Miehet olivat jo olleet viisi viikkoa matkalla; kotoa otetut uudet
virsut olivat he jo kuluttaneet loppuun ja oli täytynyt ostaa uudet.
He olivat tulleet vähävenäläismaille. Niin kauan kuin he olivat
olleet lähellä kotipaikkaa, oli heidän täytynyt maksaa yösijasta
ja ruuasta; vähävenäläiset kestitsivät heitä ilmaiseksi ja pitivät
kilvan pyhiinvaeltajia luonaan vierainaan. He tarjosivat yösijan,
antoivat ruokaa eivätkä tahtoneet mitään maksua; he antoivat vielä
leipää, jopa pannukakkujakin matkaevääksi. Niin saatiin kuljetuksi
noin seitsemänsataa virstaa, mutta sitten vaeltajat joutuivat
paikkakunnalle, jossa oli ollut katovuosi. Täälläkin annettiin
heille yösija maksutta, mutta mitään syötävää ei annettu. Väliin ei
rahallakaan voinut saada leipää. Heille kerrottiin, ettei mikään ollut
kasvanut viime vuonna. Rikkaat talonpojat olivat huutavassa hukassa ja
heidän oli täytynyt myydä kaikki, vähemmän varakkaat olivat joutuneet
puille paljaille, ja köyhät olivat joko siirtyneet muualle kerjäämään
tahi koettivat jotenkin tulla toimeen kotona. Talvella he olivat
syöneet akanoita ja saviheiniä.
Vanhukset olivat kerran yötä eräässä kauppalassa, ostivat sieltä
itselleen viisitoista naulaa leipää ja läksivät jatkamaan matkaa
ennen auringonnousua ehtiäkseen kulkea aamuviileässä mahdollisimman
pitkän matkan. Astuttuaan noin kymmenen virstaa he tulivat purolle. He
pysähtyivät lepäämään, ammensivat vettä kuppeihinsa, liottivat niissä
leipää, syödä nutustivat ja vaihtoivat jalkariepuja. He istuivat sitten
vielä hetken täysin levätäkseen. Jelisei otti esiin nuuskaa. Nähdessään
sen Jefim Tarasytš pudisti päätään ja sanoi moittivasti:— Miksi et
heitä pois tuota roskaa?
Jelisei huitaisi kädellään ja sanoi:
— Synti on ottanut niin valtaansa. Minkä sille voi!
He nousivat ja läksivät astumaan eteenpäin. Kuljettuaan jälleen
kymmenisen virstaa he tulivat isoon kylään. Oli jo tullut verrattain
kuuma. Jelisei oli näännyksissä; hän olisi jälleen tahtonut levätä
ja juoda hiukan vettä, mutta Jefim ei suostunut viivähtämään. Hän
oli rivakampi kulkemaan, ja Jelisein oli usein vaikea pysyä hänen
rinnallaan.
— Kun vain saisi pienen kulauksen vettä! virkkoi Jelisei.
— No, juo sitten! Minä en välitä.
Jelisei pysähtyi.
— Älä jää odottamaan minua! sanoi hän. — Minä käväisen vain kiireesti
tuossa talossa juomassa vettä. Kyllä minä saavutan.
— Hyvä on, vastasi Jefim.
Jefim Tarasytš kulki yksin eteenpäin, ja Jelisei meni mökkiä kohti.
Jelisei pysähtyi asumuksen eteen. Tämä oli vähäinen savimökki, alhaalta
musta, ylhäältä valkea; savi oli lohkeillut, ei ollut pitkään aikaan
sivelty uutta päälle; kattokin oli toiselta puolen rikki. Ovi oli
pihan puolella, Jelisei astui pihaan ja näki seinän vieressä maassa
makaavan parrattoman laihan miehen; paita oli pistetty housujen sisään
vähävenäläisten tapaan. Mies oli luultavasti ruvennut siimekseen
pitkälleen, mutta aurinko oli noussut korkeammalle ja poltti nyt hänen
päätään. Hän makasi liikkumattomana, silmät auki. Jelisei huusi hänelle
pyytäen vettä, mutta mies ei vastannut. »Lieneekö sairas vai tyly»,
ajatteli Jelisei astuen ovelle. Tuvasta kuului lapsen itku. Jelisei
koputti ja huusi:
— Laskekaa sisään!
Kukaan ei vastannut. Hän kolkutti sauvallaan ja huusi jälleen.
— Kristityt!
Kukaan ei liikahtanut.
— Jumalan palvelijat!
Ei mitään vastausta. Jelisei oli jo kääntyä takaisin, mutta kuuli
vaikeroinnin tapaista oven takaa. Eihän vain liene mitään pahaa
tapahtunut? Täytyy katsoa. Ja Jelisei astui tupaan.