Hän painoi salpaa — ovi ei ollut lukossa. Hän avasi sen ja tuli
eteiseen. Tuvankin ovi oli auki. Vasemmalla oli uuni, suoraan edessä
oli nurkka pyhäinkuvineen ja pöytä; pöydän takana oli penkki. Penkillä
istui eukko huivitta päin, yllään vain paita, pää pöytää vasten. Hänen
vieressään seisoi laiha poika — kalpea kuin vaha, ruumis pöhöttyneenä;
hän itki, nyki eukkoa hihasta ja näytti ärjyen pyytävän häneltä
jotakin. Jelisei tuli lähemmäksi. Ilma oli tuvassa ummehtunut ja
raskas. Hän näki lavitsalla uunin takana naisen makaavan. Hän makasi
selällään, silmät ummessa, rinta koristen, toinen sääri koukistuen ja
ojentuen. Hän vääntelehti kouristuksissa, ja paha haju tuntui lähtevän
hänestä; hän ei itse päässyt liikkeelle, eikä kukaan voinut siivota
hänen vuodettaan. Eukko kohotti päätään ja huomasi tulijan.
— Mitä tahdot? Me emme voi antaa sinulle mitään, meillä ei ole mitään
itsellämme.
Hän puhui vähävenäjää, mutta Jelisei ymmärsi häntä kuitenkin. Hän meni
lähemmäksi vanhusta ja virkkoi:
— Tahtoisin vain pyytää vettä, Jumalan palvelijatar.
— Kukaan ei voi täällä antaa sinulle vettä. Meillä ei ole mitään
annettavaa. Mene muualle!
Jelisei kysyi:
— Eikö täällä ole ketään tervettä, joka voisi siistiä sairaan naisen
vuoteen?
— Ei ketään. Mies on ulkona pihalla kuolemassa, ja me täällä.
Kun poika näki vieraan, lakkasi hän itkemästä. Mutta kun hän kuuli
vanhuksen puhuvan, alkoi hän jälleen nykiä tätä hihasta ja pyysi:
— Leipää, isoäiti, leipää!
Jelisei olisi kysynyt vanhukselta muutakin, mutta samassa tuli mies
pihalta tupaan hoiperrellen kuin juopunut. Hän haparoi kädellään seinää
ja aikoi istuutua penkille, mutta istuikin viereen ja kaatui lattialle.
Hän ei yrittänytkään nousta, vaan alkoi puhua; hän puhui katkonaisesti
ja veti henkeään joka sanan jälkeen.
— Taudin kourissa ollaan ja nälkäkin on. Lapsi tuossa kuolee nälkään.
Mies osoitti poikaa heikosti nyökäyttämällä päätään ja itki.
Jelisei ravisteli selkäreppuaan, päästi käsivartensa hihnoista, viskasi
repun lattialle, nosti sen sitten penkille ja alkoi avata. Hän otti
esille leivän ja veitsen, leikkasi palasen ja ojensi miehelle. Mies ei
ottanut, vaan viittasi poikaan ja tyttöseen, joka seisoi uunin takana,
että heille annettaisiin. Jelisei antoi leipäpalan pojalle. Nähdessään
leivän tarttui poika siihen molemmilla pikku käsillään, painoi suunsa
ja nenänsä leipään ja alkoi ahnaasti syödä. Tyttönen tuli esiin uunin
takaa ja tuijotti hellittämättä leipään. Jelisei antoi myös hänelle
palasen. Hän leikkasi vielä viipaleen ja antoi eukolle. Vanhuskin alkoi
pureskella.
— Kunpa vielä saisi tilkkasen vettä! virkkoi vanhus. — Meillä on
kaikilla suu aivan kuivana. Eilen, vai liekö ollut tänään — en muista
— menin noutamaan vettä. Sain ämpärin vedetyksi ylös kaivosta, mutta
en jaksanut kantaa kotiin. Kaasin kaikki maahan ja kaaduin itsekin
viereen. Suurella vaivalla sain itseni laahatuksi kotiin. Ämpäri on
vieläkin siellä, jollei kukaan ole sitä vienyt.
Jelisei kysyi, missä kaivo on, ja vanhus selitti hänelle. Jelisei lähti
kaivolle, löysi ämpärin, toi vettä ja antoi mökin asukkaille juoda.
Lapset söivät vielä vähän leipää ja joivat vettä; eukkokin söi, mutta
mies ei tahtonut syödä. Hän sanoi ruuan tuntuvan vastenmieliseltä.
Sairas makasi vielä tiedottomana heittelehtien sinne tänne. Jelisei
meni kylään, löysi kauppapuodin ja osti hirssiryynejä, suolaa, jauhoja
ja voita; sitten hän haki kirveen, hakkasi puita ja sytytti tulen.
Tyttönen auttoi häntä. Jelisei keitti puuroa ja lientä ja antoi mökin
väelle syödä.
V
Mieskin söi nyt, eukko söi, lapset nuolivat vielä vadinkin tyhjäksi ja
rupesivat sitten kaulakkain nukkumaan.
Mies ja vaimo kertoivat nyt Jeliseille, kuinka he olivat tähän asemaan
joutuneet.
— Köyhiä oltiin jo ennestään, ja kun sitten tuli katovuosi, niin jo
syksyllä loppui kaikki, mitä meillä oli. Ja kun enää ei mitään ollut,
niin täytyi pyytää apua naapureilta ja hyviltä ihmisiltä. Aluksi vielä
toivat, mutta sitten eivät enää antaneet. Monella, joka olisi meille
mielellään antanut, ei itselläänkään ollut mitään. Meitä hävettikin
pyytää ihmisiltä: olimme joka taholle jo rahan, jauhojen ja leivän
velassa.
Mies kertoi etsineensä työtä, mutta sitä ei ollut: »Kaikki pyrkivät
työhön ruokapalkalla. Yhtenä päivänä on työtä, ja kaksi päivää menee
uuden työpaikan hakemiseen. Muori ja tyttö lähtivät täältä kauas
kerjuulle. Saalis oli hyvin huono, leipää kun ei ole kellään. Tulimme
kuitenkin yhä vielä jotenkuten toimeen ja uskoimme pääsevämme jollakin
tavoin uutiseen asti. Mutta keväällä ei kukaan enää antanut ruokaa.
Lisäksi vielä tuli tauti. Nyt oltiin ihan huutavassa hukassa. Jos
tänään on ruokaa, niin huomenna ja ylihuomenna ei ole mitään. Aloimme
syödä ruohoa. Tästä ruuasta vai mistä lie vaimo tullut sairaaksi.
Eukko on vuoteessa ja minäkin olen niin voimaton, että tuskin pysyn
jaloillani.»
— Minun oli nyt tehtävä kaikki yksin, virkkoi mökin muori. — En
jaksanut kuitenkaan kauan, sillä nälästä näännyin ihan tyyten. Tyttökin
on tullut heikoksi ja pelkää ihmisiä. Olisimme tahtoneet lähettää
hänet naapuriin, mutta hän ei mennyt; kyyhöttää nurkassa eikä lähde
minnekään. Toissapäivänä tuli eräs naapurin vaimo katsomaan, mutta kun
näki meidän kaikkien olevan sairaina ja nälässä, niin meni menojaan.
Hänen miehensä on lähtenyt pois kotoa eikä hänellä ole itselläänkään
mitään, millä ruokkisi pienet lapsensa. Niin makasimme tässä kaikki
kuolemaa odottamassa.
Kuultuaan tämän kaiken ei Jelisei lähtenyt vielä matkatoveriaan
tavoittamaan, vaan jäi yöksi heidän luokseen. Seuraavana aamuna hän
ryhtyi työhön kuin olisi itse ollut isäntä talossa. Hän auttoi muoria
taikinan teossa ja alustamisessa, lämmitti uunin ja läksi tytön kanssa
hankkimaan naapureilta kaikenlaista, mitä tarvittiin. Mökin väellä ei
ollut itsellään enää mitään; he olivat myyneet kaiken omaisuutensa,
talouskalunsa ja vaatteensakin; Jelisei hankki nyt kaikkein tärkeimmät
tavarat taloon; mitkä teki itse, mitkä taas osti. Näin kului päivä
ja toinenkin ja vielä kolmas päivä. Poika virkistyi jonkun verran ja
alkoi ryömiä penkkejä pitkin ja hyväillen lähestyä Jeliseitä. Tyttö oli
tullut hyvin iloiseksi mieleltään ja auttoi häntä kaikissa askareissa.
Hän kulki Jelisein jälestä joka askeleella ja kutsui häntä sedäksi.
Kun muori jälleen kykeni liikkumaan, meni hän naapurivaimon luokse.
Mies saattoi kuljeskella jo sisällä, mutta haparoi seiniä, kun häntä
horjutti. Vain sairas vaimo jäi vielä vuoteeseen; kolmantena päivänä
virkosi hänkin ja pyysi syötävää. Kun mökin väki oli näin pitkällä,
ajatteli Jelisei:— En tosiaankaan uskonut jääväni tänne näin pitkäksi
aikaa; nyt minun on lähdettävä jatkamaan matkaa. —