IV

Žilin eleli näin jälleen kuukauden päivät. Hän käveli päivisin ympäri

aulia (kylää) tai askarteli jotakin. Mutta kun yö saapui ja aulissa

kaikki äänet vaikenivat, hän vajassaan tonki maata kaivellen. Kivet

tekivät kaivaessa vastusta, mutta hän kuopi kivet irti viilan tyngällä

ja sai lopulta kaivetuksi seinän alle aukon, josta sopivana hetkenä

voi ryömiä ulos. »Kunpa vain tuntisin, seudut ja tietäisin, mihin päin

lähteä», hän mietiskeli. »Tataritpa eivät virka mitään.»

Žilin päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun isäntä lähti matkalle.

Hän meni iltapäivällä aulin taa vuorelle seutua tarkastelemaan. Mutta

isäntä oli, lähtiessään käskenyt poikansa vartioida Žiliniä eikä

päästää häntä näkyvistä. Poika juoksi nyt ihan Žilinin kintereillä

kirkuen:

— Älä mene! Isä kielsi laskemasta. Taikka minä huudan ihmisiä!

Žilin rupesi poikaa taivuttelemaan.

— Enhän minä kauas mene, virkkoi hän, — nousen vain tuonne vuorelle;

haen lääkeruohoja, niitä tarvitaan. Tule mukaan. Enhän minä jalkapuissa

pakoon pääse. Huomenna sitten teen sinulle jousen ja nuolia.

Poika taipui ja he lähtivät. Vuori näytti olevan lähellä, mutta

jalkapuissa oli työlästä kompuroida. Kiipeäminen oli kova urakka.

Viimein oltiin vuorella, Žilin istahti ja alkoi tarkastella seutua.

Eteläpuolella, vajan takana notkossa, oli parvi hevosia, ja alempana

syvänteessä näkyi toinen tatarilaiskylä. Sen takana kohosi toinen

vuori, vielä jyrkempi, ja sen takana taas vuori. Vuorten välissä

siinsi metsä ja sitten oli taas vuoria, yhä korkeampia, ja kaikkein

korkeimmat olivat lumipeitteisiä, valkeita kuin sokeri. Yksi niistä

kohosi muita korkeammalle; sillä näytti olevan aivan kuin hattu päässä.

Katsoipa itään tai länteen, aina vain näkyi samanlaisia vuorenhuippuja;

siellä täällä pilkotti rotkoista tatarilaiskyliä, joista nousi savu.

»Tämä kaikki on nyt sitä heidän puoltaan», mietti Žilin. Sitten hän

alkoi silmäillä venäläiselle puolelle: alhaalla virtasi joki — ja sen

rannalla näkyi tatarilaiskylä puutarhoineen. Joella oli naisia pyykkiä

huuhtomassa, he näyttivät pieniltä kuin nuket. Kylän takana alempana

oli vuori ja sen takana vielä toisia metsän peittämiä vuoria. Mutta

kahden vuoren välitse siinsi etäällä tasanko, ja siellä hyvin kaukana

näkyi aivan kuin savu nousevan. Žilin koetti muistella ja palauttaa

mieleensä mistäpäin aurinko nousi ja mihin se laski silloin kun hän oli

linnoituksessa. Hän katseli yhä ja hänestä tuntui varmalta, että heidän

linnoituksensa oli juuri tässä laaksossa. Tuonne, noiden kahden vuoren

väliin oli siis koetettava paeta.

Aurinko alkoi jo mennä mailleen. Punertava hohde levisi vuorten

lumihuipuille, ja lumettomat vuoret tummenivat. Notkoista kohosi

sumua, mutta tasanko, jossa linnoituksen täytyi olla, leimusi pelkkänä

tulimerenä laskevan auringon valossa. Žilin terästi katseensa,

jotakin häämötti etäällä alangolta, sieltä nousi todellakin savua

rakennuksesta. Hän uskoi nyt varmasti, että sen täytyi tulla juuri

heidän linnoituksestaan.

Jo alkoi olla myöhä. Tatarilainen mulla huusi iltahuutonsa. Karjaa

ajettiin kotiin, — lehmät ammuivat. Poika kirkui yhtenään: »Lähdetään

jo», mutta Žilin ei olisi vielä tahtonut lähteä.

He palasivat kotiin. »Hyvä on», ajattelee Žilin, »nyt tunnen tien,

ei muuta kuin karkuun!» Jo samana yönä hän tahtoi karata. Yöt olivat

pimeät — oli uudenkuun aika. Pahaksi onneksi saapuivat tatarit

yöksi kotiin. Näin retkiltään palatessaan he tavallisesti ajavat

laumaa edellään ja pitävät iloa. Mutta nyt he eivät olleet saaneet

mitään käsiinsä, ainoastaan erään tatarin ruumis roikkui satulassa;

— vainaja oli punaparran veli. He olivat kokoontuneet kuljettamaan

vainajaa hautaan ja olivat äkeissään. Žilinkin tuli katsomaan. Kuollut

käärittiin palttinaan, kannettiin kylän taakse plataanipuiden alle ja

laskettiin nurmelle. Mullakin saapui siihen, ja kaikki sitoivat liinan

lakkiinsa ja kävivät istumaan kyykkyyn vierekkäin kuolleen ääreen.

Etumaisena oli mulla, hänen takanaan kolme turbaanipäistä ukkoa ja

näiden takana vielä muita tatareja. Kaikki istuivat äänettöminä, päät

painuneina rinnalle. He olivat kauan ääneti.

Vihdoin mulla kohotti katseensa ja lausui:

— Allah! — Hän sanoi vain tämän ainoan sanan, ja kaikki painoivat

jälleen päänsä ja olivat kauan vaiti istuen liikkumatta.

Mulla kohotti taas päänsä:

— Allah! — ja kaikki toistivat:— Allah! — vaieten jälleen. Kuollut

makasi nurmella liikkumattomana, ja toverit kyyköttivät ympärillä.

Kukaan ei hievahdakaan. Tuulenhenki ainoastaan hiukan leyhytteli

plataanin lehtiä. Sitten mulla luki rukouksen; kaikki nousivat ylös,

nostivat kuolleen ja kantoivat käsillään haudan reunalle. Hauta ei

ollut tavallinen, se oli kaivettu kellarin tapaisesti törmään. Miehet

tarttuivat kuollutta sääriin ja kainaloihin, laskivat hiljalleen

hautaan istuvaan asentoon ja asettivat kädet vatsalle.

Nogaijilainen toi sylyksen vihreitä kaisloja. Näillä täytettiin hauta,

se luotiin kiireesti umpeen, kumpu tasoitettiin ja pään puolelle

pystytettiin kivi. Sitten maa tallattiin, ja kaikki istuutuivat taas

vierekkäin haudan ääreen ja olivat kauan ääneti.

— Allah! Allah! Allah! — Saattajat huokasivat ja nousivat.

Punapartainen tatari jakeli ukoille rahaa, hypähti ylös ja

sivallettuaan kolme kertaa piiskalla otsaansa lähti kotiinsa.

Seuraavana aamuna Žilin näki punaparran taluttavan tammaa kylän taakse

ja kolmen muun tatarin kulkevan hänen perässään. Tultuaan kylän taakse

punaparta heitti takin yltään, kääri paidanhihansa ylös — käsivarret

olivat vankat — veti tikarinsa vyöltään ja hioi sitä kovasimeen. —

Tatarit tempoivat tamman päätä taaksepäin, punaparta astui luokse ja

viilsi eläimeltä kurkun poikki, kaatoi tamman pitkälleen ja alkoi

nylkeä elukkaa tunkemalla nyrkkinsä nahan alle. Tuli akkoja ja tyttöjä

suolia ja sisälmyksiä puhdistamaan. Miehet paloittelivat sitten hevosen

kappaleiksi ja laahasivat tupaan. Ja koko kylän väki saapui punaparran

taloon vainajan muistoa viettämään.

Kolme päivää syötiin sitten tamman lihaa, juotiin tatarilaisolutta

ja vietettiin vainajan muistoa. Kaikki tatarit olivat kotosalla.

Neljäntenä päivänä Žilin näki päivällisen tienoissa miesten hommaavan

lähtöä jonnekin. Talutettiin hevosia pihalle, varustauduttiin.

Kymmenkunta miestä lähti matkalle, punaparta heidän mukanaan.

Ainoastaan Abdul jäi kotiin. Yöt olivat vielä pimeät, uusi kuu oli

vastikään syntynyt.

— Nyt, tuumi Žilin, on tullut karkaamisen hetki. — Hän puhui asiasta

Kostylinillekin. Mutta tätä yritys peloitti.

— Mihin me tästä karkaamme? Kun emme tunne edes tietäkään.

— Minä kyllä tunnen tien.

— Mutta yössä ei ehditä perillekään.

— Ollaan metsässä yötä, jollei ehditä. On minulla jokunen kakkarakin

säästettynä. Sitäkö tässä rupeaa istumaan? Kuka tietää lähettävätkö

rahojakaan. Ja tatarit ovat nyt kiukuissaan, kun venäläiset ovat

tappaneet heidän miehensä.

Kostylin tuumaili kotvan aikaa.

— No, olkoon menneeksi.

Žilin ryömi aukon suulle ja kaivoi sitä suuremmaksi, jotta Kostylinkin

mahtuisi. He istuivat sitten odottamaan, kunnes kylässä äänet

vaikenivat.

Kun ei koko aulista enää kuulunut ihmisääntä, Žilin ryömi vajasta

seinän alitse. Hän kuiskasi Kostylinille: »Ryömi!» Kostylinkin pääsi

reijästä, mutta jalallaan tuli potkaisseeksi kiveä ja kolistelleeksi.

Isännällä oli talon vahtina kirjava koira, hyvin äkäinen, Uljašin

niminen. Tätä Žilin oli jo etukäteen vartavasten syötellyt. Koira kuuli

nyt kolinan, ärähti haukkumaan ja ryntäsi vajan luo perässään vielä

muitakin koiria. Žilin vihelsi hiljalleen ja heitti piirakan palan

koiran eteen. Uljašin tunsikin jo hänet, alkoi heiluttaa häntäänsä ja

lakkasi haukkumasta.

Isäntä kuuli tupaan haukunnan ja huusi sieltä koiralle: — Uskii! Uskii!

Uljašin!

Mutta Žilin syyhytteli koiran niskaa. Koira oli ääneti, hankasi itseään

hänen polviansa vasten ja heilutteli häntäänsä.

Nurkan takana he sitten istuivat odotellen. Kaikki oli taas hiljaista;

kuului ainoastaan lampaan yninää karsinasta ja alhaalla kivien lomitse

virtaavan veden kuohu. Oli pimeä, tähdet kiiluivat korkealla taivaalla;

vuoren takaa alkoi uusi kuu punertavana kohota, sakarat ylöspäin.

Notkoissa leijaili maidonvalkeana sumu.

Mistä ihmiset elävät · 第 48 / 50 题