I
Kaukasiassa palveli upseerina Žilin niminen aatelismies.
Hän sai kirjeen kotoaan vanhalta äidiltään, joka kirjoitti:
— Minä olen jo käynyt vanhaksi ja tahtoisin ennen kuolemaani nähdä
rakkaan poikani vielä kerran. Tulethan sanomaan minulle jäähyväiset ja
saattamaan minut hautaan. Sitten voit taas kyllä palata toimeesi. Olen
katsonut sinulle morsiamenkin, viisaan, kauniin ja varakkaan. Ja jos
tyttö on mieleisesi, niin nait hänet ja ehkäpä jäätkin tänne kokonaan.
Žilin mietti itsekseen:
— Muori on tosiaankin jo raihnas; eipä tiedä, saisiko enää myöhemmin
nähdäkään. Täytynee lähteä; ja jos tyttö on hyvä, niin miksikäs ei
vaikka naimisiin.
Hän meni everstin luo pyytämään lomaa, sanoi tovereilleen jäähyväiset,
hankki miehille erojaisiksi neljä ämpäriä viinaa ja valmistautui
lähtemään.
Kaukasiassa vallitsi siihen aikaan sotatila. Teillä ei päässyt
liikkumaan päivällä eikä yöllä. Heti kun venäläinen poistui
linnoituksesta, ottivat tatarit hänet hengiltä tahi raastoivat
vuorille. Oli järjestetty niin, että sotilasvartio kulki kahdesti
viikossa linnoituksesta toiseen. Edessä ja takana kulkivat sotamiehet,
keskellä muu väki.
Oli kesä. Aamunkoitteessa kuormahevoset kokoontuivat linnoituksen
taakse ja lähtivät vartioväen saavuttua liikkeelle. Žilin ratsasti ja
kärryt, jotka kuljettivat hänen tavaroitaan, seurasivat kuormastoa.
Heillä oli edessään kahdenkymmenen viiden virstan matka. Kuormasto
kulki hitaasti; milloin pysähtyivät sotamiehet, milloin irtausi pyörä
jostakin vankkurista tai hevonen tahtoi hengähtää, jolloin kaikki
jäivät odottamaan.
Keskipäivä oli jo ohi, mutta kuormasto oli ehtinyt vasta puolitiehen.
Tie pölysi, aurinko paahtoi helteisesti, eikä varjopaikkaa missään. Aro
ihan autio, ei puuta, ei pensasta tien vieressä.
Žilin ratsasti edellä ja pysähtyi odottamaan kuormastoa. Hän kuulee
takanaan torven toitotuksen, — taas ovat seisahtuneet. Hän tuumiskelee:
»Mitähän, jos jättäisin koko joukon ja lähtisin yksin? Ratsu minulla
on hyvä, — pyyhällän tieheni, jos tatareja kohtaisin. Vai olisikohan
jäätävä odottamaan?...»
Žilin odottaa ja miettii. Samalla ratsastaa siihen toinen upseeri,
Kostylin, pyssy selässä. Tämä alkaa esittää:
— Lähdetään me ajamaan kahden, Žilin! Kuka tässä enää jaksaa odottaa;
on nälkä ja näännyttävän kuuma, — paita on likomärkänä.
Kostylin olikin jykevä, pullea ja punakka mies — hiki valui hänestä
ihan virtanaan. Žilin mietti vielä asiaa ja virkahti sitten:
— Onko kivääri ladattu?
— On.
— No, lähdetään sitten. Mutta se päätetään, että koko ajan yksissä!
Niin lähtivät he edeltäpäin ratsastamaan. Tie kulki aroa pitkin, he
juttelivat yhtä ja toista ja tähystelivät vähänväliä ympärilleen. Seutu
oli tasaista, näkyi kauas.
Aro loppui, ja nyt kulki tie kahden vuoren välisessä solassa. Žilin
virkkoi toverilleen:
— Mennäänpäs vilkaisemaan tuonne vuorille, muuten ne voivat kapsahtaa
aavistamatta niskaamme.
— Ei kannata! Ratsastetaan vain eteenpäin, ehdotti Kostylin. Mutta
Žilin ei hellittänyt.
— No, — sanoi hän, — odottele sinä täällä alhaalla, minä käyn siellä
vilkaisemassa.
Ja hän käänsi hevosensa vasemmalle vuorelle päin. Žilinin ratsu
oli rotueläin; hän oli maksanut siitä sata ruplaa ostaessaan sen
varsana ja kouluuttanut sen itse. Lentäen kiidättää se hänet ylös
rinnettä. Mutta tuskin hän oli päässyt ylös, kun hän jo näki aivan
edessään kolmisenkymmentä ratsastavaa tataria. Hän kääntyi takaisin,
mutta tatarit olivat jo huomanneet hänet, karauttivat häntä kohti
ja rupesivat kiireisesti päästelemään pyssyjänsä kantimista. Žilin
kannusti ratsunsa mitä hurjimpaan laukkaan rinnettä alas ja huusi
Kostylinille:
— Lataa pyssysi! ja ajatteli samalla: »Nyt ratsuni, älä väsy äläkä
taita jalkaasi. Jos kompastut, olemme hukassa. Saisinpa kiväärini
käsiini, niin puoleni pitäisin».
Mutta Kostylin ei jäänyt suinkaan odottamaan, kun näki tatarit —
nuolena hän heti karautti linnoitusta kohti. Hän pieksi hevosta
ruoskallaan antaen iskuja milloin puolelle, milloin toiselle.
Pölypilven läpi vain erotti, miten hevosen häntä huiski ilmassa.
Žilin huomasi, että leikki oli kaukana. Kivääri oli luisunut maahan,
eikä pelkästä sapelista ollut paljoa apua. Hän käänsi hevosensa
sotamiessaattuetta kohti ja aikoi paeta, mutta vastaan pyyhälsikin
kuusi miestä. Hänen hevosensa oli kyllä hyvä, mutta tatareilla oli
vielä paremmat, ja pakotie oli katkaistu. Hän koetti kääntää hevostaan
palaamaan takaisin, mutta ratsu oli saanut jo jalat alleen eikä sitä
saanut enää millään pysähtymään, — se lensi suoraan vihollista kohti.
Punapartainen tatari ratsasti harmaan hevosen selässä hänen luokseen ja
ulvoi virnistellen ilkeästi ja pyssy valmiina.
— Asia on selvä, — tuumi Žilin, — kyllä ne juuttaat tunnetaan; jos
joudun elävänä heidän kynsiinsä, niin kuoppaan pistävät ja ruoskivat.
Hengissä en antaudu!
Žilin ei ollut ruumiiltaan roteva, mutta hän oli uljas ja sisukas. Hän
tempasi sapelinsa ja karautti suoraan punapartaa kohti ajatellen: »Minä
survon hänet hevosen jalkoihin tai silvon kappaleiksi sapelillani.»
Mutta ennenkuin hän vielä ehti perille, koetettiin häntä takaa
ampua. Laukaus sattui hevoseen, joka kaatui hänen allaan. Se suistui
päistikkaa maahan, ja sen lysähtäessä kumoon jäi Žilinin jalka hevosen
alle.
Hän yritti nousta, mutta silloin oli jo kaksi ilkeältä löyhkäävää
tataria hänen kimpussaan vääntäen hänen käsiään selän taakse. — Hän
riuhtaisi itsensä irti, mutta kohta hyökkäsi kolme muuta hevosen
selästä hänen niskaansa ja alkoi pyssynperällä mätkiä häntä päähän.
Maailma musteni silmissä, ja hän alkoi hoiperrella. Tatarit kävivät
häneen käsiksi, ottivat satulavyöt, sitoivat hänen kätensä selän taa
ja raastoivat hänet satulaan. Hatun he heittivät menemään, saappaat
kiskoivat jalasta, kopeloivat koko ruumiin, rahat ja kellon veivät ja
vaatteet repivät riekaleiksi. Žilin vilkaisi hevoseensa. Se poloinen
sätkytteli jalkojansa paikallaan, mihin se oli kyljelleen kaatunut,
eikä päässyt jaloilleen; päässä ammotti suuri reikä, josta vuotava
tumma veri tahrasi leveältä pölyisen maan.
Muuan tatari meni hevosen luo irroittaakseen satulan. Eläinraukka yhä
potki, — mies tempasi tikarinsa ja viilsi siltä kaulan poikki. Kuului
kurkusta tulevaa pihinää, ruumiin läpi kävi heikko värinä, ja henki oli
poissa.
Tatarit ottivat satulan ja valjaat. Punapartainen tatari keikahti
hevosensa selkään, ja toiset nostivat Žilinin hänen taakseen satulaan;
ja jotta hän ei pääsisi putoamaan, köyttivät he hänet hihnalla kiinni
tatarin vyöhön ja lähtivät viemään vuorille.
Žilin istua kyykötti tatarin takana, hänen ruumiinsa heilahteli ja
kasvot töksähtivät vasten tatarin löyhkäävää selkää. Muuta ei hän
nähnytkään edessään kuin tatarin leveät hartiat, suonikkaan kaulan ja
lakin alta lyhyeksi kerityn sinertävän niskan. Žilinin pää oli lyöty
puhki; verta oli hyytynyt hänen ohimoilleen. Siinä hevosen selässä ei
päässyt parempaan asentoon eikä voinut verta pyyhkiä. Kädet olivat
kiskotut niin taakse, että olkaniveliä pakotti.
He ratsastivat kauan vuorelta vuorelle, kahlasivat erään virran yli ja
tulivat vihdoin tielle, joka vei pitkin notkelmaa.
Žilin koetti painaa mieleensä tien, jota kuljettiin, — mutta silmille
oli liimautunut verta, eikä hän voinut edes kääntyäkään.
Alkoi jo hämärtää. Kahlattiin vielä erään vähäisen joen poikki,
alettiin nousta kivistä vuoren rinnettä. Tuoksahti savulta, ja jostakin
kuului koirien haukuntaa.
He olivat saapuneet tatarilaiskylään. Tatarit hyppäsivät satuloistaan;
kylän lapsia kokoontui kohta aika liuta ympärille; nämä tunkeutuivat
Žilinin luo, älisivät, ilakoivat ja alkoivat heitellä häntä kivillä..
Tatari hätisti lapset pois, nosti Žilinin satulasta ja huusi renkiään.
Pihalle tuli nogaijilainen, jolla oli hyvin ulkonevat poskipäät ja
yllään vain paita, sekin rikkinäinen, niin että rinta paistoi paljaana.
Isäntä lähetti hänet jonnekin. Hetken kuluttua palasi renki takaisin
tuoden jalkapuut: kaksi rautarenkailla yhteensidottua tammipölkkyä,
toisessa renkaassa lukko.
Zilinin kädet päästettiin vapaiksi. Jalkapuut tungettiin hänen
sääriinsä ja hänet vietiin vajaan, työnnettiin sinne ja ovi lyötiin
kiinni. Žilin kaatui lautakasalle. Siinä pimeässä hän haparoi käsillään
koettaakseen mikä paikka oli pehmein ja heittäytyi nukkumaan.