Olimme karhuja pyytämässä. Ystäväni sai ammutuksi karhun, mutta luoti
sattui pehmeään ruumiinosaan. Haavasta tippui jonkin verran verta
lumelle, mutta karhu pääsi pakoon.
Keräännyimme yhteen metsässä ja neuvottelimme, mitä olisi tehtävä:
oliko meidän nyt heti lähdettävä tuota karhua etsimään vai oliko
odotettava kolme päivää, kunnes se taas rauhoittuisi ja kävisi makuulle.
Kysyimme karhunmetsästykseen tottuneilta talonpojilta, olikohan karhu
nyt ollenkaan saarrettavissa. Vanha karhunpyydystäjä sanoi: — Ei ole,
sen täytyy nyt saada rauhoittua; viiden päivän kuluttua voidaan se
saartaa; mutta jos sitä nyt ajetaan takaa, tehdään se vain araksi eikä
se käy makuulle.
Mutta nuori karhunpyytäjä väitti vastaan ja vakuutti, että karhun
saisi kyllä nyt saarroksiin: — Tässä lumessa ei karhu pääse kovinkaan
kauas, se kun on lihava. Se käy pitkälleen hyvin pian. Ja ellei se käy
makuulle, niin tavoitan sen kyllä suksilla.
Ystävänikään ei tahtonut lähteä nyt karhun ajoon, vaan neuvoi
odottamaan.
— Mitäs me tässä väittelemme, virkoin minä. — Tehköön kukin niinkuin
tahtoo, minä lähden Demjanin kanssa seuraamaan jälkiä. Jos tavoitamme,
niin hyvä, jollei, niin mitäs tuosta, tänään ei voi muuhunkaan ryhtyä,
eikä nyt ole myöhäkään.
Ja niin me teimmekin.
Toverimme lähtivät reellä kylään; minä ja Demjan otimme leipää evääksi
ja jäimme metsään.
Muiden lähdettyä Demjan ja minä tarkastimme kiväärimme, sidoimme
turkkimme vyöllä ja läksimme seuraamaan karhun jälkiä. Sää oli
kaunis: oli tyyni pakkanen. Suksilla oli kuitenkin hyvin vaikea
päästä eteenpäin: lumi oli möyheää ja sitä oli paksulta. Metsässä ei
lumi vielä ollut yhtään painunut, sitäpaitsi oli satanut lunta juuri
edellisenä päivänä, ja sukset upposivat lumeen neljännes kyynärää ja
enemmänkin.
Karhun jäljet saattoi nähdä jo kaukaa. Näkyi selvästi, missä karhu oli
astunut ja missä se oli vajonnut lumeen vatsaa myöten ja möyhinyt sitä.
Aluksi seurasimme jälkiä sankassa metsässä; kun sitten jäljet häipyivät
matalaan näreikköön, pysähtyi Demjan sanoen: — Nyt täytyy meidän jättää
jäljet. Se tulee luultavasti tänne makuulle. Se on jo istahdellut, sen
huomaa lumesta. — Jätetään jäljet ja tehdään kierros. Mutta meidän on
oltava hyvin hiljaa, ei saa huutaa ei yskiä; muuten me säikäytämme sen.
Teimme kierroksen vasemmalle. Kun olimme astuneet suunnilleen
viisisataa askelta näimme karhun jäljet taas edessämme. — Seurasimme
niitä jälleen, ja ne veivät meidät maantielle. Jäimme maantielle
seisomaan ja tarkastimme, mihin suuntaan karhu oli jatkanut matkaansa.
Näimme siellä täällä maantiellä karhun koko kämmenen ja varpaiden
jäljet, paikoittain taas talonpoikaisvirsun jälkiä. Karhu oli
nähtävästi kulkenut kylälle päin.
Kuljimme maantietä pitkin. Silloin Demjan virkkoi: — Nyt ei meidän
tarvitse ensinkään tarkastella tietä, näemmehän me lumesta, missä karhu
on poikennut syrjään tiestä. Jossakin se poikkeaa, eihän karhu kylään
mene. Näin me olimme kulkeneet virstan verran tietä pitkin, kun näimme
ihmeeksemme karhun jäljet, mutta ne eivät vieneet maantieltä metsään,
vaan metsästä maantielle: varpaat olivat tielle päin. Sanoin, että
ne ovat toisen karhun jälkiä. Demjan katsoi niitä tarkkaan, mietti
hetken ja virkkoi: —Ei, se on ihan sama karhu, mutta se tahtoo puijata
meidät. Se on lähtenyt maantieltä takaperin. — Seurasimme jälkiä;
hän oli oikeassa. Karhu oli astunut takaperin tieltä noin kymmenen
askelta, kääntynyt erään kuusen takana ja sitten kulkenut suoraan
eteenpäin. Demjan pysähtyi ja virkkoi: — Nyt me saamme luultavasti sen
kierretyksi. Se ei voi käydä makuulle minnekään muualle kuin tälle
suolle. Lähdetään yrittämään!
Läksimme kiertämään tiheän näreikön läpi. Olin jo hyvin väsynyt ja
hiihtäminen kävi hyvin vaikeaksi. Milloin takerruin katajapensaaseen,
milloin joutui kuusenoksa jalkojen väliin, suksi luiskahti joskus jalan
alta ja joskus töksähdin lumen peitossa olevaan kantoon tahi pölkkyyn.
Olin nääntyä. Riisuin turkin yltäni; olin hiestä märkä. Demjan liukui
kuin veneellä soutaen. Sukset luistivat hänen allaan kuin itsestään.
Hän ei takertunut mihinkään; suksi ei milloinkaan luiskahtanut jalan
alta. Hän otti vielä minun turkkini olalleen ja hoputti minua joutumaan.
Teimme suunnilleen kolmen virstan kierroksen ja tulimme suon toiselle
puolelle. Aloin jäädä jälkeen — sukset luiskahtivat aina alta tai
menivät ristiin. Demjan pysähtyi äkkiä eteeni ja viittasi kädellään: —
Kuuletko miten harakka räkättää ryteikössä; se vainuaa karhun. Siellä
se on.
Poikkesimme syrjään, kuljimme vielä virstan verran ja jouduimme taaskin
vanhoille jäljille. Olimme täten tehneet kierroksen karhun ympäri, ja
se oli jäänyt tekemämme piirin sisäpuolelle. Pysähdyimme. Otin lakin
päästäni ja otin kaikki vaatteet auki: oli niin kuuma kuin saunassa,
ja olin märkä kuin hiiri. Demjankin oli vallan punainen ja pyyhkäisi
hihallaan hikeä kasvoiltaan. — Herra, virkkoi hän, — olemme tehneet
tehtävämme, nyt on levättävä.
Mutta metsän takaa punersi jo iltarusko. Istuuduimme suksille
lepäämään. Otimme repusta leipää ja suolaa; söin ensin vähäisen lunta
ja kävin sitten leipään käsiksi. Se maistui minusta paremmalta kuin
milloinkaan ennen. Istuimme näin hetken. Alkoi tulla hämärä. Kysyin
Demjanilta, onko kylään pitkä matka. — On noin kaksitoista virstaa.
Joudumme sinne yöksi, mutta nyt täytyy levätä. Ota, herra, turkki
yllesi, muuten vilustut.
Demjan taittoi muutamia kuusenoksia, tallasi lumen kovaksi ja teki
vuoteen; rupesimme pitkällemme vierekkäin ja panimme kädet ristiin pään
alle. Enkä ollenkaan tiedä, miten sitten äkkiä nukahdin. Heräsin noin
parin tunnin kuluttua. Kuulin jotakin rasahtavan.
Olin nukkunut sikeästi ja kokonaan unohtanut, missä olin. Katselin
ympärilleni — mitä ihmettä, missä minä olenkaan? Näen ympärilläni
valkean palatsin valkoisin pilarein, ja kaikki välkkyy ja kimmeltää.
Katson ylöspäin — ylläni minä näen valkeita kaaria ja juovia ja kaarien
välistä teräksisen katoksen monin kirjavin valoin. Katsoin ympärilleni
ja muistin, että olimme metsässä. Olin pitänyt lumitaakan painamia
oksia palatsina; valot olivat oksien lomitse tuikkivat tähtöset.
Yöllä tuli kaikki huurteeseen: oksat muuttuivat huurteisiksi, turkkini
tuli huurteiseksi, Demjankin oli huurteesta vallan valkoisena, ja
ylhäällä sateli huurretta. Herätin Demjanin. Nousimme suksillemme
ja läksimme hiihtämään. Metsässä oli aivan hiljaista, kuulimme vain
suksien liukumisen lumella ja jonkun puun silloin tällöin pakkasessa
paukahtavan, niin että koko metsä kajahti. Yhden ainoan kerran rasahti
aivan lähellä; jokin eläin juoksi ohitsemme. Ajattelin kohta, että se
on karhu. Hiihdimme paikalle, mistä rasahdus oli kuulunut, ja näimme
jäniksen jäljet. Nuoria haapoja oli ylt'ympäriltä jyrsitty. Täällä
olivat jänikset käyneet syömässä.
Tulimme jälleen maantielle, sidoimme sukset kiinni ruumiiseemme ja
astuimme tietä pitkin. Pääsimme helposti eteenpäin. Sukset kolisivat
takanamme kovaksi ajetulla tiellä, lumi narisi saappaiden alla, hyinen
huurre takertui hahtuvina kasvoihin. Tähdet näyttivät rientävän meitä
vastaan puitten oksia pitkin, ne syttyivät ja sammuivat jälleen, koko
taivas oli täynnä eloa.
Ystäväni nukkui. Herätin hänet. Kerroimme hänelle, miten olimme
saartaneet karhun ja käskimme isännän hankkia seuraavaksi aamuksi
talonpoikia ajamaan sitä takaa. Söimme illallista ja menimme nukkumaan.
Olin niin väsynyt, että olisin voinut nukkua päivälliseen saakka, mutta
ystäväni herätti minut. Hypähdin pystyyn ja näin ystäväni jo valmiiksi
pukeutuneena puuhaamassa kiväärinsä ääressä.
— Missä Demjan on?
Hän oli jo kauan ollut metsässä. Hän oli käynyt tarkastamassa
saarrosta, oli pistäytynyt kotona ja lähtenyt jälleen talonpoikien
kanssa. Peseydyin, pukeuduin ja latasin kiväärini; istuuduimme rekeen
ja läksimme matkaan.
Pakkanen oli vieläkin kova, ilma ihan tyyni, ja aurinko pysyi
näkymättömänä; taivaalla souti pilvenhattara, ja huurretta sateli.
Ajoimme noin kolmen virstan verran maantietä ja lähestyimme metsää.
Katsomme sinne päin — näemme sinisen savukiemuran nousevan ilmaan, ja
ympärillä seisoo talonpoikia ja talonpoikaisnaisia nuijineen.
Astuimme reestä ja lähestyimme heitä. Talonpojat istuivat siinä
perunoita paistamassa naisten kanssa leikkiä laskien.
Demjankin oli heidän joukossaan. He nousivat seisomaan, ja Demjan vei
heidät pois, asettaen heidät pitkin sitä piiriä, jonka edellisenä
päivänä olimme tehneet. Miehet ja naiset, yhteensä kolmekymmentä
henkeä, asettuivat suoraan riviin, — he olivat vyötäisiään myöten
lumessa ja katosivat metsään; ystäväni ja minä seurasimme sitten heidän
jäljessään.
Tie oli tosin jo tallattu, mutta kulkeminen ei ollut helppoa; sen
sijaan ei voinut minnekään kaatua, — uomassa käveli kuin kahden muurin
välissä.
Näin kuljimme suunnilleen puoli virstaa eteenpäin; silloin näimme
Demjanin hiihtävän kiireesti vastakkaiselta taholta vastaamme ja
viittoilevan meitä luokseen.
Me menimme hänen luokseen, ja hän osoitti meille paikat, mihin meidän
oli asetuttava. Menin paikalleni ja katsoin ympärilleni.
Vasemmalla on korkeaa näreikköä; näen kauas näreikön läpi ja huomaan
puitten takana erään talonpojan tumman hahmon. Minua vastapäätä on
tiheää, nuorta kuusikkoa, suunnilleen miehen korkuista. Lumiset oksat
ovat riipuksissa. Metsikön läpi kulkee lumettunut polku, joka päättyy
aivan minun eteeni. Oikealla on taas tiheää kuusikkoa ja sen takana
aho. Ja minä voin nähdä, miten Demjan asettaa ystäväni tälle niitylle.
Tutkin kumpaakin kivääriäni, viritän hanat ja harkitsen sitten
mihin olisi paras asettua seisomaan. Kolmen askeleen päässä minusta
taaksepäin kasvaa kookas kuusi. Aion siirtyä kuusen juurelle ja asettaa
toisen kiväärin kuusta vasten. Menin kuusen luo, vajosin lumeen polviin
saakka, tallasin kovaksi puolentoista sylen pituisen alan ja jäin
siihen seisomaan. Toisen kiväärin otin käteeni ja toisen asetin, hanat
vedettyinä, kuusta vasten. Vedin tikarini tupesta ja pistin sen jälleen
sisään koetellakseni, olisiko se helposti saatavissa, jos tarve vaatisi.
Tuskin olin päässyt mukavasti asettumaan paikalleni, kun kuulin
Demjanin huutavan metsässä: »Se lähti, se lähti! Se tulee!» Ja
talonpojat alkoivat kohta huutaa: »Se tulee! Huu-huu-uu!» huusivat
miehet. »Ai! Hih, hii!» huusivat naiset kimeästi.
Karhu oli saarroksissa. Demjan ajoi sitä eteenpäin. Kaikkialla
ympärilläni huusivat talonpojat, vain ystäväni ja minä seisoimme
vaiti ja liikkumattomina odottaen karhua. Seison paikallani, katson
eteenpäin, ja sydämeni sykkii. Nojaan kivääriini ja vapisen. Nyt se
heti hypähtää näkyviin, ajattelen itsekseni, minä tähtään ja ammun, ja
se kaatuu. Äkkiä kuulen, miten jotakin tupsahtaa vasemmalla lumeen,
mutta kaukana minusta. Katselen korkeaa näreikköä: noin viidenkymmenen
askeleen päässä on puitten takana jotakin suurta ja mustaa. Tähtään
ja odotan. Ajattelen itsekseni, eiköhän se tule lähemmäksi? Näen
sen korvien vavahtavan, se kääntyy ja menee takaisin päin. Nyt voin
nähdä sen sivulta kokonaan. Jopa on kookas karhu! Tähtään aivan liian
hätäisesti, ja pam! Kuulen, miten kuulani sattuu puunrunkoon. Näen
savun lävitse, miten karhu syöksyy takaa-ajajien ketjua kohti ja katoaa
metsään. Nyt, ajattelen minä, olen pilannut asiani, nyt se ei enää
tule luokseni; joko tulee toverini sen ampumaan tahi sitten se hyökkää
talonpoikia kohti, missään tapauksessa se ei tule minua kohti. — Seison
siinä, olen uudelleen ladannut kiväärini ja kuuntelen. Talonpojat
huutavat joka puolelta, mutta oikealla, lähellä ystävääni, huutaa eräs
nainen erikoisen äänekkäästi: »Tuossa se on! Tuossa se on! Tuossa se
on! Tänne!-Tänne! Ai-ai-ai!»
Hän näkee varmaan karhun aivan edessään. En odota sitä enää, vaan
katson oikealle ystävääni päin. Näen Demjanin juoksevan sauva
kädessä, ilman suksia, polkua pitkin ystäväni luo, kyyristyvän hänen
viereensä ja osoittavan jotakin kepillään, ikäänkuin tähtäisi. Näen
ystäväni tähtäävän siihen suuntaan, minne Demjan viittaa. Pam! Nyt
hän sai sattumaan, ajattelen itsekseni. Mutta näen, ettei ystäväni
juoksekaan karhun luo. Joko hän on ampunut ihan harhaan tahi vain vähän
haavoittanut. Karhu menee varmaan takaisin, minun luokseni se ei tule
ainakaan. Mutta mitä tämä on? Kuulen äkkiä miten jokin porhaltaa minua
kohti, aivan lähellä tupruaa lumi, kuulen puhkumista, katson eteenpäin:
se ryykäisee polkua, joka tulee kuusikon läpi suoraan minua kohti, ja
se näyttää olevan suunniltaan pelosta. Nyt se on minusta vain viiden
askeleen päässä, näen sen kokonaan — mustan rinnan ja jättiläiskokoisen
punertavanvivahteisen pään. Se rynnistää suoraan minua kohti ja viskaa
lunta joka puolelle. Huomaan sen silmistä, ettei se näe minua ja että
se puskee eteenpäin umpimähkään vain pelkonsa ajamana. Mutta se syöksyy
suoraan kuusta kohti, jonka juurella seison. Tähtään, laukaisen, mutta
se on tullut vielä lähemmäksi. Huomaan ampuneeni ohitse, se ei sitä
kuitenkaan huomaa, vaan ryntää suoraan minua kohti näkemättä minua
vieläkään. Lasken kiväärini hiukan alemmaksi, se jo melkein koskettaa
karhun päätä — pam. Huomaan laukauksen kyllä osuneen, mutta en ole
saanut sitä hengiltä.
Se nosti päätään, veti korvat sisään päin, kiristeli hampaitaan ja
törmäsi suoraan minuun päin. Tartuin toiseen kivääriini, mutta olin
sen tuskin saanut käteeni, kun karhu jo oli heittänyt minut lumeen
ja hypännyt ylitseni. Hyvä on, ajattelen itsekseni, että se viskasi
minut kumoon. Koetan nousta, mutta tunnen, että jokin painaa minua;
en voi nousta. Se oli juossut niin kovaa vauhtia, ettei voinut
heti pysähtyä, vaan loikkasi ylitseni; mutta sitten se kääntyi ja
vyörytti koko ruhollaan minut allensa. Tunnen olevani jonkin raskaan
painon alla, tunnen jotakin lämmintä kasvoillani, tunnen sen ottavan
kasvoni kokonaan kitaansa, nenäni on jo sen suussa, tunnen sen kuuman
hengityksen ja veren tuoksua. Se painaa käpälillään hartioitani niin
lujasti, etten voi liikahtaa. Koetan vain vetää pääni rintaani vasten
sen kidasta, käännän nenäni ja silmäni pois. Mutta se aikoo juuri
tarttua silmiin ja nenään. Tunnen sen tarttuneen ylähampaillaan otsaani
juuri hiusmarron alapuolelta ja alahampaillaan silmien alta, tunnen sen
puristavan hampaitaan yhteen ja painavan. On kuin päätäni leikattaisiin
puukoilla; koetan sitä torjua, yritän päästä vapaaksi, mutta se jyrsii
minua kuin koira ja haukkoo vähän väliä. Sain kerran pääni vapaaksi,
mutta se tarttui siihen jälleen. Nyt olen mennyttä miestä, ajattelin.
Äkkiä tunnen helpotusta. Katson ympärilleni: sitä ei enää näy, se on
hypähtänyt pystyyn ja juossut tiehensä.
Kun ystäväni ja Demjan huomasivat karhun viskanneen minut lumeen,
riensivät he luokseni. Ystäväni tahtoi tulla mahdollisimman nopeasti
avukseni, mutta teki erehdyksen: sen sijaan että olisi juossut
tallattua polkua pitkin alkoi hän juosta suoraan lumikinoksen poikki ja
vajosi siihen. Hänen yrittäessään nousta, jyrsi karhu minua koko ajan.
Mutta Demjan, jolla ei ollut kivääriä, vaan ainoastaan keppi, juoksi
polkua pitkin huutaen: »Se on tappanut herran! Se on tappanut herran!»
Hän juoksi, huutaen karhulle: — Sinä hullu, mitä teet! Mitä teet! Anna
olla! Anna olla!
Karhu totteli, jätti minut makaamaan ja juoksi tiehensä. Kun nousin,
oli lumessa niin paljon verta kuin olisi lammas siinä teurastettu,
liha riippui riekaleina kasvoiltani, mutta pelkästä jännityksestä en
tuntenut ollenkaan kipua.
Ystäväni tuli luokseni, ja talonpojatkin kerääntyivät ympärilleni.
He tutkivat haavojani ja pesivät niitä lumella. Mutta minä en
ollenkaan muistanut haavojani, vaan kysyin:— Missä karhu on? Minne
se on joutunut? Äkkiä kuulemme: Tuossa se on, tuossa se on! Näemme
karhun taas pyyhältävän meitä kohti. Tartumme taas kivääreihin, mutta
ennenkuin kukaan on vielä ehtinyt ampua on se jo tiessään. Karhu
oli vimmastunut ja aikonut tulla uudelleen minua jyrsimään, mutta
nähdessään ihmisjoukon oli se pelästynyt. Huomasimme jäljistä että sen
päästä vuoti verta, aloimme ajaa sitä takaa, mutta päätäni pakotti ja
me talsimme kaupunkiin lääkäriin.
Lääkäri ompeli silkillä haavani umpeen, ja ne rupesivat paranemaan.
Kuukauden kuluttua läksimme taas liikkeelle samaa karhua tavoittamaan;
minun ei kuitenkaan onnistunut sitä tappaa. Karhu ei tullut
saarroksesta esille, vaan kulki hirvittävällä äänellä möristen sen
sisäpuolella. Demjan teki siitä lopun. Minun laukaukseni oli sattunut
sen alaleukaan ja vienyt siltä hampaan.
Tämä karhu oli hyvin suuri ja sillä oli kaunis, musta turkki. Annoin
parkita sen, ja sen talja on huoneeni lattialla. Haavat otsassani ovat
parantuneet, arvet tuskin näkyvätkään.