Žilin ei saanut koko yönä unta silmiinsä. Yöt olivat lyhyet. Valojuova
tunkeutui seinänraosta vajaan — aamu siis valkeni. Žilin nousi ylös ja
paremmin nähdäkseen kaiversi rakoa suuremmaksi.
Raosta näkyi tie, joka kulki vuoren juurta pitkin; oikealla oli
tatarilaismaja, ja sen vieressä kasvoi kaksi puuta. Musta koira
loikoi tiellä, ja vuohi vuonineen tepasteli pihalla hännäntynkäänsä
heilutellen. Vuoren rinnettä nousi nuori tatarilaisvaimo. Kirjava paita
oli vyötäisiltä sidottu, hänellä oli jalassa housut ja saappaat. Pää
oli kauhtanan peitossa, ja pään päällä hän kantoi vettä metallisessa
vesiruukussa. Lanteet notkahtelivat hänen käydessään — ja hän talutti
kädestä paitasillaan tepsuttelevaa keropäistä poikavekaraa. Vaimo astui
vesiastioineen tupaan, josta tuli ulos eilinen punapartainen tatari,
yllään silkkinen pusero; miehen vyöstä riippui hopeainen väkipuukko,
jalassa hänellä oli paljaat matalat kengät ja päässä korkea, musta,
taaksepäin kallistuva lammasnahkalakki. Hän venytteli jäseniään ja
siveli punaista partaansa siinä seisoessaan. Hetkisen kuluttua hän
virkkoi jotakin rengilleen ja poistui.
Sitten ajoi ohitse pari poikasta hevosia juottamaan. Hevosten sieraimet
olivat kuolaiset. Tuvasta juoksi paitasillaan vielä muutamia keropäitä
poikasia, nämä kokoontuivat vajan eteen ja yrittivät tunkea kuivaa
risua seinänraosta sisään. Žilin karjaisi heille, jolloin naskalit
kirkuen juoksivat tiehensä, paljaat sääret vilkkuen.
Mutta Žilinin oli kova jano, kieli oli ihan tarttua kiinni kitalakeen.
»Tulisivat edes katsomaan», toivoi hän. Samassa hän kuuli ovea
avattavan. Punapartainen tatari astui vajaan päin, seurassaan toinen
lyhyempi, mustaverinen mies, jolla oli kirkkaat, tummat silmät ja
parta lyhyeksi ajeltu. Suu tällä seuralaisella oli iloisessa hymyssä
ja kasvoilla väikkyi hilpeä hyvätuulisuus. Tämä tummaverinen oli vielä
uljaammassa asussa: puseropaita oli sinistä silkkiä ja reunuksilla
koristettu. Vyöllä riippui suuri hopeainen väkipuukko ja jalassa
oli punaiset, hopeasuiset sahviaanikengät. Näiden ohuiden kenkien
päällä oli vielä toiset paksummat kengät. Päässä oli korkea valkea
lammasnahkalakki.
Punapartainen tatari astui sisään, puhui jotakin aivan kuin äkäpäissään
ja seisahtui nojaamaan oven kamanaa vasten; tikariansa heilutellen hän
mulkoili vihaisesti kulmiensa alta kuin mikäkin susi.
Mutta musta mies, vilkas ja notkea kuin vietereillä liikkuva, astui
suoraan Žilinin eteen, kävi kyykkysilleen ja virnistellen alkoi
taputella häntä olalle. Hän seikkasi nopeasti omaa kieltään, mulkoili
silmillään ja hoki yhtämittaa: »Karašoo urus! Karašoo urus!»
Žilin ei ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan ja hän virkkoi vain:
»Antakaa vettä, antakaa juotavaa!»