"Kiiruhdin pois niin nopeasti kuin taisin erästä syrjäkatua pitkin,
jonka kulmauksessa näin uuden murhenäytelmän. Kaksi työläisluokkaan
kuuluvaa miestä oli parhaillaan ryöstämässä erästä miestä ja naista,
joilla oli kaksi lasta mukanaan. Tunsin miehen ulkonäöltä, vaikka minua
ei oltu milloinkaan esitetty hänelle. Hän oli runoilija, jonka säkeitä
olin aina ihaillut. Kuitenkaan en mennyt auttamaan häntä, sillä samassa
kuului laukaus, ja näin hänen vaipuvan maahan. Nainen huudahti
kauhusta, mutta toisen hirviön nyrkinisku kaatoi hänet. Huusin
uhkauksia, mutta lähdin juoksemaan pakoon, sillä he laukaisivat
pistoolinsa minua kohti. Juoksin kulmauksen taakse, mutta siellä sulki
tieni tulipalo, joka eteni minuun päin. Kadun kummallakin puolella
olivat rakennukset liekkien vallassa ja ilma oli täynnä savun katkua.
Tämän synkkyyden keskeltä kuului vaikeroiva naisen ääni. En mennyt
auttamaan häntä. Sydämeni kovettui raudaksi nähdessäni niin paljon
kamalaa ja kuullessani alati avunhuutoja.
"Kääntyessäni takaisin olivat rosvot hävinneet. Runoilija ja hänen
vaimonsa viruivat kuolleina käytävällä. Se oli tärisyttävä näky. Lapset
olivat kadonneet, ties' minne. Nyt ymmärsin, miksi kaikki liikkuivat
niin salaperäisesti ja kasvot kalpeina. Järjestetyssä yhteiskunnassamme
olimme elättäneet laitakortteleissa ja työläiskasarmeissa
raakalaisjoukkoa ja nyt, kun meitä oli kohdannut onnettomuus, he
hyökkäsivät päällemme kuin pedot, joita he olivatkin, ja hävittivät
meidät. Mutta samassa he myös itsekin tuhoutuivat. He myrkyttivät
itsensä väkevillä juomilla ja tekivät tuhansia hirveitä tekoja,
riitelivät ja surmasivat toisiaan lyhytnäköisyydessään. Näin kuitenkin
toisenlaisiakin, parempia työläisiä, jotka olivat liittyneet yhteen ja
pakenivat kaupungista suurena joukkona, naiset ja lapset keskellä ja
vanhat ja sairaat paareilla. Rattaitten eteen valjastetut hevoset
vetivät heidän muonavarojaan. He olivat miellyttävänä vastakohtana
noille rosvoille. Kun he tulivat näkyviin ajelehtivien savupilvien
keskeltä, olivat he vähällä ampua minut. Tarkemmin nähtyään eräs
johtajista pyysi anteeksi ja selitti, että he ampuivat rosvot ja
kauppojen ryöstäjät vähääkään arvelematta ja että ainoa keino olla
turvassa näiltä oli liittyä yhteen suureksi joukoksi. Silloin näin
ensimäisen kerran tapauksen, joita pian näin tuhkatiheään. Erään miehen
kasvoille ilmestyi ruton pettämätön merkki. Hänen ympärillään olevat
vetäytyivät kauemmaksi, ja hän astui pois joukosta ilman
vastaväitteitä. Eräs naisista, hänen vaimonsa nähtävästi, koetti
seurata häntä. Hän talutti pientä poikaansa kädestä. Mutta mies käski
ankaralla äänellä vaimoaan pysymään muitten mukana joukossa. Joukkoon
kuuluvat tarttuivat naiseen ja veivät hänet mukaansa. Näin tämän ja
lisäksi näin miehen, sarlakanvärinen merkki kasvoillaan, astuvan kadun
toiselle puolelle erään oviaukon eteen. Kuulin pistoolin laukauksen ja
näin hänen vaipuvan elottomana maahan.
"Kun olin saanut vielä kaksi kertaa muuttaa tietäni tulipalojen
takia, onnistui minun vihdoin päästä yliopistolle. Kentän reunalla
kohtasin yliopiston opettajia, työtovereitani, jotka kulkivat
kemiantutkimusrakennusta kohti. He olivat kaikki perheellisiä miehiä.
Heillä oli mukanaan vaimonsa ja lapsensa sekä palvelijattaret.
Professori Badminton tervehti minua. Minun oli vaikea tuntea häntä,
sillä jossakin tulipalossa oli hänen partansa kärventynyt pois. Hänellä
oli päänsä ympärillä verinen side ja hänen vaatteensa olivat tahraiset.
Hän kertoi joutuneensa rosvojen hyökkäyksen alaiseksi. Hänen veljensä
oli saanut surmansa edellisenä yönä asuntoaan puolustaessansa.
"Kulkiessamme yli kentän hän yhtäkkiä osotti sormellaan rouva
Swintonin kasvoja. Ne oli merkityt ruton leimalla. Toiset naiset
kirkaisivat kauhusta ja pakenivat hänen luotaan. Palvelijatar hoiti
hänen kahta lastaan, jotka myös juoksivat kauemmaksi. Mutta tohtori
Swinton, hänen miehensä, jäi hänen luokseen.
"'Mene toisten mukana, Smith', hän sanoi minulle. 'Pidä huolta
lapsista. Minä pysyn vaimoni luona. Tiedän, että hän on kuoleman oma,
mutta en saata jättää häntä yksin. Jos säästyn, tulen myöhemmin
kemiantutkimusrakennukseen. Pitäkää varalla ja päästäkää sisään!'
"Hän jäi. Näin hänen kumartuvan vaimonsa ylitse lieventääkseen hänen
kuolinhetkiään. Minä juoksin saavuttaakseni muun joukon. Me olimme
viimeiset, jotka otettiin kemiantutkimusrakennukseen. Sen jälkeen
suojelimme eristettyä asemaamme kivääreillä. Olimme suunnitelleet
rakennuksesta turvapaikkaa kuudellekymmenelle hengelle. Kuitenkin
jokainen, joka alunpitäen oli laskettu sinne tulevan, oli tuonut
mukanaan sukulaisia ja ystäviä, useinkin kokonaisia perheitä, joten
meitä oli siellä nyt yli neljänsadan. Mutta kemiantutkimusrakennus oli
laaja ja kun se oli yksinään, ei ollut vaaraa, että ympärillämme
raivoavat tulipalot ulottuisivat siihen.
"Meillä oli tarpeeksi muonaa, jota erityinen ravintokomitea ryhtyi
hoitamaan. Sen huolena oli jakaa annokset kullekin perheelle ja
ruokakunnalle. Pian nimitettiin joukko muitakin komiteoita, joten
olomme kävi hyvin säännöstellyksi. Minä kuuluin puolustuskomiteaan,
vaikka ensimäisen päivän saimme olla rauhassa rosvoilta. Etäämmällä
niitä kuitenkin näkyi; heidän sytyttämistään tulista päättäen he
valtasivat kentän etäisemmän reunan. He olivat humalassa, ja usein
kuulimme heidän lauleskelevan säädyttömiä lauluja tahi hoilaavan
järjettömästi. Kun maailma sortui heidän ympärillään ja ilma oli täynnä
tulipalojen katkua, nämä eläimelliset olennot päästivät valloilleen
raakuutensa, tappelivat, joivat ja kuolivat. Mutta mitä sillä oli
väliä? Jokainen kumminkin kuoli, niin hyvät kuin pahatkin, kelpo
kansalaiset ja tyhjäntoimittajat, ne, jotka rakastivat elämää, ja ne,
jotka sitä halveksivat. He katosivat. Kaikki katosi.
"Kun oli kulunut vuorokausi, eikä ruttoa ollut ilmennyt, me
onnittelimme toisiamme ja aloimme kaivaa kaivoa. Olette nähneet nuo
suuret rautaputket, jotka silloin kuljettivat vettä kaikille
kaupunkilaisille... Pelkäsimme, että tulipalojen kuumuus räjähdyttäisi
ne ja että säiliöt juoksisivat tyhjiin. Sen vuoksi irrotimme
sementtikerroksen kemiantutkimusrakennuksen keskuspihasta ja kaivoimme
kuopan. Mukanamme oli useita nuoria miehiä, ylioppilaita, jotka tekivät
työtä kaivon kaivamisessa yötä päivää. Aavistuksemme toteutui. Kolme
tuntia ennenkuin saavutimme vesisuonen, putket kuivuivat.
"Kului jälleen vuorokausi, eikä vieläkään ollut rutto ilmestynyt.
Luulimme pelastuneemme. Mutta emme ymmärtäneet sitä, minkä minä
jälkeenpäin päättelin olevan asian laidan, nimittäin, että ruton
kehittyminen uhrinsa ruumiissa vaati useita päiviä. Mutta kun sen
merkki kerran oli ilmestynyt, korjasi se saaliinsa sellaisella
nopeudella, että me luulimme ruton kehittymisen olevan yhtä nopean.
Niinpä kun oli kulunut kaksi vuorokautta ilman sen merkkejä, me
tunsimme ylpeyttä siitä, ettemme olleet saaneet tartuntaa. Mutta kolmas
päivä särki harhakuvitelmamme. En voi milloinkaan unohtaa sen edellistä
yötä. Vartiopalvelusvelvollisuuteni oli kahdeksasta kahteentoista.
Rakennuksen katolta saatoin tarkastaa, miten ihmiskunnan työn tulos
hävisi. Lähellä raivosivat niin kauheat tulipalot, että ne valaisivat
yön päiväksi. Niitten punaisessa hohteessa olisin voinut lukea
hienointakin kirjotusta. Liekit valtasivat syleilyynsä koko maailman.
San Franciscossa näytti olevan kahdessakymmenessä eri paikassa tulta ja
savua suitsuavia tulivuoria. Oakland, San Leandro, Haywards -- kaikki
paloivat; samoin oli laita pohjoisessa aina Point Richmondiin saakka.
Tämä näky loihti mieleeni omituisen kauhuntunnelman. Sivistynyt
yhteiskunta katosi tulimereen ja kuolonenkelin henkäykseen. Kymmenen
aikaan sinä iltana räjähtivät Point Pinole'issa sijaitsevat
ruutivarastot perätysten. Vahva rakennuksemme tärisi kuin
maanjäristyksessä ja joka ainoa lasiruutu särkyi. Silloin lähdin
vartiopaikaltani alas pitkiin käytäviin tyynnyttääkseni hätääntyneitä
naisia ja kertoakseni, mitä oli tapahtunut.
"Tuntia myöhemmin, seisoessani pohjakerroksessa ikkunan ääressä, kuulin
rosvojen leiristä helvetillistä melua, kirkumista, huutoja ja useita
pistoolinlaukauksia. Jälkeenpäin arvasimme, että taistelun oli
aiheuttanut terveitten yritys karkottaa ruton uhrit. Olkoon asia miten
oli, mutta joukko ruttoon sairastuneita rosvoja juoksi yli kentän kohti
rakennustamme. Me varotimme heitä, mutta he kirosivat ja ampuivat
yhteislaukauksen. Professori Merryweather, joka seisoi erään ikkunan
ääressä, sai kuulan silmiensä väliin ja kuoli paikalla. Me ammuimme
vastaan, ja kaikki pakenivat lukuunottamatta kolmea. Yksi heistä oli
nainen. He olivat ruton omia ja tietoisuus siitä teki heidät
häikäilemättömiksi. Kuin paholaiset, taivaan loistaessa punaisena ja
saattaessa heidän kasvonsa hehkumaan, he kirosivat ja ammuskelivat
meitä. Erään heistä ammuin omin käsin. Sen jälkeen toinen miehistä ja
nainen asettuivat ikkunaimme alle, yhä kiroten meitä. Meidän oli pakko
olla heidän kuolemansa todistajina, kun rutto vihdoin vaimensi heidät.
"Tilanteemme oli uhkaava. Ruutivarastojen räjähdys oli rikkonut
kemiantutkimusrakennuksesta ikkunat, joten ruumiista saattoi vapaasti
levitä taudinituja keskuuteemme. Terveyskomitea kutsuttiin tehtäväänsä
ja se suoritti sen uhrautuvasti. Vaadittiin, että kaksi miestä lähtisi
ulos korjaamaan ruumiit etäämmälle. Tämä merkitsi todennäköisesti
heidän oman henkensä menetystä, sillä suoritettuaan velvollisuutensa
heidän ei ollut lupa palata turvapaikkaan. Eräs professoreista, joka
oli poikamies, sekä eräs ylioppilaista tarjoutuivat vapaaehtoisiksi. He
jättivät hyvästi ja läksivät. He olivat sankareita. He uhrasivat oman
henkensä, jotta toiset voisivat elää. Suoritettuaan tehtävänsä he
pysähtyivät ja katsoivat meihin surullisesti. Sitten he huiskuttivat
käsiään jäähyväisiksi ja astuivat hitaasti yli kentän palavaa kaupunkia
kohti.
"Kuitenkin kaikki varovaisuus oli hyödytöntä. Päivän valjetessa
näimme ensimäisen uhrin keskuudessamme -- professori Stoutin perheen
nuori lastenhoitajatar sai sen ensiksi. Ei ollut aika antautua
heikkohermoisuuden ja tunteellisuuden valtaan. Koska hän saattaisi olla
ainoa, joka oli saanut ruton, me ajoimme hänet pois rakennuksesta ja
käskimme hänen mennä. Hän horjui hitaasti yli kentän väännellen käsiään
ja itkien surkeasti. Olimme petoja, mutta mitä muutakaan olisimme
voineet tehdä. Meidän joukkomme käsitti neljäsataa henkeä; sen hyväksi
tuli yksilöiden uhrautua.
"Erääseen laboratorioon oli sijoittautunut kolme perhettä, ja samana
päivänä iltapuoleen saimme tietää, että heistä oli kokonaista neljä
kuolleena ja seitsemän lievemmin tahi pahemmin sairaana. Silloin
valtasi kauhu meidät. Jätimme kuolleet siihen, mihin he olivat
vaipuneet, ja pakotimme vielä elävät eristäytymään toiseen huoneeseen.
Rutto vaati uusia uhreja joukostamme, ja niin pian kuin sen merkki
näyttäytyi, me lähetimme onnettomat eristettyihin huoneisiin. Pakotimme
heidät kulkemaan yksin, jottei meidän olisi tarvinnut koskea heihin. Se
oli sydäntä vihlovaa. Rutto yhä lisääntyi, kunnes huone toisensa
perästä luovutettiin kuolleille ja kuoleville. Ja me, jotka vielä
olimme sen saastasta vapaita, pakenimme toiseen kerrokseen ja yhä
ylemmäksi kuoleman vyöryn tieltä, joka valtasi rakennuksen huone
huoneelta ja kerros kerrokselta.
"Turvapaikkamme muistutti nyt ruumishuonetta. Me, jotka olimme vielä
jääneet henkiin, pakenimme yön pimeydessä ottamatta mukaamme mitään
muuta kuin aseita, ruutia ja suuren määrän säilykeruokia. Pysähdyimme
kentälle, vastaiselle puolelle rosvojen leiristä, ja toisten jäädessä
vartioiksi lähdimme kaupunkiin partioretkelle hankkiaksemme hevosia,
automobiileja, rattaita ja vaunuja tahi mitä tahansa, johon vain
voisimme lastata tavaroitamme, kuten olin nähnyt aikasemmin
yhteenliittyneiden työmiesten tehneen helpottaakseen kulkuaan maaseudun
vapauteen.
"Minä olin yksi partiolaisista. Tohtori Hoyle, joka muisti jättäneensä
automobiilin talliin, neuvoi minua hakemaan sen. Hajaannuimme kahden
miehen joukoiksi; minua seurasi Dombey, nuori ylioppilas. Meidän oli
kuljettava puoli mailia kaupungin keskustaan päästäksemme tohtori
Hoyle'in talolle. Tässä osassa rakennukset olivat etäällä toisistaan
puiden ja nurmikenttien keskellä ja sen johdosta tuli oli täällä
leikkinyt oikullisesti. Se oli jostakin polttanut koko korttelin,
toisaalla säästänyt taas koko korttelin, joskus se oli hypännyt
yksityisen talon yli ja polttanut muut samaan kortteliin kuuluvat.
Näimme täällä vielä rosvoja työssään. Meillä oli pistoolit käsissämme
ja koetimme näyttää mahdollisimman uhkaavilta, jotta olisimme saaneet
olla rauhassa heiltä. Mutta tohtori Hoyle'in talon luona tapahtui siitä
huolimatta pelkäämämme onnettomuus. Se oli säästynyt tulelta, mutta
juuri kun saavuimme sen edustalle, raskaat savupilvet tunkeutuivat
ikkunoista ulos.
"Roisto, joka oli sytyttänyt tulen, horjui alas portailta ja siitä
edelleen ajotietä pitkin. Hänen taskuistaan pisti esiin whiskypulloja,
ja hän oli aivan avuttomaksi humaltunut. Ensimäinen mielijohteeni oli
ampua hänet enkä ole milloinkaan lakannut katumasta, etten sitä tehnyt.
Kun hän siinä hoiperteli ja hoilasi, silmät verestävinä, ammottava
haava toisella parrottuneella poskellaan, hän oli inhottavin
turmeluksen ja kurjuuden kuva, minkä koskaan olen nähnyt. En ampunut
häntä, koska hän nojasi erästä puuta vasten antaen meidän kulkea
ohitsensa, juuri samassa hän kuitenkin tarttui pistooliinsa ja ampui
Dombey'ta päähän. Se oli hurja ja hillitön teko. Paikalla kostin
hänelle samalla mitalla, mutta se ei korvannut sitä, mitä oli
tapahtunut. Dombey kuoli heti päästämättä hiiskaustakaan. Luulen, ettei
hän lainkaan tiennyt itseään ammutun.
"Riensin pois ruumiiden ja palavan talon luota varastoon, josta löysin
tohtori Hoyle'in automobiilin. Säiliöt olivat täynnä bensiiniä, ja itse
vaunu oli käyttökunnossa. Ajoin sillä pujotellen talojen raunioiden
välitse, kunnes saavuin kentälle, johon eloon jääneet olivat
leiriytyneet. Muutkin partioretkeläiset saapuivat, mutta kukaan heistä
ei ollut niin onnellinen kuin minä. Professori Fairmead oli löytänyt
shetlantilaisen ponyhevosen, mutta eläinraukka oli seisonut tallissaan
hyljättynä monta vuorokautta saamatta ruokaa tahi juomaa ja oli nyt
liian heikko kantamaan vähintäkään kuormaa. Muutamat puolsivat sen
päästämistä vapaaksi, mutta minä vastustin sitä, koska saattaisimme
ainakin käyttää sen ravinnoksemme, ellei olisi muuta ruokaa saatavissa.
"Meitä oli lähtiessämme neljäkymmentäseitsemän, joista useat olivat
naisia ja lapsia. Tiedekunnan dekaanus, joka oli vanha mies ja aivan
murtunut kuluneen viikon tapauksista, istui automobiiliin lapsien ja
professori Fairmeadin iäkkään äidin kanssa. Wathope, nuori
englanninkielen professori, jolla oli kauhea luodin aiheuttama haava
jalassaan, ohjasi sitä. Kaikki muut kävelivät. Professori Fairmead
talutti ponyhevosta.
"Päivää olisi voinut sanoa kauniiksi kesäpäiväksi, mutta tulipalon savu
pimitti taivaan, jolta aurinko kumotti elottomana, veripunaisena
kiekkona, synkän ja kammottavan näköisenä. Mutta me olimme tottuneet jo
sen veripunaiseen väriin. Savuun oli vaikeampi tottua. Se kirveli
silmissämme ja sieramissamme; jokaisen silmät verestivät. Suuntasimme
kulkumme kaakkoiseen, jossa meidän oli kuljettava useita maileja kautta
esikaupunkien siellä, missä ensimäiset matalat kukkulat ilmoittivat
kaupungin keskustassa olevien tasankojen loppuneen. Ainoastaan tältä
suunnalta saatoimme toivoa pääsevämme maaseudulle.
"Etenimme tuskallisen verkkaan, sillä naiset ja lapset eivät saattaneet
kävellä kovinkaan nopeasti. He eivät olleet edes unissaan kävelleet
siten kuin me nykyään kävelemme. Totta puhuen, kukaan heistä ei osannut
kävellä. Vasta ruton jälkeen minäkin opin kävelemään. Hitaimman nopeus
oli määräävänä, sillä me emme uskaltaneet rosvojen vuoksi hajaantua
pikkujoukkoihin. Näitä ihmispetoja ei enää näkynyt paljon. Rutto oli
vähentänyt heidän lukumääräänsä, mutta silti he olivat vielä alituisena
uhkana meille. Useat kauniit huvilat olivat säästyneet tulelta,
kuitenkin näimme aina raunioitakin, jotka vielä savusivat. Rosvotkin
näyttivät voittaneen järjettömän polttamisraivonsa, joten enää harvoin
näimme vereksiä tulipaloja.
"Teimme jälleen partioretkiä yksityisiin varastoihin toivossa löytää
automobiileja ja bensiiniä, mutta meillä ei ollut menestystä. Jo
ensimäinen ryntäys oli pyyhkäissyt ne pois. Calgan, miellyttävä nuori
mies, sai surmansa tässä työssä. Eräs roisto ampui hänet takaapäin
hänen mennessään erään ruohokentän poikki. Tämä oli kuitenkin ainoa
onnettomuus, joka kohtasi meitä rosvojen taholta, vaikka vielä eräs
humalainen hirviö laukaisikin pyssynsä meitä kohti. Onneksi hän ampui
liian umpimähkäisesti, ja me kostimme hänelle, ennenkuin hän saattoi
tehdä mitään vahinkoa...
"Fruitvale'issa, siis vielä kaupungin hienossa osassa, rutto jälleen
ilmaantui. Professori Fairmead oli tällä kerralla sen uhri. Hän osotti
merkkikielellä meille, ettei hänen äitinsä tulisi tietää mitään koko
asiasta ja astui hitaasti nurmikon poikki erään rakennuksen edustalle.
Hän istahti alakuloisena kuistin portaille, ja minä, joka olin jäänyt
muista jälkeen, jätin hänet hyvästi. Sinä iltana leiriydyimme useita
maileja ohi Fruitvale'in; kuitenkin olimme vielä kaupungissa. Meidän
oli pakko muuttaa leiriä kaksi kertaa yön kuluessa sairaitten tähden.
Aamun sarastaessa meitä oli vain kolmekymmentä. En voi milloinkaan
unohtaa tiedekunnan dekaanusta. Lähtiessämme aamulla matkaan hänen
vaimonsa sai ruton merkin kasvoilleen, ja kun tämä astui syrjään
antaakseen meidän jatkaa matkaamme, dekaanus ei suostunut jäämään
automobiiliin, vaan meni puolisonsa luokse. Asiasta keskusteltiin,
mutta lopuksi suostuimme. Sehän oli samantekevää, koska emme tienneet,
ketkä säilyisivät hengissä, jos jotkut ylimalkaan säilyisivät.
"Sinä iltana, siis vaelluksemme toisena, pysähdyimme Haywardsiin, josta
alkoi maaseutu. Aamulla heräsi enää yksitoista. Yön pimeydessä oli
Wathope, professori, jolla oli jalassaan paha haava, paennut luotamme
automobiililla. Mukaansa hän oli ottanut sisarensa ja äitinsä sekä
suurimman osan säilykkeitämme. Iltapuolella samana päivänä näin
viimeisen ilmalaivan, jonka koskaan olen näkevä. Istahdin tien viereen
levähtääkseni. Täällä maaseudulla savu ei ollut niin sakeata. Ensin
näin ilmalaivan ajelehtivan ja mutkittelevan avuttomana kahdentuhannen
jalan korkeudessa. En käsitä, mitä sitte tapahtui, mutta näin
ilmalaivan kokan vaipuvan nopeasti alaspäin. Kaasusäiliöt lienevät
räjähtäneet, koska se putosi aivan kohtisuoraan alas. Siitä päivästä
tähän saakka en ole nähnyt ainoatakaan ilmalaivaa. Seuraavina vuosina
tähystelin usein taivaalle toivoen näkeväni niitä merkkinä, että
jossain maanpallon osassa sivistys olisi säilynyt. Mutta niin ei ole
asian laita. Se, mitä tapahtui Californiassa, tuli kaikkialla
ihmiskunnan kohtaloksi.
"Kun saavuimme seuraavana päivänä Nilesiin, meitä oli vain kolme.
Nilesin sivuutettuamme tapasimme Wathope'in valtatiellä. Automobiili
oli saanut jonkun vian, ja siinä, matoilla, joita he olivat levittäneet
maahan, he, hänen äitinsä ja sisarensa ja hän itse viruivat kuolleina.
Alituinen kävely rasitti minua, joten nukuin sikeästi sinä yönä.
Aamulla herätessäni huomasin olevani yksin maailmassa. Canfield ja
Parsons, viimeiset toverini, olivat kuolleet ruttoon. Niistä
neljästäsadasta, jotka etsivät turvaa kemiantutkimusrakennuksesta, ja
niistä neljästäkymmenestäseitsemästä, jotka lähtivät matkalle, minä
yksin olin elossa -- minä ja shetlantilainen pony. Miksi piti tapahtua
juuri niin, en osaa sanoa. En saanut ruttoa, siinä kaikki. Olin vapaa
rutosta -- yksi miljoonasta, juuri kuten kaikki muutkin henkiin jääneet
olivat yksi miljoonasta tahi oikeammin miljoonista, sillä se
pikemminkin oli suhde."