Semjon tuli miehen luo ja katseli häntä: se oli nuori, vahva mies,
jossa ei näkynyt mitään vammaa tai mustelmia ja joka vain oli viluinen
ja peloissaan. Mies istui yhä vielä maassa rukousmajaan nojaten eikä
katsonutkaan Semjoniin; hän näytti niin voimattomalta kuin ei olisi
jaksanut avata silmiäänkään. Vasta kun Semjon seisoi aivan hänen
edessään, havahtui hän, käänsi päätään Semjonia kohti ja katsoi häneen.
Tämä hänen katseensa oli semmoinen, että Semjon tunsi heti pitävänsä
hänestä. Semjon heitti huopasaappaat maahan, irroitti vyönsä, laski sen
huopasaappaille ja riisui kauhtanan yltään.
— Nyt ei pitkiä puheita, virkkoi hän. — Pane nämä yllesi! Tee se
nopeasti!
Semjon tarttui miehen kyynäspäihin ja auttoi häntä nousemaan. Mies
nousi seisomaan, ja Semjon näki silloin puhtaan ruumiin, jäsenissä ei
ollut mitään vikaa eikä vammaa, ja kasvot olivat liikuttavan lempeät.
Semjon pani kauhtanan hänen ylleen. Kädet eivät ottaneet mennäkseen
hihoihin. Semjon sai ne vedetyksi hihoihin, kääri kauhtanan lämpimästi
hänen ympärilleen ja sitoi sen vyöllään kiinni.
Sitten Semjon otti rikkinäisen lakin päästään pannakseen sen miesparan
päähän. Mutta hänen päätään alkoi heti palella, ja hän tuumi itsekseen:
»Minä olen kaljupäinen, mutta hänen ohimoillaan on pitkät kiharat.»
— Hän painoi jälleen lakin päähänsä. Sen sijaan minä annan hänelle
huopasaappaat. — Hän kehoitti miestä istumaan ja veti saappaat hänen
jalkaansa.
Kun suutari oli näin pukenut miehen, sanoi hän tälle:
— No niin, hyvä mies.
Liikupas nyt, että vähän lämpenet. Tutkikoot sitten muut miten asiasi
ovat. Osaatkohan sinä edes kävellä?
Mies seisoo paikallaan katsoen ystävällisesti Semjoniin, mutta ei voi
sanoa sanaakaan.
— Minkätähden sinä et puhu mitään? Emmehän me toki voi tähän talveksi
jäädä. Katon alle on päästävä. Tässä on keppi, nojaa siihen, jos olet
heikko. Lähdetään!
Ja mies alkoi kävellä. Hän käveli vallan kevyesti ja pysyi hyvin
Semjonin rinnalla.
Heidän astuessaan Semjon kysyi häneltä:
— Mistä olet kotoisin?
— En ole täältäpäin.
— Täkäläiset minä kyllä tunnenkin kaikki. Miten sinä oikeastaan jouduit
kappelin taakse?
— En saa sanoa sitä.
— Ihmiset ovat kai tehneet sinulle pahaa?
— Ei kukaan ole tehnyt minulle pahaa. Jumala on minua rangaissut.
— Tietystihän kaikki tulee Jumalalta, niinpä kyllä; mutta täytyyhän
sinun jostakin elatuksesi saada. Mihin oikeastaan aiot lähteä?
— Se on yhdentekevää.
Semjon oli kovin ihmeissään. Mies ei näyttänyt miltään veijarilta:
hänen puheensa kuulosti ystävälliseltä ja lempeältä, mutta hän ei
halunnut puhua mitään itsestään. Semjon ajatteli:— Maailmassa sattuu
monenlaista. — Ja hän virkkoi miehelle:
— No, tulehan minun kotiini, voit siellä ainakin vähäisen toipua.
Semjon astui eteenpäin, ja muukalainen pysytteli hänen kintereillään.
Tuuli alkoi puhaltaa, se tunkeusi Semjonin paidan lävitse, ja
vilu haihdutti hänen päihtymyksensä. Semjon hieroskeli nenäänsä,
piteli käsillään kiinni mekkoaan edestä ja ajatteli: — Tässä nyt
on turkki! Läksin kotoa ostamaan turkkia ja tulen takaisin ilman
kauhtanaakin tuonpa vielä alastoman ihmisen mukanani. Matrjona ei ole
tästä hyvillään! — Ja Matrjonaa ajatellessaan tulee Semjon vallan
alakuloiseksi. Mutta kun hän katselee muukalaista ja ajattelee, miten
tämä katsoi häneen kappelin takaa, riemuitsee hänen sydämensä.