Žilin koetti nyt sekä huulillaan että käsillään selittää, että hänen
oli jano.
Vihdoinkin ymmärsi mustaverinen mies, nauraa hohotti ja huusi tupaan
jollekin:— Dina!
Pihan poikki juoksi iältään kolmentoista tienoissa oleva tyttönen
— hintelä, kasvoiltaan tummaa miestä muistuttava, arvatenkin hänen
tyttärensä. Tytönkin silmät olivat mustat ja säkenöivät ja piirteet
sievät. Hänellä oli yllään leveähihainen paidantapainen väljä sininen
mekko. Pääntietä, helmoja ja hihansuita koristi nauha. Leveät housut
ja kengät oli jalassa ja näiden kenkien päällä toiset, korkeakantaiset
päällyskengät. Kaulassa riippui venäläisistä puoliruplasista tehty
helminauha. Päähinettä ei hänellä ollut; musta tukka oli palmikolla ja
siihen oli kiinnitetty joukko helyjä ja hopeainen ruplan raha.
Isä käski häntä jonnekin, ja tyttönen juoksi pois, palaten heti
takaisin peltiruukku mukanaan. Hän ojensi juoma-astian vieraalle ja
laskeutui kyykkysilleen, niin että olkapäät painuivat polvia alemmaksi.
Siinä silmät selällään hän töllisteli Žiliniä tämän ahmiessa vettä, —
aivan kuin olisi nähnyt edessään ihmeellisen petoeläimen.
Žilin ojensi tyhjän ruukun takaisin tytölle, joka lennähti menemään
kuin villi vuorikauris. Isäkin naurahti, kutsui häntä takaisin ja
lähetti uudelleen jonnekin. Tyttö otti ruukun, juoksi pois ja palasi
heti kohta takaisin tuoden pyöreällä lautatarjottimella kappaleen
hiivaleipää; hän istui jälleen kyykkysillään eikä hellittänyt
katsettaan Žilinistä.
Tatarit poistuivat ja sulkivat oven jälleen.
Hetkisen kuluttua tuli nogaijilaisrenki Žilinin luo ja sanoi:— Hei,
isäntä, hei!
Ei hänkään osannut venäjää. Žilin ymmärsi kuitenkin, että hänen oli
lähdettävä johonkin.
Žilin lähti kulkea kompuroimaan jalkapuissa; oli vaikea liikkua,
puut kiersivät jalkaa sivulle. Edellä kulki nogaijilainen.
Saavuttiin tatarilaiskylään, jossa näkyi kymmenkunta taloa ja pieni
muhamettilaiskappeli. Erään majan edessä seisoi kolme satuloitua
hevosta, joita poikaset pitelivät suitsista kiinni. Tästä talosta
lennähti esiin mustaverinen tatari ja viittasi Žiliniä luokseen.
Hän solkkasi yhä nauraen outoa kieltään ja kääntyi takaisin tupaan.
Žilin astui perästä. Pirtti oli siisti, valkeat saviseinät hohtivat.
Etuseinälle oli asetettu kirjavia höyhenpatjoja, joiden kummallakin
puolella riippui kallisarvoisia ryijyjä, niihin oli kiinnitetty
pyssyjä, pistooleja ja tšerkessiläismiekkoja — kaikki hopeaisia.
Toisella seinällä oli permannon tasalla pieni uuni. Savilattia oli
puhdas ja sileä kuin riihen permanto, ja etunurkka oli huovan ja
sen päälle pantujen mattojen peitossa; matoilla oli vielä pehmeitä
höyhentyynyjä. Koko seurue, musta- ja punapartainen tatari sekä kolme
muuta, istui matoilla paljaat matalat kengät jalassa. Selkänojana oli
kullakin höyhentyyny ja heillä oli edessään pyöreällä puulautasella
hirssiohukaisia ja voisulaa sekä tuopissa tatarilais-olutta, buzaa. He
söivät ohukaisia paljain sormin niin että rasva tippui näpeistä.
Musta mies hypähti seisoalleen ja käski asettaa Žilinin istumaan
syrjempään semmoiselle kohdalle lattiaa, missä ei ollut mattoa; sitten
hän siirtyi takaisin matolle ja kestitsi vieraitaan ohukaisilla ja
oluella. Renki vei Žilinin istumaan savipermannolle ja heitti sitten
päällimmäiset kengät jaloistaan ovensuuhun ja istuutui huopapeitteelle
lähelle isäntiä. Hän istui siinä ja vesissä suin katseli näiden syöntiä.
Tatarien syödessä ohukaisia astui sisään tatarilasvaimo, yllään
samantapainen mekko kuin tytölläkin. Housut oli hänelläkin jalassa ja
pää liinaan käärittynä. Hän vei pois ruuan tähteet ja ojensi sitten
pesuastian ja ohutkaulaisen vesiruukun miehille. Pestyään kätensä
tatarit panivat ne ristiin, heittäytyivät polvilleen, ja kaikkiin
ilmansuuntiin hoilottaen lukivat rukouksensa. Tämän jälkeen he alkoivat
keskustella omalla kielellään. Sitten yksi vieraista kääntyi Žilinin
puoleen ja puhui venäjäksi:
— Sinut otti vangiksi Kazi-Muhamed, — hän selitti osoittaen
punapartaista tataria. — Hän sinut on antanut Abdul-Muratille, — hän
osoitti nyt mustaa miestä. — Abdul-Murat on nyt isäntäsi.
Žilin ei virka tähän sanaakaan. Abdul-Murat alkaa nyt puhua polittaa ja
nauraa hohottaen, hän viittoo Žilinille ja hokee: »Soldat urus! Karašoo
urus!»
Tulkki selitti: »Hän käskee sinua kirjoittamaan kotiisi ja lunnaita
pyytämään. Heti kun rahat lähettävät, päästää hän sinut vapaaksi.»
Žilin mietti hetkisen ja virkkoi:
— No, paljonko hän sitten vaatii lunnaita?
Tatarit vaihtoivat jonkin sanan, ja tulkki vastasi:
— Kolmetuhatta ruplaa.
— Ei, sanoi siihen Žilin, — sitä en voi hankkia.
Abdul hypähti jälleen pystyyn, huitoi käsiään ja puhui jotakin
Žilinille — aivan kuin tämän olisi täytynyt ymmärtää. Tulkki selitti
venäjäksi: — Paljonko sitten lupaat? Žilin mietti hetkisen ja vastasi:—
Viisisataa. Tatarit alkoivat puhua vilkkaasti, kaikki yhtaikaa. Abdul
kirkui punaparralle, niin että sylki pärskyi suusta.
Mutta tämä vain rypisteli kulmiaan ja naksutteli kieltään.
Vihdoin sai tulkki suunvuoron:
— Ei isäntä tyydy viiteensataan. Hän maksoi sinusta itsekin kaksisataa;
Kazi-Muhamed oli sen verran velkaa. Vähintään kolmetuhatta tahtoo.
Ellet kirjoita, sullovat sinut kuoppaan ja pehmittävät luusi piiskalla.
— Älkää luulko säikäyttävänne — tuumi Žilin itsekseen, — pelko pilaisi
asian kokonaan.
Hänkin hypähti pystyyn ja virkkoi:
— Sano tuolle turjakkeelle, että jos peloittelemaan rupeaa, en anna
kopeekkaakaan enkä kirjoita sanaakaan. En ole ennenkään pelännyt teitä
heittiöitä enkä pelkää nytkään!
Tulkki käänsi hänen sanansa heille, ja he alkoivat jälleen läplättää.
Kauan siinä pälpätettiin; sitten nousi mustaverinen mies ylös ja astui
Žilinin eteen.
— Urus džigit, džigit urus, virkkoi hän.
Džigit merkitsee heidän kielessään uljasta, rohkeata. Itsekin hän
oikein naurahti ja sanoi sitten jotakin tulkille, joka jälleen virkkoi
Žilinille.
— Anna tuhat ruplaa!
Žilin ei hellittänyt: — Viisisataa, enempää ei. Jos tapatte, niin ette
sitäkään saa.
Tatarit juttelivat keskenään hetkisen ja lähettivät rengin jonnekin;
he vilkuilivat milloin Žiliniin milloin ovelle. Pian palasikin renki
ja häntä seurasi lihavahko, rääsyinen mies, avojaloin hänkin ja
jalkapuissa.
Žiliniltä pääsi huudahdus, — mies oli Kostylin. Hänkin siis oli
joutunut vangiksi. Heidät pantiin istumaan vierekkäin ja he alkoivat
haastella keskenään. Tatarit katselivat heitä äänettöminä. Žilin
kertoi, miten hänen oli käynyt, ja Kostylin selitti taas, että hänen
hevosensa lyyhistyi maahan, pyssy teki tenän ja tämä Abdul otti hänet
kiinni.
Abdul hypähti äkkiä seisoalleen ja sanoi jotakin osoittaen Kostylinia.
Heille ilmoitettiin, että heillä oli nyt molemmilla sama isäntä ja että
se pääsee ensiksi vapaaksi, joka antaa ensin rahat.
— Kuulehan, — puhui hän Žilinille, — sinä pidät elämää, mutta sinun
toverisi on lauhkea kuin lammas; hän kirjoitti jo kotiinsakin,
viisituhatta lähettävät hänestä. Häntä aletaan ruokkiakin hyvin eikä
tehdä mitään pahaa.
Žilin vastasi:
— Tehköön toverini niinkuin tahtoo, hän saattaa olla rikas, mutta minä
en ole. Siinä pysyn, mitä olen sanonut. Tappakaa, jos tahdotte — paljoa
ette siitä kostu, mutta viittäsataa enempää en kotoani pyydä.
Tatarit olivat hetken vaiti. Äkkiä pyörähti Abdul jaloilleen, toi
lippaan, josta otti kynän, paperipalan ja mustetta. Ojentaen ne
Žilinille ja lyöden häntä olalle hän viittasi: — Kirjoita! Hän suostui
nyt viiteensataan.
— Maltahan, — virkkoi Žilin tulkille — sano hänelle, että meille on
annettava hyvää ruokaa, kunnolliset vaatteet ja jalkineet. Ja vielä,
että antaa meidän olla yhdessä, — niin on hauskempi — ja että päästää
jalkapuut.
Hän katsahti isäntään ja nauroi. Tämäkin myhäili kuunnellessaan ja
virkkoi:
— Vaatteiksi saat parasta mitä on: oikein tšerkessiläistamineet ja
saappaat, vaikka naimaan lähtisit! Saatte syödä kuin ruhtinaat. Jos
tahtovat yhdessä asua, asukoot vajassa molemmat. Mutta jalkapuita ei
päästetä, — karkaavat vielä. Vain yöksi otetaan pois. — Hän hypähti
aivan heidän eteensä ja taputteli olalle sanoen:— Jos sinu hyvä, — minu
hyvä!
Žilin kirjoitti kirjeen, mutta kirjoitti tahallaan sellaisen osoitteen,
ettei se voinut tulla perille. Itsekseen tuumaili: »Minä karkaan!»
Molemmat vietiin samaan vajaan. Sinne tuotiin myös kupo maissiolkia,
vesiruukku, leipää, kahdet vanhat tšerkessiläisvaatteet ja rikkinäiset
sotamiehen saappaat. Ne oli ilmeisesti kiskottu tatarien tappamien
sotamiesten jaloista. Yöksi irrotettiin jalkapuut, ja heidät teljettiin
vajaan.