V.

"Vietin kaksi päivää miellyttävässä lehtimetsässä, jossa ei ollut

kuolleiden ruumiita. Sinä aikana toivuin ennalleni, vaikka mieleni

olikin apea ja uskoin joka hetki joutuvani ruton uhriksi. Pony

vahvistui myös. Kolmantena päivänä sälytin sen selkään sen vähäisen

säilykevaraston, joka minulla oli, ja lähdin vaeltamaan nyt aivan

autiossa seudussa. En kohdannut ainuttakaan elävää miestä, naista tahi

lasta, vaikka kuolleita oli kaikkialla. Ruokaa oli onneksi runsaasti,

sillä maa oli silloin toisenlainen kuin nykyään. Siitä oli raivattu

pois puut ja pensaat ja se oli viljeltyä. Miljoonia suita varten aiottu

elo kasvoi, kypsyi ja joutui hukkaan. Vainioilta ja hedelmätarhoista

keräsin kasviksia, hedelmiä ja marjoja. Autioitten maatalojen tienoilta

sain munia ja pyydystelin kananpoikia. Myymälöistä löysin usein

säilykeruokia.

"Kotieläinten suhteen tein omituisen havainnon. Ne villiintyivät ja

alkoivat hyökätä toinen toisensa kimppuun. Kananpojat ja ankat

joutuivat ensimmäisinä tuhon omiksi, kun taasen porsaat ja sen jälkeen

kissat ovat taipuvaisimmat villiintymään. Pian koiratkin mukautuivat

uusiin olosuhteisiin. Koiria oli niin paljon, että ne olivat

maanvaivana. Ne ahmivat ruumiita, haukkuivat ja ulvoivat öisin, ja

päivisin hiiviskelivät hiljaa etäämpänä. Ajan kuluessa huomasin, että

niiden elintavat muuttuivat. Ensi alussa ne olivat erillään toisistaan

epäluuloisina ja valmiina tappeluun, mutta jonkun ajan päästä ne

alkoivat liikuskella suurina parvina. Koira oli seuraa rakastava eläin

jo ennen kuin ihminen oli sen kesyttänytkään. Maailman viimeisinä

päivinä ennen ruttoa oli kaikennäköisiä koiria -- karvattomia koiria ja

lämminkarvaisia koiria, koiria niin pieniä, että ne tuskin olisivat

riittäneet suupalaksikaan toisille, jotka olivat suuria kuin puuma.

Niin, suuremmat koirat tappoivat kaikki pienet ja heikot toverinsa.

Eivät myöskään kaikkein suurimmat sopeutuneet uuteen luonnonvaraiseen

elämään, vaan kuolivat. Tuloksena oli, että kaikki erilaiset koirarodut

hävisivät, ja jäljelle jäi keskikokoinen, parvina juokseva susikoira,

jonka te tunnette."

"Mutta eiväthän kissat elä laumoissa, isoisä", Hoo-Hoo väitti.

"Kissa on aina ollut seuraa vierova eläin. Kuten eräs yhdeksännentoista

vuosisadan kirjailija sanoi, se elää yksinään. Se on aina elänyt

yksinään, jo ennenkuin ihminen sen kesytti, koko tuon pitkän ajan,

jonka se oli kesynä, ja nykyään, jolloin se jälleen on villinä.

"Hevoset villiintyivät samoin, ja kaikki hienot hevosrodut ovat

taantuneet nykypäivien mustangiksi. Samoin kävi lehmien, kyyhkysten ja

lampaiden. Tiedätte, että jotkut kanatkin jäivät eloon, mutta nykyään

ne ovat aivan toisenlaisia kuin ennen ruttoa...

"Minun täytyy kiirehtiä kertomuksessani. Vaelsin autioiksi jääneissä

seuduissa ja ajan kuluessa aloin kaivata ihmisolentoja yhä enemmän,

mutta en milloinkaan tavannut heitä. Yksinäisyydentunne alkoi

painaa mieltäni. Kuljin poikki Livermore-laakson sekä sen ja San

Joaquin-laakson välisten vuorten yli. Te ette ole koskaan nähneet tuota

laaksoa, mutta se on sangen laaja ja se on villihevosten tyyssija.

Siellä niitä elää tuhantisin ja kymmentuhantisin laumoin. Tiedän sen,

koska olin siellä kolmekymmentä vuotta sitten. Teidän mielestänne

täällä rantalaaksoissa on runsaasti villihevosia, mutta ne eivät ole

mitään San Joaquinin hevoslaumojen rinnalla. On omituista, että

villiinnyttyään lehmät valitsivat olosijoikseen matalammat vuoriseudut.

Epäilemättä siellä ne voivat helpommin puolustautua.

"Maaseudulla eivät rosvot ja tihutöidentekijät olleet niin pahasti

mellastaneet, sillä näin useita kyliä ja pikkukaupunkeja, jotka olivat

saaneet olla kokonaan rauhassa tulelta. Mutta ne olivat täynnä ruton

saastaa, jonka vuoksi kiiruhdin niiden ohi ryhtymättä tutkimaan niitä

sen tarkemmin. Lähellä Lathropia otin yksinäisyyteni vaivaamana

suojateikseni kaksi paimenkoiraa, jotka olivat olleet vapaina vasta

niin lyhyen ajan, että olivat sangen halukkaita alistumaan uudelleen

liittoon ihmisen kanssa. Nämä paimenkoirat seurasivat minua monet

vuodet, ja niiden verta on noissa susikoirissa, jotka teillä nyt on.

Mutta kuudessakymmenessä vuodessa ovat paimenkoiraominaisuudet

kadonneet, joten koirat nykyään ovat melkein kuin kesyjä susia."

Ristihuuli nousi seisaalleen, katsoi, että vuohet olivat turvassa ja

laski ajan auringon asemasta iltataivaalla osottaen samalla olevansa

kärsimätön isoisän kertomuksen pitkäveteisyyden johdosta. Edwin

kehoitti isoisää kiiruhtamaan.

Tämä jatkoi.

"Ei ole enää paljon kertomista. Mukanani kaksi koiraani ja pony

ratsastin hevosella, jonka olin onnistunut saamaan kiinni, ensin San

Joaquiniin ja sieltä jatkoin matkaa vuoristossa olevaan ihanaan

Yosemite-laaksoon. Sen suuresta hotellista löysin satumaiset määrät

säilytettyjä ruokatarpeita. Laidun oli mainio, riistaa oli riittämiin

ja laakson pohjassa mutkitteleva joki vilisi taimenia. Jäin sinne

kolmeksi vuodeksi kärsien yksinäisyydestäni tavalla, jonka vain

hienosti sivistynyt mies voi ymmärtää. Sitten en enää kestänyt sitä.

Tunsin, että hermostoni tila läheni mielipuolisuutta. Kuin koirat olin

minäkin seuraa rakastava eläin ja kaipasin omaa lajiani. Päättelin,

että saattoi olla muitakin elossa, samoinkuin minä olin. Edelleen

päättelin, että maan täytyi olla puhdas rutosta, koska siitä oli

kulunut jo kolme vuotta.

"Hevoseni, ponyni ja koiraini seurassa lähdin taasen matkaan.

Kuljin San Joaquin laaksoon, yli sitä ympäröivien vuorien alas

Livermorelaaksoon. Kolmessa vuodessa tapahtunut muutos oli

hämmästyttävä. Silloin oli maa mainiosti viljelty; nyt saatoin tuskin

tuntea sitä, sillä niin oli villien kasvien onnistunut hävittää

ihmiskätten työ. Nähkääs, ihminen oli aina huolehtinut vehnästä,

kasviksista ja hedelmäpuista, joten ne olivat sangen pehmeitä ja

arkoja. Rikkaruohot ja villit pensaat olivat sitävastoin aina saaneet

kestää taistelua ihmistä vastaan; ne olivat kehittyneet sitkeiksi ja

vastustuskykyisiksi. Tuloksena oli se, että kun ihmiskäsi poistui,

villi kasvillisuus tukahdutti ja hävitti koko viljellyn kasvillisuuden.

Arosudet lisääntyivät nopeasti, ja tapasin ensi kerran susia kaksin

tahi kolmin seuduissa, joissa niitä aina oli säilynyt muutamia.

"Temescal-järven rannalla, lähellä entistä Oaklandin kaupunkia,

kohtasin ensimäiset ihmisolennot. Oi, pojat, kuinka voisinkaan kuvata

teille mielenliikutukseni, kun istuessani hevoseni selässä ja

ratsastaessani hiljalleen alas mäenrinnettä järvenrantaan päin näin

leirin savun nousevan puiden lomasta. Sydämeni miltei pysähtyi, ja

tunsin tulevani mielipuoleksi. Sitten kuulin lapsen äänen --

ihmislapsen äänen. Kuului koirien haukuntaa, johon minun koirani

vastasivat. Luulinhan olleeni ainoa ihminen koko maailmassa. Eihän

saattanut olla mahdollista, että oli toisia -- savua ja lapsen itkua.

"Kun tulin metsästä järven ranta-aukeamalle, näin silmäini edessä

vajaan sadan kyynärän päässä suuren miehen. Hän seisoi järveen

pistävällä kallioniemekkeellä ja onki. En uskonut silmiäni ja pysäytin

hevoseni. Koetin huutaa, mutta ääni takertui kurkkuuni. Huiskutin

kättäni. Minusta tuntui kuin mies olisi katsellut minuun, mutta ei

vastannut. Sitten painoin pääni käsiini yhä istuessani satulassa.

Pelkäsin katsoa häneen, sillä ymmärsin sen harhanäöksi, joka katoaisi

kohta, kun häneen vilkaisisin. Niin kallisarvoiselta tuo harhanäky

tuntui, että tahdoin nauttia siitä vielä hetkisen, tiesin myös, että se

säilyisi niin kauan kuin olisin katsomatta.

"Olin samassa asennossa, kunnes kuulin koirieni murisevan ja miehen

äänen lausuvan jotakin. Mitä luulette hänen sanoneen? Sanon teille sen.

Hän lausui: '_Pirustako teidän piti tänne tulla_?'

"Aivan nuo sanat hän lausui. Nuo sanat lausui minulle sinun toinen

isoisäsi, Ristihuuli, tervehtiessään minua Temescal-jarven rannalla

viisikymmentäseitsemän vuotta sitten. En ole elämässäni kuullut

käsittämättömämpiä sanoja. Avasin silmäni, ja edessäni seisoi suuri,

tummaihoinen, parrakas mies, leveäleukainen, vino-otsainen,

tuikeakatseinen. En tiedä, miten pääsin alas hevoseni selästä, mutta

lähin, mitä muistan, joskin hämärästi, oli, että puristin hänen

kättänsä kummallakin omallani ja nyyhkytin. Olisin syleillytkin häntä,

mutta hän oli ahdasmielinen, epäluuloinen mies ja vetäytyi pois

luotani. Puristin yhä hänen kättänsä ja nyyhkytin."

Isoisän ääni värisi ja katkesi hänen muistellessaan entispäiviä ja

heikkouden kyyneleet virtasivat alas hänen poskiaan poikien katsellessa

sitä ja tirskuessa.

"Kuitenkin itkin", jatkoi hän, "ja halusin syleillä häntä, vaikka

autonkuljettaja oli hirviö, täydellinen hirviö, inhottavin mies, minkä

olen koskaan nähnyt. Hänen nimensä oli... omituista, olen unohtanut

hänen nimensä. Jokainen sanoi häntä autonkuljettajaksi -- se oli hänen

ammattinsa -- ja nimi jäi pysyväiseksi. Siitä syystä hänen

perustamaansa heimoa myös kutsutaan autonkuljettajiksi.

"Hän oli rajuluontoinen ja väkivaltainen mies. En voi ymmärtää, miksi

rutto säästi hänet. Saattaa tuntua, että, huolimatta vanhasta

metafyysillisestä käsityksestämme ehdottomasta oikeudesta,

maailmankaikkeudessa ei ole lainkaan oikeutta. Miksi hän jäi elämään --

hän, joka oli vääryyttä suosiva, siveellisessä suhteessa hirviö, tahra

luomakunnassamme, julma, taipumaton ja eläimellinen. Hän taisi puhua

vain automobiileista, koneista, bensiinistä ja varastohuoneista --

erikoisesti näytti häntä huvittavan alhaiset huijaukset ja petokset,

jonka uhreiksi olivat joutuneet hänen automobiiliansa käyttäneet.

Kuitenkin hän säästyi, vaikka miljoonat, tuhannet miljoonat paremmat

ihmiset saivat surmansa.

"Menin hänen kanssaan hänen leirilleen, jossa näin hänet, Vestan,

naisten kruunun. Näky oli samalla sekä ihana että säälittävä. Hän,

Vesta Van Warden, John Van Wardenin nuori puoliso, oli tuossa,

rääsyihin puettuna, kädet täynnä naarmuja ja känsiä. Hän kumartui

leiritulen ääreen tehden kyökkipiian tehtäviä, hän, Vesta,

joka oli syntynyt suurimman rikkauden purppuraan, mitä maailma

milloinkaan on nähnyt. Hänen miehensä, John Van Warden, omisti

tuhannenkahdeksansataamiljoonaa dollaria ja ollen teollisuusmagnaattien

johtokunnan puhemies hän oli Amerikan todellinen valtias. Kun hän

samalla kuului Kansainväliseen hallintoneuvostoon, oli hän yksi niistä

seitsemästä, jotka johtivat koko maailman asioita. Vesta samoin oli

yhtä jaloa syntyperää. Hänen isänsä oli ollut teollisuusmagnaattien

johtokunnan puhemiehenä kuolemaansa saakka. Tämä virka oli tulla

perinnölliseksi, ja jos hänen isällään, Philip Saxonilla, olisi ollut

poika, olisi tämä varmasti seurannut häntä virassa. Mutta hänen ainoa

lapsensa oli Vesta, korkeimman sivistyksen täydellinen kukka

maapallollamme. Vasta Vestan ja Van Wardenin kihlajaisten tapahduttua

Philip Saxon julisti vävynsä seuraajakseen. Se oli epäilemättä

poliittisista syistä solmittu liitto. Minulla on syytä uskoa, ettei

Vesta milloinkaan todella rakastanut puolisoaan sillä intohimoisella

tavalla, josta runoilijoilla oli tapana laulaa. Se muistutti

pikemminkin kruunupäitten välisiä avioliittoja, silloin kun magnaatit

eivät vielä olleet heitä syrjäyttäneet.

"Siinä hän hääräili keittäen kalalientä nokisessa padassa, ihanat

silmänsä avonaisen valkean lähettämän kitkerän savun tulehduttamina.

Hänen kohtalonsa oli surullinen. Hän oli jäänyt eloon miljoonasta,

samoin kuin minä olin ja samoinkuin autonkuljettaja oli jäänyt. Van

Warden oli rakennuttanut Alamedan kukkuloille komean kesäpalatsin, joka

oli korkealla huipulla tuhannen eekerin laajuisen puiston ympäröimänä.

Ruton puhjetessa Van Warden lähetti Vestan sinne. Asestetut vartiot

suojelivat puiston reunaosia, eikä mitään savuttamatonta saanut tuoda

sinne, ei edes ruokaa tahi postia. Siitä huolimatta rutto löysi tiensä

palatsiin. Se surmasi vartiat vartiopaikoiltaan, palvelijat tehtäväinsä

äärestä, koko lukuisan palveluskunnan se pyyhkäisi pois -- ainakin

kaikki ne, jotka eivät paenneet. Siten Vesta oli ainoa eloon jäänyt

tuossa palatsissa, joka nyt muistutti enemmän ruumishuonetta kuin

asuinrakennusta.

"Autonkuljettaja oli ollut eräs niistä palveluskuntaan kuuluvista,

jotka olivat paenneet muuanne. Palattuaan kahden kuukauden kuluttua hän

tapasi Vestan pienessä kesähuvilassa, jonne tämä oli asettunut asumaan,

koska siellä ei ollut kuolleita. Autonkuljettaja oli peto. Vesta

pelkäsi häntä ja juoksi puiden lomaan piiloon. Samana yönä hän pakeni

vuoristoon -- hän, jonka pehmyt jalka ja hento ruumis ei milloinkaan

ollut tuntenut kivien ja orjantappuroiden aiheuttamia tuskia.

Autonkuljettaja seurasi ja saavutti hänet ja löi häntä. Ymmärrättekö

sitä? Autonkuljettaja löi häntä kamalilla nyrkeillään ja teki hänestä

orjan itselleen. Vestan oli kannettava puut, valmistettava tuli,

keitettävä ruoka ja tehtävä kaikki muu alhainen leirityö -- hänen,

joka ei kertaakaan ollut tehnyt mitään palvelijoille kuuluvaa.

Autonkuljettaja pakotti hänet tekemään nämä työt samalla kuin hän,

täysi metsäläinen, näki parhaimmaksi maata ja katsella eikä tehnyt

kerrassaan mitään paitsi joskus hiukan kalasteli ja metsästeli."

"Se oli autonkuljettajan onni", virkkoi Ristihuuli hiljaa toisille

pojille. "Muistan hänet hiukan ennen hänen kuolemaansa. Hän oli mies,

joka taisi tehdä työtä ja pani toisetkin sitä tekemään. Tiedätte, että

isä nai hänen tyttärensä, ja teidän olisi pitänyt nähdä, miten hän

peittosi isää. Autonkuljettaja oli tuittupää, josta aina saimme uusia

muistutuksia. Juuri kun hän veti viimeisiä hengenvetojaan, hän tarrasi

minuun ja löi päähäni ammottavan haavan kartulla, joka aina oli hänen

ulottuvillaan."

Ristihuuli raappi pörröstä päätään ikäänkuin tunnustellen arpea. Pojat

kääntyivät jälleen isoisään päin, joka puheli hurmaantuneena Vestasta,

autonkuljettajain heimon kantaisän vaimosta.

"Sanon, että te ette voi käsittää hänen asemansa surullisuutta.

Autonkuljettaja oli palvelija, huomatkaa, palvelija, jonka oli

madeltava pää alas painettuna Vestan kaltaisten edessä. Vesta kuului

valtiasluokkaan sekä syntyperältään että avioliiton kautta. Saattoi

sanoa, että hänen vaaleanpunervassa kädessään oli miljoonien sellaisten

kuin autonkuljettajan, kohtalo. Ennen ruttoa olisi kaikki yhteys heidän

keskensä ollut häväistys. Oh, näinhän sen. Näin kerran rouva Goldwinin,

erään toisen suuren magnaatin puolison. Lentoasemalla, juuri aikoessaan

astua omaan ohjattavaan ilmalaivaansa, hän pudotti päivänvarjonsa. Eräs

palvelijoista otti sen ylös ja ojensi sen erehdyksessä hänelle --

hänelle itselleen, joka oli eräs maan suurimmista ruhtinaallisista

rouvista! Tämä horjui taaksepäin ikäänkuin päivänvarjossa olisi ollut

pitaalia ja määräsi sihteerinsä ottamaan sen sekä hankkimaan selvän

onnettoman nimestä ja huolehtimaan siitä, että hänet erotettaisiin.

Samanlainen valta-asema oli Vesta Van Wardenilla. Mutta autonkuljettaja

löi häntä ja teki hänestä orjan.

"... Bill -- sehän hänen nimensä olikin, sehän oli autonkuljettajan

oikea nimi. Hän oli kurja, alkuperäinen mies, jolla ei lainkaan ollut

sivistyneen sielun hienompia vaistoja ja ritarillisia tunteita.

Varmastikaan ei ole ehdotonta oikeutta, koska hänen osakseen tuli tuo

ihmeellisin nainen, Vesta Van Warden. Te, pojat, ette milloinkaan voi

tajuta tämän seikan surullisuutta, sillä te itsekin olette alkuperäisiä

pikku metsäläisiä, jotka ette ymmärrä mitään muuta kuin metsäelämää.

Miksi ei Vesta olisi yhtä hyvin voinut joutua minulle? Minä olin

hienosti sivistynyt mies, suuren yliopiston professori. Ennen ruttoa

oli hänen asemansa ollut kuitenkin niin paljon minun asemaani

korkeammalla, ettei hän milloinkaan olisi suvainnut tietää minun

olemassaolostani. Mitenkä kauhealta mahtoi tuntua hänestä tuo alhainen

asema autonkuljettajan orjana. Ellei ihmiskunta olisi hävinnyt, en

milloinkaan olisi saanut tuntea häntä, katsoa häntä silmiin,

keskustella hänen kanssaan -- niin, ja rakastaa häntä ja tietää, että

hänenkin tunteensa minua kohtaan olivat sangen myötäiset. Minulla on

täysi syy uskoa, että hän olisi rakastanutkin minua, kun maailmassa ei

ollut toisia miehiä paitsi autonkuljettajaa, mutta hän pelkäsi tätä.

Miksei rutto surmatessaan kahdeksantuhatta miljoonaa ihmistä surmannut

lisäksi yhtä, nimittäin autonkuljettajaa?

"Kerran kun autonkuljettaja oli kalastamassa, Vesta rukoili minua

surmaamaan hänet. Kyyneleet silmissä hän rukoili minua. Mutta

autonkuljettaja oli vahva ja väkivaltainen mies, ja minä pelkäsin.

Jälkeenpäin puhuin hänen kanssaan. Tarjosin hänelle hevoseni, ponyni,

koirani, kaiken, mitä minulla oli, jotta hän olisi luovuttanut Vestan

minulle, mutta hän irvisti minulle julkeasti, pudisti päätänsä ja

lausui solvauksia. Hän sanoi, että hän oli ollut entisinä päivinä

palvelija, joka oli saanut ryömiä tomussa Vestan ja hänen kaltaistensa

jalkain juuressa, mutta että hänellä nyt sensijaan oli maan ylhäisin

nainen palvelijanaan, joka keitti hänelle ruokansa ja hoiti hänen

lapsiaan. 'Teidän päivänne olivat ennen ruttoa', hän sanoi, 'nämä ovat

minun päiviäni ja hiton hyviä ne ovatkin. En vaihtaisi niitä entisiin

mistään hinnasta.' Siten hän puhui, vaikka toisin sanoin, sillä hän oli

kurja rahvaan mies ja kiroili alituisesti.

"Sitten hän selitti minulle, että jos hän tapaisi minut mielistelemässä

Vestaa, hän vääntäisi niskani nurin ja samalla löisi Vestaakin. Mitä

olisin voinut tehdä? Pelkäsin häntä, sillä hän oli hirviö. Saman päivän

illalla, jona saavuin heidän leiriinsä, keskustelin Vestan kanssa

kadonneesta maailmastamme. Puhuimme taiteesta, kirjallisuudesta ja

runoudesta autonkuljettajan kuunnellessa ja pilkatessa meitä. Häntä

kiusasi ja suututti puheemme, josta hän ei ymmärtänyt mitään. Lopuksi

hän sanoi: 'Kas tässä on Vesta Van Warden, magnaatti Van Wardenin

entinen puoliso -- kopea ja turski kaunokainen, joka nyt on minun

vaimonani. Niin, professori Smith, aika on muuttunut, aika on

muuttunut. Kas niin, vaimo, otapa mokkasiinini pois jaloistani, mutta

liiku eloisasti. Tahdon näyttää professori Smithille, kuinka hyvin olen

sinut opettanut.' Näin Vestan purevan hampaitaan ja kapinan liekin

syttyvän hänen silmiinsä, mutta autonkuljettaja kohotti pahkuraisen

nyrkkinsä iskuun valmiiksi. Pelkäsin ja sydäntäni kouristi, mutta en

voinut mitään tuolle hirviölle. Nousin lähteäkseni pois, jotta minun ei

tarvitsisi olla todistamassa sitä, mikä seuraisi, mutta hän nauroi ja

uhkasi lyödä minua, ellen jäisi katsomaan. Istahdin väkivallan

pakotuksesta järven rannalle leiritulen ääreen ja näin Vestan, Vesta

Van Wardenin, polvistuvan ja riisuvan tuon irvistävän, karvaisen,

apinamaisen ihmishirviön mokkasiinit.

"... Oh, te ette ymmärrä, pojat. Ette ole koskaan nähneet mitään muuta

ettekä ymmärrä. 'Koko talttunut ja tottelevainen', ilakoi

autonkuljettaja Vestan suorittaessa tuota kauheata, alhaista

tehtäväänsä. 'Kylläkin vähän vikuri ajoittain, professori, vähän vikuri

kylläkin, mutta näppäys leukaperiin tekee hänestä kiltin ja säyseän

kuin karitsan!'

"Toisella kertaa hän sanoi: 'Olemme saaneet urakaksemme lisääntyä ja

täyttää maa. Teiltä puuttuu edellytykset, professori, kun teillä ei ole

vaimoa, ja ihmiskunta on yhtä lukuisa kuin ennen vanhan Eedenin

puutarhassa. Mutta minä puolestani en ole käynyt ylpeäksi. Sanon

teille, professori!' Hän osoitti pientä lastaan, joka oli vain vuoden

vanha. 'Tuossa on teidän vaimonne, joskin saatte odottaa, kunnes

hän on kasvanut suuremmaksi. Eikö se tyydytä, vai? Me olemme kaikki

tasa-arvoisia nyt, vaikka minä se täällä olen pomo. Mutta en kumminkaan

ole käynyt ylpeäksi -- en, totta vie. Suon teille kunnian, professori

Smith, sangen suuren kunnian kihlata minun ja Vesta Van Wardenin

tyttären. Eikö ole hiton harmillista, ettei Van Warden ole täällä sitä

näkemässä?'"