He lähtivät astumaan, mutta juuri kun he olivat päässeet liikkeelle,
kuulivat he katolta papin huutavan: »Allah! Besmillah! Il rahman!»
Väki siis meni moskeijaan. Miehet istuutuivat taas, painautuen seinän
viereen. He istuivat kauan ja odottivat, kunnes kaikki moskeijaan
menijät olivat kulkeneet ohi. Taas oli hiljaista.
— No, Herra meitä auttakoon! — He tekivät ristinmerkin ja läksivät.
He kulkivat pihan poikki jyrkkää rinnettä alas joelle, kahlasivat
sen poikki ja kulkivat notkoa pitkin eteenpäin. Alhaalla laaksoissa
leijaili sakea sumu, ylhäällä pään päällä tuikkivat tähdet. Niiden
mukaan Žilin ohjasi suunnan. Sumu oli viileää, ja oli kevyt kävellä,
saappaat vain olivat epämukavat, länttään astutut. Žilin heitti ne
jalastaan menemään ja kulki paljain jaloin. Hän hyppelehti kiveltä
kivelle ja katsahti tähtiin. Kostylinin oli vaikea seurata.
— Älä mene niin kovasti, pyysi hän. Kirotut ruojut kalvavat jalkani
verille.
— Heitä menemään, niin on kevyempi kulkea.
Kostylin käveli avojaloin, — mutta entistä huonommin kävi kulku. Hän
löi jalkansa kiviin, ja jäi yhä jälemmäs. Žilin virkkoi:
— Vähät naarmuista, ne paranevat; mutta jos saavat kiinni, niin leikki
on lopussa, tappavat.
Kostylin ei virkkanut mitään, kulki vain ähkien. He kulkivat kauas
notkoa pitkin. Yhtäkkiä kuuluu oikealta koirien haukuntaa. Žilin
pysähtyi, katseli ympärilleen, kiipesi vuorelle, kopeloiden käsillään.
— Ohhoh, harhaan olemme menneet, sanoi hän.
— Me olemme kulkeneet liiaksi oikealle. Tuolla on vieras kylä, näin
sen vuorelta; on mentävä takaisin vasemmalle, vuoren rinnettä. Tuolla
täytyy olla metsä.
Mutta Kostylin sanoi:
— Odotahan toki hiukan, levähdetään; jalkani ovat ihan verillä.
— Voi veikkoseni, kyllä ne paranevat; koeta hyppiä kevyemmin. Tällä
lailla.
Ja Žilin juoksi takaisin ja kääntyi vasemmalle vuoren kylkeä pitkin
metsään. Kostylin jäi jälkeen ja kulki ähkien. Žilin hoputti häntä
vähänväliä eikä pysähtynyt.
He nousivat jälleen vuorelle. Aivan oikein — siinä olikin metsän reuna.
He painautuivat metsään ja repivät okaihin siekaleiksi viimeiset
vaaterääsynsä. Lopulta he osuivat polulle ja lähtivät kulkemaan sitä
pitkin.
— Seis! — Tieltä kuului kavion kapsetta. He seisahtuivat kuuntelemaan.
Kuului kuin hevosen askelten töminää. Sitten oli hiljaista. He
lähtivät liikkeelle, ja töminä kuului uudelleen. He pysähtyivät, ja
sekin taas lakkasi kuulumasta. Žilin heittäytyi pitkälleen maahan ja
koetti katsella valoa vasten, — tiellä seisoi jokin. Se näytti ihan
hevoselta, ja oli kuin sen selässä olisi joku istunut, mutta se ei
näyttänyt oikein ihmiseltä. Kuului hevosen korskumista. — Mitä ihmettä!
— Žilin vihelsi hiljalleen, — se ryntäsi metsään ja ryske kävi, kun se
tuulispäänä katkoi mennessään oksia.
Kostylin aivan lyyhistyi maahan. Mutta Žilin virkkoi nauraen:
— Se oli hirvi. Kuuletko miten se sarvillaan katkoo oksia. Me
pelkäsimme sitä ja se meitä.
He kulkivat yhä eteenpäin. Linnut alkoivat puissa liikehtiä, aamuun ei
ollut enää pitkälti. Miehet eivät oikein tienneet, olivatko he oikealla
tiellä vai ei. Žilinistä tuntui kuin hänet olisi tuotu tätä samaa tietä
kylään ja että toverien luo oli noin kymmenkunta virstaa. Varma ei hän
tiestä kuitenkaan ollut, kun yö oli vielä pimeä. He tulivat vihdoin
aholle. Kostylin istuutui ja puhui:
— Tee niinkuin tahdot, mutta minä en jaksa enää astua, jalkani eivät
nouse.
Žilin alkoi häntä innostaa. — Ei tule mitään, vastasi Kostylin. — En
jaksa.
Žilin kiukustui, sylkäisi ja alkoi sättiä:
— Lähdenpähän sitten yksin. Hyvästi!
Kostylin hypähti pystyyn, alkaen kiiruhtaa jäljestä. He olivat
kulkeneet noin neljä virstaa. Sumu metsässä tiheni tihenemistään, ei
mitään voinut erottaa ympärillä, tuskin tähtiäkään enää näkyi.
Yht'äkkiä kuului taas hevosen kavioiden töminää. Kengät kilahtelivat
kiviä vasten. Žilin heittäytyi vatsalleen ja kuunteli korva maassa.
— Tosiaankin, joku ratsastaa tänne meihin päin.
He juoksivat tieltä pensaikkoon odottamaan. Žilin ryömi tielle päin
katsoakseen, — tatari ajoi ratsain lehmää edellään, mutisten jotakin
nenäänsä itsekseen. Nyt hän oli ohi. Žilin palasi Kostylinin luo.
— No, ei hätää, — nouse, lähdetään!
Kostylin yritti nousta, mutta kaatui jälleen.
— En voi, — jumal'auta, en jaksa; voimani, ovat lopussa.
Pullea, tukeva mies oli helposti hiestynyt. Kylmässä sumussa jalat
kolhiutuneina verille hän nääntyi tyyten. Žilin koetti auttaa häntä
pystyyn, mutta Kostylinilta pääsi tuskanhuuto:
— Älä, koskee!
Žilinkin oli jähmettyä.
— Hittoako sinä huudat? Tatari tuossa lähellä vielä kuulee. — Samalla
hän ajatteli: »Onpa mies tosiaan uupunut; mitä oikein olisi tehtävä? Ei
käy ystävää jättäminenkään.» Hän virkkoi Kostylinille:
— No, nousehan, käy selkääni, — minä kannan, koska sinä et voi kävellä.
Hän nosti Kostylinin selkäänsä, piteli reisistä kiinni ja lähti tietä
pitkin laahustamaan.
— Älä kurista kurkkuani. Herran tähden; pitele olkapäistä!
Žilinin oli raskasta kulkea, hänenkin jalkansa olivat verillä ja hän
oli ihan uupumaisillaan. Hän kumartui, kohotteli Kostylinin paremmin
selkäänsä ja kantaa retuutti häntä pitkin tietä.
Tatari näkyi kuulleen Kostylinin huudon. Žilin kuuli jonkun ratsastavan
perässään ja huutavan jotakin tatarin kielellä. Hän heittäytyi
pensaikkoon tien viereen. Tatari tempasi pyssynsä ja laukaisi. Ei toki
onneksi sattunut. Tatari vihelsi omalla tavallaan ja ratsasti pois
tietä pitkin.
— Nyt kävi hullusti, veikkoseni, virkkoi Žilin. — Se koira kerää heti
tatarit ajamaan meitä takaa. Ellemme ehdi vielä kolmisen virstaa, niin
olemme hukassa. Hän ajatteli itsekseen: »Piruko minua riivasi ottamaan
tuon pölkyn niskaani? Yksin olisin jo kauan sitten ollut turvassa.»
Kostylin kehoitti häntä:
— Lähde yksin, mitä sinä jäät minun takiani kuolemaan?
— En, en lähde yksin, en jätä toveriani!
Žilin otti taas Kostylinin selkäänsä. Virstan verran he kulkivat näin
edelleen. Metsää jatkui yhä, ei laitaa näkynyt. Sumu alkoi jo hälvetä
leijaillen kevyinä hattaroina ilmassa, eikä tähtiäkään enää näkynyt.
Žilin alkoi tuskastua.
He joutuivat tien vieressä olevalle lähteelle, joka oli kivillä
reunustettu. He pysähtyivät sen ääreen ja Žilin laski Kostylinin maahan.
— Annahan, kun hiukan juon ja huoahdan. Maistetaan kakkaraa. Varmaankin
ollaan jo lähellä.
Kun hän kumartui juomaan, kuulivat he jälleen takanansa kavioiden
kapsetta. He painautuivat tieltä oikealle pensaikkoon ja heittäytyivät
jyrkänteen alle pitkälleen.
Kuului tatarien puhetta. Nämä olivat pysähtyneet samaan kohtaan, mistä
Žilin ja Kostylin olivat poikenneet tieltä. He keskustelivat hetkisen
ja sitten usuttivat koiria. Toverukset kuuntelivat, pensaissa rapisi ja
samassa juoksi vieras koira suoraapäätä heitä kohti. Se pysähtyi äkkiä
ja alkoi haukkua.
Tataritkin tunkeutuivat pensaikkoon — vieraita näkyivät olevan.
Pakolaiset otettiin kiinni, pantiin köysiin, kiskottiin satulaan ja
toimitettiin matkaan.
Kun he olivat ratsastaneet kolmisen virstaa, tuli Abdul isäntä vastaan
kahden muun tatarin seuraamana. Tulijat puhuivat jonkin sanan,
siirsivät karkurit omien hevosten selkään ja lähtivät viemään takaisin
kylään.
Abdulin suu ei vetäytynyt nauruun eikä hän virkkanut heille sanaakaan
koko matkalla.
Päivän koittaessa tultiin perille auliin, ja karkurit jätettiin pihalle
istumaan. Heidän ympärilleen kokoontui heti lapsilauma, joka kirkuen
heitti heitä kivillä ja huitoi raipoilla.
Tatarit kokoontuivat piiriin pihalle; heidän joukossaan oli
vuorenjuurella asuva ukkokin. He alkoivat puhella. Žilin kuuli, että
puhe koski heitä ja että pohdittiin mitä vangeille oli tehtävä. Toiset
neuvoivat lähettämään heidät kauemmaksi vuorille, ukko taas kehoitti
tappamaan. Mutta Abdul ei suostunut:— Minä olen maksanut heistä
rahat ja tahdon saada lunnaat! Ukko vain vakuutteli: — Eivät maksa
kopeekkaakaan, tuhoa vain tekevät. Synti on ruokkia venäläistä. Parasta
on tappaa — sillä pääset!
He hajaantuivat. Isäntä astui Žilinin luo ja alkoi puhella hänelle:
— Ellei teidän lunnaitanne parin viikon päästä lähetetä, pehmitän
nahkanne piiskalla. Mutta jos vielä kerran karkaamaan rupeat, tapan
sinut kuin koiran. Kirjoita kirje ja tee se kunnollisesti.
Vangeille tuotiin paperia, ja he kirjoittivat. Heidät kytkettiin
jalkapuuhun ja laahattiin moskeijan taakse, missä heidät heitettiin
viiden arssinan syvyiseen kuoppaan.