metkut. Koko juttu oli tietysti asetettu minulle
ansaksi ja minä olin mennyt siihen kuin tuhma preeriakoira!
Syöksyin ulos — nyt oli aivan pimeä — ja kuuntelin. Sitten vetäydyin
nopeasti takaisin jälkiäni.
Kaikki näytti olevan, kuten pitikin, kunnes pääsin särmäkalliolle.
Silloin kuulin kavionkapsetta edessäni ja kun katsoin taakseni, näin jo
muutamien intiaanien mökin luona virittävän nuotiota.
Pahassa pinteessä on ihminen usein taipuvainen pelkäämään, kunnes
tilanne on toivoton. Silloin vasta hän on tyyni ja kylmäverinen. Niin
kävi minunkin. En voinut jatkaa matkaani eteenpäin, sillä siellä
olivat ratsut. En päässyt taaksepäinkään, sillä siellä olivat taas
intiaanit tulenteossa. Pyörin paikallani kunnes sain kirkkaan tähden
aivan edessäni olevan polun kohdalle ja asetin vanhan lihaluikkuni
tähtäimen sitä kohti, tuumien laukaista juuri silloin, kun tuo tähti
joutuisi piiloon. Sitten makasin hiljaa odottaen. Pianpa ilmestyikin
jokin tähden eteen ja minä vetäisin liipasinta, mutta vanha luikkuni
ei lauennutkaan — sitä kolttosta se ei ollut tehnyt koskaan ennen eikä
liioin sen jälkeenkään. Luulen että patruunat — — —.
No niin, en tiedä oikein, mistä intiaanit lienevät tulleet, mutta
tuskin oli pyssyn hana napsahtanut, kun kolme, neljä kappaletta
syöksyi kimppuuni. Minä panin toimeen sellaisen tappelun kuin suinkin
voin, sillä en ajatellutkaan antautua elävänä heidän käsiinsä ja
sitäpaitsi raivostutti minua tuo epäonnistunut laukaus. Kyllä heillä
siinä oli vilkas ja lämmin työpaikka, sen takaan. Odotin joka hetki
saavani tikarinpiston selkääni, mutta kun sitä ei ruvennut kuulumaan,
niin arvasin, että he aikoivat ottaa minut elävänä kiinni ja se sai
minut tappelemaan yhä hurjemmin. Tulisessa ottelussa pyöriskelimme ja
vieriskelimme rinnettä alas aina puoliväliin laakson. Silloin huusi
eräs heistä: »Maria».
Minä ajattelin heti tuota meksikolaista luopiota ja mitä olin hänestä
kuullut ja taisteluintoni yltyi moninkertaiseksi. Mutta kun olimme
tapellen tulleet aivan laakson pohjaan asti ja olimme hanganneet kaiken
nahkamme nilelle, hyökkäsi kimppuuni ainakin puolitusinaa punanahkoja
lisää ja pari sekuntia rimpuiltuani olivat he sitoneet minut. Sitten
he nostivat minut maasta ja kantoivat aitauksen luo, jonne he olivat
tehneet suuren nuotionsa.
Setä Jim pysähtyi kertomuksessaan, aivan kuin se olisi siihen päättynyt
ja rupesi hitaasti täyttämään piippuaan. Avonaisesta takasta otti
hän sitten palavan kekäleen. Ulkona pieksi sade kuuroissa kattoa,
päivällisen auringon kehän ennustuksen mukaan.
»Se oli tiukin paikka, mihin koskaan olen joutunut», virkkoi hän
vihdoin.
»Mutta, Setä Jim», huusimme kaikki sekavana kuorona. »Miten sinä pääsit
heidän kynsistään? Mitä intiaanit tekivät sinulle? Kuka sinut pelasti
pälkähästäsi?»
Setä Jim nauroi partaansa.
»Ensimmäinen mies, jonka huomasin istuvan nuotion ääressä», sanoi hän
»oli luutnantti Price, Yhdysvaltojen armeijasta ja hänen vieressään oli
Tom Horn». »Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän ja Tom Horn puhui jotakin
intiaaneille apachikielellä. »He sanovat vanginneensa Marian», kääntää
Tom Horn vastaukseksi.
»Ei Mariasta puhettakaan, tämähän on Jim Fox. Tunnen hänet hyvin.»
Sitten laskivat he minut vapaaksi. Näytti siltä kuin sotilaat olisivat
karkoittaneet luopiot paikalta pari tuntia sitten.
»Entä intiaanit, setä Jim, jotka ottivat sinut kiinni! Sinähän sanoit,
että he olivat intiaaneja?»
»He olivat Tonto Basin apacheja, hallituksen tiedustelijoita, Tom
Hornin johdossa.»
Toinen luku.