Heidän elämänsä oli nyt niin tukalaa kuin suinkin. Jalkapuista
ei päästetty eikä heitä laskettu ollenkaan raittiiseen ilmaan
jaloittelemaan. Heille heitettiin kuoppaan kuin koirille melkein
paistamatonta taikinaa ja tuotiin ruukussa vettä. Kuopassa oli
raskas, kostea, löyhkäävä ilma; Kostylin tuli ihan sairaaksi, rupesi
pöhöttymään koko mies, ja ruumista alkoi kovasti särkeä; hän milloin
voihki, milloin taas yritti nukkua. Žilininkin mieli oli ihan lamassa;
asiat olivat nyt huonolla kannalla. Eikä hän keksinyt keinoa, millä
olisi täältä selvin nyt. Hän ryhtyi kuopimaan reikää, mutta ei tiennyt
minne mullan heittäisi. Isäntä huomasi sen ja uhkasi tappaa.
Kyyröttäessään kerran kuopassaan hän muisteli taas entistä
vapaanaoloaan ja ikävöi. Samassa putosi piirakas suoraan hänen
polvilleen, pian senjälkeen tipahti toinen ja kirsikoita vielä lisäksi.
Hän katsahti ylös ja huomasi siellä Dinan. Tämä katseli häntä hetkisen,
nauroi ja juoksi sitten tiehensä. Žilinin päähän juolahti heti:
— Jospa tuo Dina auttaisi!
Hän puhdisti kuopan nurkan, kaivoi esiin savea ja alkoi muovailla
nukkeja.
Hän valmisti ihmisiä, hevosia, koiria ja ajatteli itsekseen: — Kun Dina
taas tulee, heitän nämä hänelle.
Dinaa ei kuulunut koko seuraavana päivänä. Sen sijaan Žilin kuuli
kavioiden kapsetta; ratsastajat ajoivat ohitse, ja tatarit kokoontuivat
moskeijan luokse. Siinä he kiistelivät, huusivat ja puhuivat jotakin
venäläisistä. Žilin erotti ukon äänen. Hän ei saanut sanoista tarkoin
selvää, mutta sen verran hän arvasi, että venäläisiä oli tullut
lähitienoille ja että tatarit pelkäsivät heidän saapuvan kylään ja
olivat nyt ymmällä mihin panisivat vangit ja mitä näille oli tehtävä.
He keskustelivat Žilin kuuli kopinaa ja näki Dinan hetkisen
ja poistuivat. Äkkiä ylhäältä. Hän katsahti ylös kyykistyvän
kuopan reunalle; tytön polvet olivat korvia korkeammalla. Tyttö
kurottautui, kaulahelmet riippuivat, heiluivat kuopan yläpuolella,
ja silmät loistivat kuin kaksi tähteä. Hän vetäisi hihastaan kaksi
juustopiirakkaa ja heitti Žilinille. Žilin otti ne ja virkkoi:
— Miksi et ole pitkään aikaan käynytkään? Minä olen tehnyt sinulle
leikkikalujakin. Ota! — Hän alkoi viskellä niitä yksitellen tytölle.
Mutta tyttö pudisti vain päätään eikä katsonutkaan niitä.
— En minä tahdo! — virkkoi hän. Hän oli ääneti ja istui.
Sittenhän jatkoi:— Ivan, he tahtovat sinut tappaa! — Hän osoitti
kädellään kaulaansa.
— Kuka tahtoo tappaa?
— Isä. Ukot yllyttävät. Mutta minun on sinua sääli.
Žilin vastasi:
— No, jos käy sääliksi, niin tuohan sitten minulle pitkä seiväs.
Tyttö pudisti vain päätään: — En voi!
Žilin rukoili häntä kädet ristissä:
— Hyvä, kiltti Dina, tuo seiväs!
— En voi, vastasi tyttö. Näkevät, kaikki ovat kotona. — Samalla hän
juoksi pois.
Ilta tuli, ja Žilin istui miettien: — Mitenhän tässä käy? Yhtämittaa
hän katseli aukon suulle. Taivaalla tuikkivat tähdet, mutta kuu ei
ollut vielä noussut. Mulla huusi iltahuutonsa, sitten pii taas kaikki
hiljaista. Žilin oli vaipumaisillaan uneen ajatellen: tyttö pelkää.
Äkkiä rupesi hänen päälleen tipahtelemaan savikokkareita; hän katsahti
ylöspäin: pitkä seiväs töksähteli kuopan reunaan, töksähti, alkoi
laskeutua ja painui kuoppaan. Žilin ihastui kovasti, tempasi seipään
käteensä ja laski sen jälleen maahan. Kylläpä olikin aika seiväs! Hän
oli nähnyt sen ennen talonkatolla.
Hän katsoi jälleen ylöspäin, — tähdet tuikkivat korkealla taivaalla;
mutta Dinan silmät loistivat pimeässä kuopan reunalla kuin kissan
silmät. Hän kurotti päänsä yli kuopan reunan ja kuiskasi: — Ivan, Ivan!
Kädellään hän viittaili lakkaamatta suutaan kohti antaen siten merkin
olla hiljaa.
— Mitä? kysyi Žilin.
— Kaikki muut ovat menneet, kaksi on vain jäänyt kotiin.
Žilin virkkoi Kostylinille:
— No, lähdetäänpäs, yritetään viimeisen kerran; minä kyllä nostan sinut.
Kostylin ei ottanut puhetta kuuleviin korviinsa.
— Ei, ei minusta ole lähtijäksi. Mihinkä minä tästä, kun en kykene edes
kääntymäänkään.
— No, hyvästi sitten, erotaan ikiystävinä! Hän suuteli Kostyliniä.
Žilin tarttui seipääseen, pyysi Dinaa pitämään sitä pystyssä ja alkoi
kiivetä ylös. Mutta jalkapuut tekivät haittaa, ja hän luiskahti pari
kertaa takaisin. Kostylinkin kohottautui auttamaan, ja kun Dinakin
nauraen kiskoi häntä kaikin voimin paidan pieluksesta, pääsi hän
viimein ylös.
Žilin ojensi seipään Dinalle sanoen:
— Vie paikoilleen, Dina; jos huomataan sen olevan poissa, saat selkääsi.
Dina vei seipään pois, ja Žilin lähti kulkemaan vuoren juurelle päin.
Kompuroituaan jyrkänteen alle hän haki terävän kiven ja koetti ruhjoa
jalkapuiden lukkoa. Mutta se oli vahva, iskut eivät siihen pystyneet,
eikä siihen tahtonut oikein päästä käsiksikään. Äkkiä hän kuuli jonkun
juoksevan vuoren rinnettä alas kevyesti hyppelehtien. — Kaiketi taas
Dina! hän ajatteli. Tyttönen juoksikin hänen luokseen ja otti häneltä
kiven virkkaen:
— Annahan kun minä!
Dina laskeutui polvilleen ja alkoi kivellä nakutella lukkoa. Mutta
kädet olivat hennot kuin varvut, eikä niissä ollut voimaa ollenkaan.
Hän heitti kiven kädestään ja puhkesi itkuun. Žilin kävi taas
vuorostaan käsiksi lukkoon, ja Dina kyykistyi hänen viereensä pitäen
häntä kiinni hartioista. Žilin kohotti katseensa ja näki vasemmalta
vuoren takaa tulevan kirkkaan kajastuksen taivaanrannalla. Kuu oli
nousemaisillaan. — Rotkon poikki metsään on päästävä, ennenkuin kuu
ehtii kokonaan nousta, hän ajatteli ja nousi seisoalleen viskaten kiven
kädestään. — Täytyy lähteä vaikka kahleissa.
— Hyvästi, Dina kulta. En unohda sinua koskaan. — Dina kavahtaa häneen
kiinni ja kopeloi käsillään löytääkseen paikan, mihin pistäisi hänelle
piirakoita. Žilin otti ne tytöltä.
— Kiitos, kaikkea sinä keksitkin. Kuka sinulle tästälähtien
leikkikaluja tekee, puheli hän silittäen tytön hiuksia.
Dina purskahti itkuun ja kätki kasvot käsiinsä. Hän juoksi sitten
vuorelle ja hyppelehti kuin vuorikauris kiveltä kivelle. Pimeässä
kuului vain palmikon heiluvien helyjen ja rahojen helinä.
Žilin teki ristinmerkin, piti lukosta kiinni, jottei se kalisisi,
ja läksi kulkemaan tietä pitkin. Hän laahasi jalkojaan eteenpäin ja
katseli alinomaa nousevan kuun kajastusta taivaanrannalla. Tien hän
tunsi hyvästi. Vain noin kahdeksan virstaa oli matkaa suoraa tietä.
Kunpa joutuisi metsään, ennenkuin kuu nousta. Hän kahlasi erään puron
poikki, — kajastus taivaalla jo vaaleni vuoren takana. Kulkiessaan
notkon poikki Žilin yhä silmäili taivaanrantaa: kuuta ei vielä näkynyt.
Mutta kajastus kirkastui kirkastumistaan, ja rotkon toinen puoli
kävi yhä valoisammaksi. Metsän varjo siirtyi vuoren juurelle läheten
häntä koko ajan. Varjon turvissa Žilin samosi eteenpäin. Hän kiiruhti
kulkuaan, mutta kuu näytti vielä nopeammin kohoavan; oikeallakin
puolella se jo valaisi puiden latvoja. Žilin lähestyi metsää, ja kuukin
jo kohosi vuorten takaa. Oli kirkasta ja valoisaa kuin päivällä.
Puitten lehdetkin saattoi selvästi nähdä. Vuorilla oli äänetöntä ja
valoisaa ja kuolon hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Kuului ainoastaan
puron lirinää alhaalta.
Žilin pääsi metsän suojaan kohtaamatta mitään tiellä. Hän valitsi
metsässä pimeimmän paikan ja istuutui lepäämään.
Syötyään kakkaran ja levähdettyään hän haki kiven ja rupesi jälleen
kalkuttelemaan jalkapuita rikki. Kädet ihan menivät verille, mutta
lukko ei särkynyt. Hän nousi taas ja lähti astumaan polkua pitkin.
Virstan verran kuljettuaan hän tunsi voimainsa olevan ihan lopussa;
jalkoja ihan särki. Kun kymmenenkin askelta sai astutuksi, täytyi
hänen aina taas pysähtyä. — Ei auta, ajatteli hän, — täytyy kompuroida
niin kauan kuin voimat riittävät. Jos käyn istumaan, en kykene enää
nousemaan. Linnoitukseen asti en jaksa kulkea. Mutta kun päivä alkaa
sarastaa, käyn metsään makaamaan ja yön tullen jatkan taas matkaani.
Koko yön hän kulki. Vain kaksi ratsastavaa tataria sattui tulemaan
vastaan, mutta Žilin piilottautui puun taakse kuultuaan jo kaukaa äänet.
Kuutamo alkoi jo vaaleta ja kaste nousta maahan; auringonnousu oli
lähellä. Žilin ei vielä ehtinyt metsän laitaan. — No, astunpahan
vielä kolmisenkymmentä askelta, sitten painaudun metsään istumaan.
— Kuljettuaan tämän verran hän huomasikin metsän loppuvan. Hän tuli
aukealle metsästä; oli ihan valoisaa. Aro ja linnoitus olivat hänen
edessään alhaalla aivan kuin kämmenellä. Vasemmalla aivan lähellä
vuorenjuurta näkyi tulia; ne olivat juuri sammumaisillaan, niistä
levisi savu ja niiden ääressä näkyi ihmisiä.
Žilin katseli tarkemmin, näki pyssyjen vilahtelevan, kasakoita,
sotamiehiä.
Hänen mielensä kävi iloiseksi, ja hän ponnisti viimeiset voimansa
lähtiessään kulkemaan vuorenkylkeä alas. — Herra varjelkoon, tuolla
aukealla joutumasta ratsastavan tatarin näkyviin; en pääsisi pakoon,
vaikka jo olenkin lähellä!
Tuskin hän ehti tätä ajatella, kun huomasi vasemmalla kummulla,
muutaman kivenheiton päässä kolmen tatarin seisovan. Nämä huomasivat
hänet ja lähtivät kiitämään häntä kohti. Häneltä oli sydän ihan
pakahtua. Hän viittoili käsillään ja huusi minkä suinkin ääntä sai
tovereilleen:
— Hyvät miehet! Pelastakaa! Toverit!
Ja kasakat kuulivat, he keikahtivat hevostensa selkään ja ratsastivat
häntä kohti ja tatareja vastaan.
Kasakat olivat etäällä, tatarit aivan lähellä. Žilin ponnisti viimeiset
voimansa, piteli jalkapuistaan kiinni ja juoksi kasakoita kohti.
Nääntyneenä hän teki ristinmerkin ja huusi:
— Hyvät miehet! Ystävät! Ystävät!
Kasakoita oli noin viisitoista.
Tatarit pelästyivät ja pysähtyivät, ennenkuin olivat hänet
tavoittaneet. Žilin riensi suinpäin kasakkain luo.
Kasakat ympäröivät hänet joka puolelta kysellen:— Kuka? Mitä miehiä?
Ja mistä? Mutta väsymyksestä ja mielenliikutuksesta menehtyneenä Žilin
vain itki ja toisti yhtenään:
— Ystävät! Ystävät!
Sotamiehetkin saapuivat paikalle ja ympäröivät hänet. Kuka antoi
leipää, kuka puuroa, kuka viinaa, joku peitteli päällysnutullaan, joku
alkoi särkeä jalkapuita.
Upseerit tunsivat hänet ja veivät linnoitukseen. Sotamiesten kesken
syntyi suuri riemu, toverit kokoontuivat kaikki Žilinin luo.
Žilin kertoi heille tarkoin, miten hänelle oli käynyt, ja virkkoi
lopuksi:
— Semmoinen oli minun naimamatkani. Eipä näyttänyt olevan Luojan tahto.
Ja hän jäi edelleen palvelemaan Kaukasiaan.
Kostylinista vaaditut viisituhatta saatiin suoritetuksi vasta kuukauden
kuluttua. Mies-parka oli silloin melkein kuoleman kielissä.