Žilin eleli näin jälleen kuukauden päivät. Hän käveli päivisin ympäri
aulia (kylää) tai askarteli jotakin. Mutta kun yö saapui ja aulissa
kaikki äänet vaikenivat, hän vajassaan tonki maata kaivellen. Kivet
tekivät kaivaessa vastusta, mutta hän kuopi kivet irti viilan tyngällä
ja sai lopulta kaivetuksi seinän alle aukon, josta sopivana hetkenä
voi ryömiä ulos. »Kunpa vain tuntisin, seudut ja tietäisin, mihin päin
lähteä», hän mietiskeli. »Tataritpa eivät virka mitään.»
Žilin päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun isäntä lähti matkalle.
Hän meni iltapäivällä aulin taa vuorelle seutua tarkastelemaan. Mutta
isäntä oli, lähtiessään käskenyt poikansa vartioida Žiliniä eikä
päästää häntä näkyvistä. Poika juoksi nyt ihan Žilinin kintereillä
kirkuen:
— Älä mene! Isä kielsi laskemasta. Taikka minä huudan ihmisiä!
Žilin rupesi poikaa taivuttelemaan.
— Enhän minä kauas mene, virkkoi hän, — nousen vain tuonne vuorelle;
haen lääkeruohoja, niitä tarvitaan. Tule mukaan. Enhän minä jalkapuissa
pakoon pääse. Huomenna sitten teen sinulle jousen ja nuolia.
Poika taipui ja he lähtivät. Vuori näytti olevan lähellä, mutta
jalkapuissa oli työlästä kompuroida. Kiipeäminen oli kova urakka.
Viimein oltiin vuorella, Žilin istahti ja alkoi tarkastella seutua.
Eteläpuolella, vajan takana notkossa, oli parvi hevosia, ja alempana
syvänteessä näkyi toinen tatarilaiskylä. Sen takana kohosi toinen
vuori, vielä jyrkempi, ja sen takana taas vuori. Vuorten välissä
siinsi metsä ja sitten oli taas vuoria, yhä korkeampia, ja kaikkein
korkeimmat olivat lumipeitteisiä, valkeita kuin sokeri. Yksi niistä
kohosi muita korkeammalle; sillä näytti olevan aivan kuin hattu päässä.
Katsoipa itään tai länteen, aina vain näkyi samanlaisia vuorenhuippuja;
siellä täällä pilkotti rotkoista tatarilaiskyliä, joista nousi savu.
»Tämä kaikki on nyt sitä heidän puoltaan», mietti Žilin. Sitten hän
alkoi silmäillä venäläiselle puolelle: alhaalla virtasi joki — ja sen
rannalla näkyi tatarilaiskylä puutarhoineen. Joella oli naisia pyykkiä
huuhtomassa, he näyttivät pieniltä kuin nuket. Kylän takana alempana
oli vuori ja sen takana vielä toisia metsän peittämiä vuoria. Mutta
kahden vuoren välitse siinsi etäällä tasanko, ja siellä hyvin kaukana
näkyi aivan kuin savu nousevan. Žilin koetti muistella ja palauttaa
mieleensä mistäpäin aurinko nousi ja mihin se laski silloin kun hän oli
linnoituksessa. Hän katseli yhä ja hänestä tuntui varmalta, että heidän
linnoituksensa oli juuri tässä laaksossa. Tuonne, noiden kahden vuoren
väliin oli siis koetettava paeta.
Aurinko alkoi jo mennä mailleen. Punertava hohde levisi vuorten
lumihuipuille, ja lumettomat vuoret tummenivat. Notkoista kohosi
sumua, mutta tasanko, jossa linnoituksen täytyi olla, leimusi pelkkänä
tulimerenä laskevan auringon valossa. Žilin terästi katseensa,
jotakin häämötti etäällä alangolta, sieltä nousi todellakin savua
rakennuksesta. Hän uskoi nyt varmasti, että sen täytyi tulla juuri
heidän linnoituksestaan.
Jo alkoi olla myöhä. Tatarilainen mulla huusi iltahuutonsa. Karjaa
ajettiin kotiin, — lehmät ammuivat. Poika kirkui yhtenään: »Lähdetään
jo», mutta Žilin ei olisi vielä tahtonut lähteä.
He palasivat kotiin. »Hyvä on», ajattelee Žilin, »nyt tunnen tien,
ei muuta kuin karkuun!» Jo samana yönä hän tahtoi karata. Yöt olivat
pimeät — oli uudenkuun aika. Pahaksi onneksi saapuivat tatarit
yöksi kotiin. Näin retkiltään palatessaan he tavallisesti ajavat
laumaa edellään ja pitävät iloa. Mutta nyt he eivät olleet saaneet
mitään käsiinsä, ainoastaan erään tatarin ruumis roikkui satulassa;
— vainaja oli punaparran veli. He olivat kokoontuneet kuljettamaan
vainajaa hautaan ja olivat äkeissään. Žilinkin tuli katsomaan. Kuollut
käärittiin palttinaan, kannettiin kylän taakse plataanipuiden alle ja
laskettiin nurmelle. Mullakin saapui siihen, ja kaikki sitoivat liinan
lakkiinsa ja kävivät istumaan kyykkyyn vierekkäin kuolleen ääreen.
Etumaisena oli mulla, hänen takanaan kolme turbaanipäistä ukkoa ja
näiden takana vielä muita tatareja. Kaikki istuivat äänettöminä, päät
painuneina rinnalle. He olivat kauan ääneti.
Vihdoin mulla kohotti katseensa ja lausui:
— Allah! — Hän sanoi vain tämän ainoan sanan, ja kaikki painoivat
jälleen päänsä ja olivat kauan vaiti istuen liikkumatta.
Mulla kohotti taas päänsä:
— Allah! — ja kaikki toistivat:— Allah! — vaieten jälleen. Kuollut
makasi nurmella liikkumattomana, ja toverit kyyköttivät ympärillä.
Kukaan ei hievahdakaan. Tuulenhenki ainoastaan hiukan leyhytteli
plataanin lehtiä. Sitten mulla luki rukouksen; kaikki nousivat ylös,
nostivat kuolleen ja kantoivat käsillään haudan reunalle. Hauta ei
ollut tavallinen, se oli kaivettu kellarin tapaisesti törmään. Miehet
tarttuivat kuollutta sääriin ja kainaloihin, laskivat hiljalleen
hautaan istuvaan asentoon ja asettivat kädet vatsalle.
Nogaijilainen toi sylyksen vihreitä kaisloja. Näillä täytettiin hauta,
se luotiin kiireesti umpeen, kumpu tasoitettiin ja pään puolelle
pystytettiin kivi. Sitten maa tallattiin, ja kaikki istuutuivat taas
vierekkäin haudan ääreen ja olivat kauan ääneti.
— Allah! Allah! Allah! — Saattajat huokasivat ja nousivat.
Punapartainen tatari jakeli ukoille rahaa, hypähti ylös ja
sivallettuaan kolme kertaa piiskalla otsaansa lähti kotiinsa.
Seuraavana aamuna Žilin näki punaparran taluttavan tammaa kylän taakse
ja kolmen muun tatarin kulkevan hänen perässään. Tultuaan kylän taakse
punaparta heitti takin yltään, kääri paidanhihansa ylös — käsivarret
olivat vankat — veti tikarinsa vyöltään ja hioi sitä kovasimeen. —
Tatarit tempoivat tamman päätä taaksepäin, punaparta astui luokse ja
viilsi eläimeltä kurkun poikki, kaatoi tamman pitkälleen ja alkoi
nylkeä elukkaa tunkemalla nyrkkinsä nahan alle. Tuli akkoja ja tyttöjä
suolia ja sisälmyksiä puhdistamaan. Miehet paloittelivat sitten hevosen
kappaleiksi ja laahasivat tupaan. Ja koko kylän väki saapui punaparran
taloon vainajan muistoa viettämään.
Kolme päivää syötiin sitten tamman lihaa, juotiin tatarilaisolutta
ja vietettiin vainajan muistoa. Kaikki tatarit olivat kotosalla.
Neljäntenä päivänä Žilin näki päivällisen tienoissa miesten hommaavan
lähtöä jonnekin. Talutettiin hevosia pihalle, varustauduttiin.
Kymmenkunta miestä lähti matkalle, punaparta heidän mukanaan.
Ainoastaan Abdul jäi kotiin. Yöt olivat vielä pimeät, uusi kuu oli
vastikään syntynyt.
— Nyt, tuumi Žilin, on tullut karkaamisen hetki. — Hän puhui asiasta
Kostylinillekin. Mutta tätä yritys peloitti.
— Mihin me tästä karkaamme? Kun emme tunne edes tietäkään.
— Minä kyllä tunnen tien.
— Mutta yössä ei ehditä perillekään.
— Ollaan metsässä yötä, jollei ehditä. On minulla jokunen kakkarakin
säästettynä. Sitäkö tässä rupeaa istumaan? Kuka tietää lähettävätkö
rahojakaan. Ja tatarit ovat nyt kiukuissaan, kun venäläiset ovat
tappaneet heidän miehensä.
Kostylin tuumaili kotvan aikaa.
— No, olkoon menneeksi.
Žilin ryömi aukon suulle ja kaivoi sitä suuremmaksi, jotta Kostylinkin
mahtuisi. He istuivat sitten odottamaan, kunnes kylässä äänet
vaikenivat.
Kun ei koko aulista enää kuulunut ihmisääntä, Žilin ryömi vajasta
seinän alitse. Hän kuiskasi Kostylinille: »Ryömi!» Kostylinkin pääsi
reijästä, mutta jalallaan tuli potkaisseeksi kiveä ja kolistelleeksi.
Isännällä oli talon vahtina kirjava koira, hyvin äkäinen, Uljašin
niminen. Tätä Žilin oli jo etukäteen vartavasten syötellyt. Koira kuuli
nyt kolinan, ärähti haukkumaan ja ryntäsi vajan luo perässään vielä
muitakin koiria. Žilin vihelsi hiljalleen ja heitti piirakan palan
koiran eteen. Uljašin tunsikin jo hänet, alkoi heiluttaa häntäänsä ja
lakkasi haukkumasta.
Isäntä kuuli tupaan haukunnan ja huusi sieltä koiralle: — Uskii! Uskii!
Uljašin!
Mutta Žilin syyhytteli koiran niskaa. Koira oli ääneti, hankasi itseään
hänen polviansa vasten ja heilutteli häntäänsä.
Nurkan takana he sitten istuivat odotellen. Kaikki oli taas hiljaista;
kuului ainoastaan lampaan yninää karsinasta ja alhaalla kivien lomitse
virtaavan veden kuohu. Oli pimeä, tähdet kiiluivat korkealla taivaalla;
vuoren takaa alkoi uusi kuu punertavana kohota, sakarat ylöspäin.
Notkoissa leijaili maidonvalkeana sumu.