Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Jos me rakastamme toinen
toistamme, niin Jumala pysyy meissä. (4.12)
Jumala on rakkaus, ja joka pysyy rakkaudessa, hän pysyy Jumalassa, ja
Jumala pysyy hänessä. (4.16)
Jos joku sanoo: »Minä rakastan Jumalaa», mutta vikaa veljeänsä, niin
hän on valehtelija. Sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka on nähnyt,
kuinka hän voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt? (4.30)
I
Suutari asui vaimoineen ja lapsineen talonpojan luona vuokralaisena.
Hänellä ei ollut omaa taloa eikä maata, vaan hän elätti sekä itseään
että perhettään suutarin ammatilla. Leipä oli kallista ja työ
halpaa; kaikki, minkä työllä sai, meni heti ruokaan. Suutarilla
ja hänen vaimollaan oli vain yksi yhteinen turkki, ja tämä oli jo
melkein riekaleina. Suutari oli jo toista vuotta tuumiskellut ostaa
lampaannahkoja uuteen turkkiinsa.
Syksyksi oli häneltä säästynyt jonkin verran rahaa; vaimolla oli
arkussa kolmenruplan seteli, ja kylän talonpojat olivat hänelle lisäksi
velkaa viisi ruplaa ja kaksikymmentä kopeekkaa.
Eräänä aamuna suutari varustautui lähtemään kirkonkylään nahkoja
ostamaan. Paidan ylle hän veti vaimonsa vanutäytteisen, pumpulisen
mekon ja sen ylle verkakauhtanansa, pisti kolmiruplasen taskuunsa,
taittoi itselleen kepin, söi aamiaisen ja lähti matkaan. Hän ajatteli:
»Talonpojilta saan viisi ruplaa, siihen panen lisäksi omat kolme
ruplaani ja sillä rahalla ostan lampaannahkoja uuteen turkkiin.»
Suutari saapui kylään ja meni erään talonpojan luo, joka oli hänelle
velkaa; tämä ei ollut kotona, ja vaimo lupasi lähettää miehensä
tuomaan rahoja viikon varrella, mutta ei antanut kopeekkaakaan;
toinen velkamies, jonka luokse hän tuli, vannoi olevansa aivan
rahaton ja maksoi suutarille vain parikymmentä kopeekkaa saapasparin
korjaamisesta. Suutari olisi sitten ottanut lampaannahat velaksi, mutta
nahkuri ei tahtonut antaa hänelle velaksi mitään.
— Kunhan tuot rahat tänne, niin nahat saat, mitkä vain haluat; velkojen
perimisestä minä olen saanut tarpeekseni.
Niinpä jäivätkin turkkinahat hankkimatta; suutari sai vain parikymmentä
kopeekkaa perityksi ja eräältä talonpojalta vanhat huopokkaat nahalla
paikattaviksi.
Suutari tuli alakuloiseksi, joi viinaa kahdellakymmenellä kopeekalla
ja meni kotiin tuomatta nahkoja. Matkalla kirkonkylään tänä aamuna oli
hän ollut viluissaan; mutta nyt, kun hän oli saanut ryypyn, oli hänen
lämmin ilman turkkiakin. Niinpä hän astui tietä pitkin, kopautteli
kepillään jäisiä kiviä, heilutteli toisella kädellään huopasaappaita ja
puheli itsekseen:
— Minun on lämmin turkittakin. Suonissani polttaa viinan tilkka. En
tarvitsekaan turkkia.
Huolet ovat tipotiessään. Sellainen mies minä olen. Minäkö sitä
kaipaisin? Tulen minä hyvin toimeen turkittakin. Sitä minä en tarvitse
kuuna päivänä. Eukkoa se kyllä harmittaa. Onko tämä laitaa: minun
täytyy ahertaa toisen takia, ja tämä vain aina puijaa. Odotapas,
veitikka! Ellet hellitä minulle rahaa, niin minä otan lakin päästäsi,
otan! Onkos tämä nyt ihmisten tapoja? Kaksikymmenkopeekkaisen saa
tuskin lypsetyksi. Silläkö lailla aiot maksaa minulle koko velkasi!
Mihinkä on kahdestakymmenestä kopeekasta? Hyvä jos ryypyn saa. Puute
muka. Eikö minulla sitten ole puute? Onhan sinulla talo ja karjaa ja
kaikenlaista, mutta minulla on tässä kaikki; sinä syöt omaa leipää,
mutta minulla on ostoleipä — kolme ruplaa viikossa pelkkään leipään,
ota mistä otat. Kun tulen kotiin, on leipä lopussa. Hanki taas heti
puolitoista ruplaa. Omani minun on saatava, ei auta.
Lähestyessään tienristeyksessä olevaa rukouskappelia suutari näkee
jotakin valkeata välkkyvän kappelin takaa. On jo hämärä; suutari katsoo
tarkkaan sinnepäin, mutta ei voi erottaa, mikä siinä on. — Ei tässä
ole ollut minkäänlaista kiveä ennen. Onkohan se jokin elukka? Ei, ei
näytä elukalta. Pää näyttää ihmisen päältä, mutta kuinkahan se on niin
valkoinen? Mitäpä siellä ihminen tekisikään?
Suutari tuli lähemmäksi ja näki nyt ihan hyvin mikä siinä oli. Voi
ihmettä: alaston ihminen, kuollutko lienee ollut vai elävä, istui
liikkumattomana maassa nojaten rukousmajaan. Suutari säikähtyi ja
ajatteli itsekseen: »Ovat surmanneet, ryöstäneet ja jättäneet siihen
ruumiin. Parasta olla menemättä lähellekään, muuten sotkevat minut
vielä asiaan.»
Suutari jatkoi matkaansa. Kun hän oli kiertänyt kappelin, ei ruumista
enää näkynyt. Mutta kuljettuaan jonkun matkaa hän katsoi taakseen, ja
näki nyt miehen, jota hän oli luullut kuolleeksi, siirtyvän hiukan
rukousmajan vierestä ja katsovan häntä. Suutari säikähti vielä enemmän
ja ajatteli: »Tuleeko minun mennä sinne vai jatkaa matkaani? Jos menen
hänen luokseen, voi minulle käydä pahoin — kuka tietää, mikä hän on!
Hyvistä töistä ei hän ole tänne joutunut. Jos häntä lähestyn, voi
hän hyökätä tappamaan minut; ja silloin on turha yrittääkään paeta.
Ja ellei hän minua tapa, olen taas pulassa. Mitä sille alastomalle
on tehtävä? Enhän toki voi ottaa ainoita vaatteita yltäni ja antaa
hänelle. Kunpa pääsisin Jumalan avulla eroon koko miehestä!»
Suutari joudutti kulkuaan. Kun rukousmaja oli jo miltei joutunut
näkyvistä, heräsi hänen omatuntonsa.
Suutari pysähtyi jälleen ajatellen:
»Mitä sinä, Semjon, teetkään? Ihminen on huutavassa hukassa, ja sinä,
pelkuri, menet vain ohi. Vai oletko äkkiä rikastunut ja pelkäät, että
vievät rikkautesi? Kuulepas, Semjon, ei tämä vetele.»
Semjon kääntyi ja meni miehen luo.