Mutta kun hän neljäntenä päivänä aikoi lähteä, mietti hän: — Paaston
aika loppuu tänään; voinhan minä iltaan saakka olla täällä, ostan
heille jotakin juhlaksi ja lähden illalla jatkamaan matkaa. Jelisei
meni jälleen puotiin ja osti vehnäjauhoja, maitoa ja ihraa. Hän
auttoi muoria leipomisessa ja keittämisessä. Seuraavana aamuna hän
meni kirkkoon, tuli kirkosta kotiin ja söi talon väen kanssa juhlaksi
valmistettuja ruokia. Tänä päivänä nousi sairas vaimokin ja alkoi
liikkua tuvassa. Mies ajoi partansa ja pani puhtaan paidan ylleen —
muori oli pessyt sen hänelle — ja meni kylään rikkaan talonpojan luokse
pyytämään häneltä armoa: hän oli antanut tälle pantiksi heinäniittynsä
ja peltomaansa ja meni nyt pyytämään, että saisi nämä takaisin ennen
uutta satoa. Illalla hän tuli masentuneena takaisin ja alkoi itkeä.
Rikas talonpoika ei ollut suostunut pyyntöön, vaan oli sanonut: tuo
rahat, niin saat.
Jelisei tuli jälleen miettiväiseksi ja tuumi itsekseen, kuinka he nyt
voivat elää. Kun kaikki muut menevät heinää niittämään, täytyy heidän
jäädä kotiin, sillä heidän heinämaansa on pantattu. Kun vilja kypsyy
ja naapurit menevät sitä leikkaamaan — vilja on tänä vuonna kasvanut
hyvin, — eivät he voikaan lähteä, heidän peltotilkkunsa kun on pantattu
rikkaalle talonpojalle. Jos minä nyt jätän heidät, käy heidän taas
hullusti. — Jelisei mietti asiaa ankarasti; hän ei mennyt illalla,
vaan jäi vielä seuraavaan aamuun. Viimeisen yön hän vietti pihamaalla.
Hän luki iltarukouksensa, laskeutui levolle, mutta ei voinut nukkua.
Hänen täytyi viimeinkin lähteä, sillä häneltä oli jo mennyt paljon
aikaa ja hän oli kuluttanut paljon rahaa; mutta hänen oli mökin väkeä
sääli. — Kaikkia köyhiä ei voi kuitenkaan elättää! ajatteli hän. — En
aikonut muuta kuin tuoda heille vettä ja antaa leipäpalan; ja minä olen
mennyt näin pitkälle. Nyt ollaan siinä, että minun olisi lunastettava
heidän niittynsä ja peltonsakin. Ja kun se on tehty, on minun ostettava
lapsille lypsylehmä ja miehelle hevonen viljaa pellolta vetämään. Nyt
sinä olet kaulaa myöten suossa, hyvä mies, Jelisei Kusmitš! Tuuliajolla
olet, etkä tästä nyt selviä!»
Jelisei nousi, veti kauhtanan päänsä alta, suoristi sen ja otti
tupakkarasian esiin kauhtanan taskusta ja nuuskasi selvittääkseen
ajatuksiaan. Ei auttanut nuuska, hän aprikoi kauan sinne tänne eikä
päässyt mihinkään selvyyteen. Oli jatkettava matkaa, mutta samalla
oli tätä väkeä sääli. Eikä hän tietänyt, mitä oli tehtävä. Hän kääri
uudelleen kauhtanan päänsä alle ja koetti nukahtaa. Kylän kukot jo
alkoivat laulaa, kun hän vaipui uneen. Äkkiä hänestä tuntui, kuin joku
olisi herättänyt hänet. Hän huomasi olevansa aivan lähtövalmiina, reppu
selässä ja sauva kädessä portin edessä. Mutta portti oli vain sen
verran auki, että hän juuri mahtui kulkemaan siitä. Ja kun hän meni
portista, tarttui reppu portin saranaan. Ja hänen koettaessaan sitä
irroittaa sotkeutui jalkariepu pensaaseen ja kiertyi auki. Ja kun hän
yritti irroittaa jalkansa, näki hän, ettei hän ollutkaan takertunut
pensaaseen, vaan että pikku tyttö piti hänestä kiinni ja huusi: Setä,
hyvä setä, anna leipää! Hän katsoi jalkaansa ja näki pojan pitävän
jalasta kiinni, ja ikkunasta katselivat muori ja lasten isä.
Herätessään Jelisei sanoi ääneen itsekseen:— Minä lunastan niittymaan
ja peltotilkun ja ostan näille ihmisille hevosen ja lehmän. Jos lähden
meren taa etsimään Vapahtajaa, voin hänet helposti kadottaa sielustani.
Parasta on, että autan tätä väkeä.
Jelisei nukahti jälleen. Kun hän aikaisin aamulla heräsi, meni hän
heti rikkaan talonpojan luo ja osti häneltä takaisin niityn ja pellon.
Sitten hän osti viikatteen — viikatekin oli myyty — ja toi sen kotiin.
Hän lähetti miehen viikatteineen heinään ja meni kylälle. Kapakan
isännällä sattui juuri olemaan hevonen ja rattaat myytävinä. Jelisei
sopi hinnasta isännän kanssa ja meni sitten lehmää ostamaan. Hänen
edellään kulki kaksi kylän naista ja Jelisei kuuli heidän puhuvan
hänestä. Toinen naisista kertoi:
— Aluksi eivät ollenkaan tietäneet, mikä mies se on; luulivat häntä
tavalliseksi pyhiinvaeltajaksi. Hän tuli muka vain juomaan vettä
janoonsa, mutta sitten jäikin heidän luokseen asumaan. Sanovat hänen
ostaneen heille kaikkea. Näin omin silmin, kuinka hän osti kapakan
isännältä hevosen ja rattaat. Vielä on sellaisiakin ihmisiä maailmassa!
Täytyy mennä sitä ihmettä katsomaan.
Kun Jelisei kuuli heidän kiittelevän häntä, päätti hän jättää lehmän
oston. Hän palasi kapakoitsijan luo, maksoi vaaditun hinnan, valjasti
hevosen rattaiden eteen ja ajoi jauho-ostoksineen mökille. Nähdessään
hevosen oli hänen isäntäväkensä ihmeissään. He aavistivat hänen
ostaneen sen heille, mutta eivät rohjenneet sanoa sitä ääneen. Mies
tuli ulos porttia avaamaan.
— Mistä olet saanut tuon hevosen? kysyi hän.
— Minä olen sen ostanut, vastasi Jelisei. —
Sain huokealla. Leikkaahan vähän ruohoa hevoselle yöksi. Ja ota säkki
rattailta.
Mies riisui hevosen valjaista, niitti kantamuksen heiniä ja vei
seimeen. Mentiin nukkumaan. Jelisei laskeutui jälleen levolle
pihamaalle, reppunsa hän oli tuonut pihalle jo ennen iltaa. Kun kaikki
nukkuivat, nousi hän ylös, sitoi repun selkäänsä, veti kengät jalkaan,
pani kauhtanan ylleen ja läksi astumaan tavoittaakseen vielä Jefimin.