»Mistä olet saanut nuo hevoset?» kysyy kenraali epäluuloisena.
»Syöttelin niitä tuolla vuorilla», vastaa Gerosimo.
»En voi ottaa kaikkia hevosia mukaan», sanoo kenraali. »Luulen, että ne
ovat varastettuja.»
»Väkeni ei pääse minnekään ilman hevosia», sanoo Gerosimo.
Ja niin ne menevät rajan yli ja sitten intiaanialueelle. Viikon sisällä
saapuu kyllä viitisenkymmentä meksikolaista rasvamekkoa, jotka raivosta
vavisten kysyvät hevosiaan, mutta kukapa niistä mitään tiesi. Armeija
ei juuri olekaan muuta kuin varastettujen hevosten maahantuoja, se
tietää sen varsin hyvin, vaan ei voi asiaa auttaa.
No niin, kuten tiedätte, oleilin aivan rajaseuduilla, Apachileirin ja
Meksikon rajan välissä, joten jokainen puhdistusretkikunta kulki aivan
minun ohitseni. On huomattava, että oleskelin tuhatkunta jalkaa laaksoa
ylempänä ja luopioilla oli siihen aikaan niin tuhannenmoinen kiire,
ettei heillä ollut aikaa kiivetä vuoria saadakseen minua käsiinsä.
Usein katselin heitä, kun he laaksossa ratsastivat niin, että pöly
pilvenä tuiskusi. Sitten saattoi saapua osasto ratsuväkeä ja leiriytyä
vesipaikkani ääreen päiväksi tai pariksi. Heillä näet oli tapana
lähettää sotilaita vartioimaan jokaista seudun vesipaikkaa, jotta
luopioille ei jäisi tilaisuutta veden saantiin. Jonkun ajan kuluttua
arvelinkin, ettei minun enää tarvinnut välittää heistä sen enempää.
Minä ja Jonny Hooper uurastimme siihen aikaan Ole Virginian kaivoksen
teossa. Olimme päässeet noin kuudenkymmenen jalan syvyyteen, joka
tuuma kunnollisesti tuettuna ja olimme jo aikeissa ruveta kaivamaan
vaakasuoraan. Eräänä päivänä lähti sitten Jonny kaupunkiin ja samana
päivänä unohdin minä työn kiireessä pyssyni leiriin.
Työskentelin koko aamun kaivoksen pohjalla ja huomattuani auringosta,
että rupesi jo olemaan puolipäivän aika, asetin kolme lujaa panosta
reikiin, tukkesin ne tarkasti, sytytin langat ja lähdin kiipeemään ylös.
Ei ole erikoisen miellyttävää pommin sytyttäminen kaivoksessa, kun
sitten on kiireesti noustava kuutisenkymmentä jalkaa pitkät portaat,
tuon rumilaan sähistessä ja sihistessä alapuolellaan. Minä en
puolestani koskaan oikein tottunut siihen. Te tietenkin ajattelette,
että annappas jos sytytyslangassa sattuu olemaan jokin vika tai muuta
sellaista sattuu, että panos räjähtääkin seitsemässä sekunnissa, sen
sijaan, että siihen pitäisi mennä kaksi minuuttia, missä silloin luulet
tapaavasi itsesi. Kyllä se varmastikin antaisi tavallista sukkelamman
kyydin kotia kohti tuolla korkeuksissa.
Niinpä kiipesin nopeasti, vilkaisematta ympärilleni ja pistin jo
pääni maanpinnan yläpuolelle, kun olin jähmettyä kauhusta. Aivan
viidenkymmenen jalan päässä kapusi vaivaloisesti mäkeä ylös tusina
rumimpia chiricahua-intiaaneja, mitä ikänäni olin nähnyt ja heidän
joukossaan vielä eräs meksikolainen luopio, nimeltä Maria, joka oli
pahin heistä kaikista. Näin heti että heidän hevosensa olivat lopen
väsyneet ja että heillä oli aikomus leiriytyä vesipaikkani ääreen,
tietämättä vähääkään Ole Virginiä kaivoksestani.
Mielelläni olisin hypännyt takaisin tikapuineni päivineni, luottaen
lujaan kallooni, mutta silloin kuulin alhaalta suhinaa ja pihinää
ja hiuskarvani nousivat pystyyn niin voimakkaasti, että tunsin
tuulenviiman lakkini alla. Muutaman sekunnin seisoin siinä kuin
hölmö, miellyttävästi hymyillen. Silloin ilmaisi eräs intiaaneista
eriskummallisella röhkinällään, että hän oli huomannut Setä Jimin
alkuperäisessä haahmossaan.