Jefim vaelsi samaa tietä kuin mennessäänkin. Kun hän läheni kotia,
valtasi hänet huoli omaisista: kuinkahan nämä ovat tulleet toimeen
hänen poissaollessaan? — Vuodessa ehtii paljon tapahtua, — ajattelee
hän itsekseen. Koko elämä menee ihmiseltä kuntoonpanemiseen, mutta
hävittämiseen tarvitaan hyvin vähän aikaa. Kuinkahan poika lienee
hoitanut taloa? Millainen mahtoi olla kevät, miten on karjan laita
ollut talvella, kuinka uusi rakennus on onnistunut? Jefim tuli samoille
tienoille, missä oli edellisenä vuonna joutunut eroon Jeliseistä.
Asukkaita ei voinut enää tuntea samoiksi. Kuka edellisenä vuonna oli
nähnyt nälkää, eli nyt herroiksi. Vilja oli kasvanut hyvin, ihmiset
olivat taas päässeet hyvään alkuun ja näyttivät unohtaneen entisen
surkeuden. Iltapuolella päivää Jefim joutui samaan kylään, missä
oli Jeliseistä eronnut. Hän oli tuskin ennättänyt kylään, kun pieni
valkeaan paitaan puettu tyttönen juoksi ulos mökistä huutaen hänelle:
— Isoisä, isoisä, tulehan meille!
Jefim aikoi lähteä eteenpäin, mutta tyttönen tarttui hänen kauhtanansa
liepeisiin ja veti hymyillen hänet mökkiä kohti.
Portaille tuli myös nainen ja poika; he viittailivat hänelle ja
pyysivät häntä tulemaan sisään.
— Poikkea meille, ukko. Saat meillä illallista ja voit olla meillä yötä.
Jefim meni sisään. »Voinhan kysellä samalla Jeliseistä: eiköhän se vain
poikennutkin juuri tähän mökkiin juomaan vettä.» Jefim astui tupaan,
mökin vaimo auttoi repun hänen selästään, toi hänelle pesuvettä ja
tarjosi hänelle paikan pöydässä. Hän kantoi pöydälle maitoa, rieskaa ja
puuroa. Jefim kiitti ja kehui mökin väkeä, kun niin vieraanvaraisesti
ottivat pyhiinvaeltajia luokseen.
Vaimo pudisti päätään ja virkkoi:
— Täytyy kai meidän olla ystävällisiä jokaiselle pyhiinvaeltajalle,
sillä pyhiinvaeltajalta olemme oppineet, miten on elettävä. Elimme
synnissä ja Jumala rankaisi meitä siksi niin, että odotimme vain
kuolemaa. Viime kesänä makasimme kaikki sairaina nälästä. Olisimme
olleet hukassa, mutta Jumala lähetti luoksemme samanlaisen vanhuksen
kuin sinä. Eräänä päivänä hän tuli luoksemme vain janoissaan juomaan,
mutta kun näki meidät, tuli hänen meitä sääli ja hän jäi luoksemme.
Hän antoi meille juotavaa ja syötävää, sai meidät virkoamaan, lunasti
pantatun maan, osti hevosen ja rattaat ja jätti ne meille.
Tupaan tuli vanha muori. Hän keskeytti vaimon puheen ja virkkoi:
— Me emme tiedä itsekään, oliko hän ihminen vai Jumalan enkeli.
Kaikkia hän rakasti, kaikkia sääli. Ja hän lähti luotamme mitään
sanomatta. Emme tiedä kenelle saisimme rukoilla Jumalan siunausta.
Näen edessäni ihan kuin tässä nyt tapahtuisi miten minä makaan tuossa
ja odotan kuolemaa, ja äkkiä tulee vanha, kaljupäinen maalaisukko
sisään pyytämään vettä juodakseen. Minä syntinen vielä ajattelin:
mokomat kuljeksijat! — Mutta tämäpäs kun näki meidät, riisui heti repun
selästään, pani sen tänne tähän kohtaan, avasi.
Tyttönen keskeytti muorin:
— Ei, isoäiti, hän laski repun ensin maahan keskelle tupaa ja nosti
sitten penkille.
Ja niin alettiin kiistellä ja muistella kaikkea mitä ukko oli tehnyt
ja sanonut: missä hän oli istunut, missä nukkunut, mitä hän oli
toimittanut ja mitä kenellekin puhunut.
Yöksi tuli myös mökin isäntä hevosella kotiin. Hänkin kertoi Jelisein
olosta heillä.
— Ellei hän olisi tullut luoksemme, virkkoi hän, — olisimme varmaan
kuolleet kaikki synteinemme. Olimme nääntymäisillämme, näimme kuoleman
edessämme, olimme nyreissämme Jumalalle ja ihmisille. Hän auttoi meidät
jälleen pystyyn, ja hänen kauttaan tuli Jumala taas meidän näkyviimme
ja me saimme takaisin uskomme hyviin ihmisiin. Kristus olkoon hänelle
armollinen! Ennen elettiin vain päivästä toiseen kuin mitkäkin elukat;
hän teki meidät taas ihmisiksi.
Mökin väki antoi Jefimille syötävää ja juotavaa, he laittoivat hänelle
makuusijan ja laskeutuivat itsekin levolle.
Jefim makaa vuoteellaan, mutta ei saa unta; hänen täytyi siinä
maatessaan aina vain ajatella Jeliseitä, jonka hän näki kolme kertaa
Jerusalemissa Vapahtajan haudalla.
— Tässä talossa, ajatteli hän, — hän pääsi minun edelleni. En tiedä,
onko minun uhrini, kelvannut taivaassa vai eikö; hänen uhrinsa on
varmasti ollut otollinen Herralle.
Aamulla Jefim erosi mökin väestä. He antoivat hänelle evääksi
piirakoita ja menivät työhönsä. Ja Jefim jatkoi matkaansa.