Kokonaisen kuukauden Žilin eli näin tovereineen. Isäntä yhä vain
naureskeli: »Jos sinu, Ivan, hyvä, — minu, Abdulin, hyvä». Mutta ruoka
oli kehnoa, — ainoastaan hapattamatonta hirssileipää joskus hiukan
kakkaraksi paistettua, toisinaan taas aivan pelkkää taikinaa.
Kostylin kirjoitti uudelleen kotiinsa, odotteli rahakirjettä ja ikävöi.
Päiväkaudet hän istui vajassa ja laski päiviä, milloin kirjeen pitäisi
saapua, tahi nukkui. Mutta Žilin tiesi, ettei hänen kirjeensä tullut
perille, eikä toista enää kirjoittanut.
»Mistä äitimuori semmoiset rahat ottaisi minun lunnaikseni», hän
mietti. »Tähän asti on enimmäkseen elänyt minun lähettämistäni
rahoista. Ja jos saisikin miten kokoon viisisataa, niin sitten olisi
puilla paljailla. Ehkäpä hyvässä lykyssä suoriudun tästä omin neuvoin.»
Kaikki paikat hän tutki ja tarkasteli, miettien miten pääsisi
karkaamaan.
Hän käveli vihellellen kartanolla, välistä istuutui jotakin
näpertelemään; teki savinukkeja ja punoi koreja vitsaksista. Žilin oli
ihmeen kätevä, oikea mestari kaikkeen tällaiseen.
Muovailipa hän kerran savesta nuken, jolla oli oikein nenä, kädet ja
jalat, vieläpä tatarilainen mekkokin yllä, ja pisti sen seisomaan
katolle.
Tatarilaistyttöjä kulki ohi, he menivät kaivolle. Talon tytär Dina
huomasi nuken ja kutsui toverinsakin sitä katsomaan. Kaikki laskivat
astiansa maahan, katsoivat ja nauroivat. Žilin otti nuken ja tarjosi
sitä heille, mutta he vain nauroivat, eivätkä uskaltaneet siihen
koskea. Hän pani sen takaisin katolle ja meni vajaan nähdäkseen, mitä
seuraisi.
Dina juoksi nuken luo, vilkaisi ympärilleen, sieppasi lelun ja livisti
tiehensä.
Aamulla päivän sarastaessa Žilin näki Dinan tulevan portaille nukke
kädessään. Nukke oli nyt koristettu punaisilla tilkuilla ja hän
tuuditteli sitä kuin lasta ainakin, hyräillen sille kehtolaulua.
Kohta tuli äitikin ulos, alkoi torua häntä, tempasi nuken hänen
kädestään, löi sen kappaleiksi ja lähetti Dinan jotakin toimittamaan.
Žilin teki vielä toisenkin nuken, entistä paremman, ja lahjoitti sen
Dinalle. Tyttö toi kerran ruukun Žilinille, laski astian maahan ja
istuutui katselemaan häntä. Hän osoitti nauraen astiaa.
»Mikähän sitä niin huvittaa?» ajattelee Žilin. Hän otti astian ja
rupesi juomaan luullen astiassa olevan vettä. Mutta siinä olikin
maitoa. Hän joi maidon ja virkkoi: Hyvää oli!» Tästäpä tyttö vasta
riemastui!
— Hyvä, Ivan, hyvä! — sanoi hän hypähtäen seisoalleen, taputti käsiään
ja juoksi pois.
Siitä lähtien hän toi joka päivä salaa Žilinille maitoa. Ja kun tatarit
tekivät vuohenmaidosta juustoja, joita kuivatettiin katolla, kiidätti
hän niitäkin varkain Žilinille. Kerran isäntä tappoi pässin, ja tyttö
toi hihassaan viipaleen lampaan paistia vangille heittäen sen ovesta ja
juosten heti tiehensä.
Sattui kerran kauhea ukonilma; vettä satoi tunnin ajan kuin saavista
kaataen. Purot pursuivat sameina. Mistä ennen pääsi kahlaamalla, siinä
oli nyt vettä kolmen arssinan syvyydeltä ja virta käänteli kiviä.
Kaikkialla virtasi puroja, ja vuorilla kävi veden pauhu. Sadekuuron
mentyä ohi virtasi ojia kylän joka haaralla. Žilin pyysi isännältä
veitsen, teki telan sivulaudat ja niiden väliin veisti rattaan. Rattaan
kummallekin puolelle hän kiinnitti nuken.
Tyttöset toivat hänelle tilkkuja, ja hän vaatetti niillä nuket;
toisesta teki tytön, toisen puki pojaksi. Sitten hän kiinnitti vehkeet
telaan ja asetti puroon. Ratas alkoi pyöriä ja nuket hypähdellä.
Koko kylä oli kohta siinä koolla: poikia, tyttöjä, vanhoja eukkoja ja
ikämiehiäkin. Kaikki solkkasivat vierasta kieltään.
— Ai urus, ai Ivan!
Abdulilla sattui olemaan rikkinäinen kello. Hän kutsui Žilinin
luokseen, näytteli hänelle kelloa ja melskasi jotakin.
Žilin sanoi heti:
— Annahan tänne, niin korjataan.
Hän otti kellon, väänteli veitsellä rattaat auki, pani ne jälleen
paikoilleen ja antoi kellon takaisin. Kello käydä naksutti.
Isäntä ihastui tästä; toi vanhan, rikkinäisen alusmekkonsa ja lahjoitti
sen Žilinille. Mitäs muuta kuin ota — kelpasihan se yöllä peitteeksi.
Tästä lähtien Žilinin kätevyydestä kulki maine, että hän oli oikea
mestari. Alkoi tulla väkeä hänen luokseen kaukaisista kylistä; ken toi
pyssyn tai pistoolinlukon, ken kellorähjän korjattavaksi. Toipa isäntä
hänelle työkalujakin, hohtimet, poran ja viilan.
Kerran eräs tatari sairastui, ja heti tultiin Žiliniä pyytämään:
»Tulehan parantamaan!» Žilinillä ei ollut aavistustakaan miten oli
lääkittävä, mutta hän meni kuitenkin katsomaan potilasta tuumien:
»Tottapahan siitä omia aikojaan paranee.» Hän meni vajaan, otti vettä,
sekoitti siihen hiekkaa ja lausui puoliääneen jotakin tatarien kuullen,
antaen sitten juoman sairaalle. — Onneksi hänen maineelleen potilas
parani.
Žilin alkoi jo vähän ymmärtää heidän kieltäänkin. Toiset, jotka jo
olivat tutummiksi käyneet, kutsuivat häntä tuttavallisesti nimeltä:
»Ivan». Muut taas pälyilivät häneen kuin villipetoon.
Punapartainen tatari ei sietänyt Žiliniä. Heti kun hän vain sattui
tämän näkemään, synkistyivät miehen kasvot ja hän kääntyi poispäin tai
alkoi ärhennellä. Olipa täällä vielä eräs ukkokin, hän ei tosin asunut
itse kylässä, vaan tuli aina jostakin vuoren juurelta. Žilin näki hänet
vain silloin, kun hän kulki talon ohi moskeijaan Allahia kumartamaan.
Tämä oli lyhyt mies, lakin ympäri oli kierretty valkea liina, suipoksi
leikattu parta ja viikset olivat valkeat kuin untuva. Kasvot olivat
ryppyjä täynnä ja tiilenpunaiset. Nenä oli käyrä kuin haukan nokka,
harmaat silmät kiiluivat ilkeästi ja hampaattomasta suusta törrötti
vain kaksi torahammasta. Turbaani päässään hän mennä köpitteli
sauvaansa nojaten ja tähyili ympärilleen kuin susi. Huomatessaan
Žilinin hän murahti ja kääntyi pois.
Kerran Žilin lähti vuoren juurelle katselemaan ukon asuntoa. Hän
kulki polkua pitkin jonkin matkaa ja näki kiviaidan ympäröimän
puutarhapahasen; aidan takana kasvoi kirsikka- ja persikkapuita ja
vähän etempänä oli pieni, tasakattoinen hökkeli. Hän astui lähemmäksi,
näki oljista punottuja mehiläispönttöjä vierekkäin; mehiläiset
lentelivät suristen niiden ympärillä. Ukko oli polvillaan maassa,
hääräillen mehiläispesän ääressä. Žilin nousi siitä hiukan ylemmäs
katsomaan ja sattui kolistamaan jalkapuitaan. Ukko vilkaisi taakseen,
älähti, vetäisi vyöltä pistoolin ja laukaisi Žiliniä kohden. Tämä ehti
töintuskin painautua kiven taakse suojaan.
Ukko tuli kantelemaan isännälle. Tämä kutsui Žilinin luokseen ja
naurussa suin kysyi:
— Mitä sinulla oli tekemistä ukon luona?
— Kävinpähän vain katsomassa, miten ukko siellä elelee. En minä hänelle
mitään pahaa tehnyt.
Isäntä kertoi ukolle Žilinin vastauksen.
Mutta äijä oli vain kiukuissaan, murisi jotakin torahampaat törröllä ja
pui nyrkkiä Žilinille.
Kaikkea Žilin ei ymmärtänyt, sen hän kuitenkin tajusi, että ukko käski
isäntää tappamaan venäläiset eikä pitämään heitä talossaan. Lopulta
ukko lähti kotiinsa.
Žilin alkoi kysellä isännältä lähemmin ukosta, mikä hän oikein oli.
Isäntä selitti:
— Siinä vasta mies oli! Ei olekaan hänen veroistaan džigittiä näillä
mailla, monta venäläistä on ottanut hengiltä ja rikas oli aikoinaan.
Kolme eukkoa on ukolla ollut ja kahdeksan poikaa. Kylässä asuivat
kaikki yhdessä. Saapuivat sitten venäläiset, hävittivät kylän ja
tappoivat seitsemän poikaa. Yksi poika vain jäi henkiin ja antautui
venäläisille. Ukko matkusti perästä ja heittäytyi itsekin venäläisten
armoille. Eleli heidän parissaan kolmisen kuukautta, löysi sieltä
poikansa, surmasi hänet omin käsin ja sitten pakeni. Sen päivän jälkeen
ei ole enää sotaa käynyt, vaan Mekkaan matkusti Allahia rukoilemaan.
Siksi nyt turbaania kantaa. Mekassa käynyttä sanotaan Hadziksi, ja
sellaisilla on turbaani päässä. Ukko ei suosi teikäläisiä. Käskee
tappamaan sinut, mutta minun ei käy sitä tekeminen, kun olen maksanut
sinusta rahat. Pidän sinusta, Ivan, en hennoisi tappaa, en edes luotani
laskea, ellen olisi antanut sanaani. — Isäntä nauraa virnisteli
virkkaessaan venäjäksi: »Sinu, Ivan, hyvä, minu, Abdul, hyvä.»