Vanhus pyyhki kyyneleensä tahraisiin rystysiinsä ja alkoi uudestaan
kertoa heikolla, värisevällä äänellään, joka tuli varmemmaksi ja
voimakkaammaksi, kun hän pääsi kertomuksensa vauhtiin.
"Rutto puhkesi vuonna 2013. Olin kaksikymmentäseitsemän vuotta vanha ja
muistan hyvin. Langattoman sähkölennättimen avulla --"
Ristihuuli ilmaisi äänekkäästi suuttumuksensa, ja isoisä ryhtyi
sovitteluihin.
"Me puhuimme silloin kautta ilmojen tuhansien mailien päähän. Saimme
sanoman, että New Yorkissa oli esiintynyt outo tauti. Tuossa Amerikan
ylväimmässä kaupungissa eli silloin seitsemäntoistamiljoonaa ihmistä.
Sanoma ei herättänyt huolestusta. Sehän oli pikkuseikka. Oli ollut vain
muutamia tapauksia. Mutta taudin uhrit olivat kuolleet kovin pian.
Ensimäinen oire oli se, että kasvot ja koko ruumis kävivät punaisiksi.
Vuorokauden kuluttua Chicagosta ilmoitettiin tautia tavatun sielläkin.
Samana päivänä levisi tieto, että Lontoossa, joka oli Chicagon jälkeen
maailman suurin kaupunki, oli taisteltu salaa ruttoa vastaan jo kahden
viikon aikana. Kaikki uutiset ja sähkösanomat oli sensuroitu -- se on:
ei annettu muuanne levitä tietoa, että Lontoo oli ruton saastuttama.
"Tilanne näytti vakavalta, mutta me Californiassa, kuten muuallakin,
olimme levollisia. Olimme varmoja, että bakterioloogit löytäisivät
keinon tuhota tämän uuden taudin aiheuttajan, kuten ennenkin oli
tapahtunut. Mutta pelkoa herätti se tavaton nopeus, jolla tauti
kehittyi ja surmasi ihmisiä, ja se, että jokainen, johon se ilmestyi,
oli ehdottomasti kuoleman oma. Ei kukaan parantunut siitä. Oli ollut
olemassa vanha aasialainen kolera, joka oli niin nopea, että saattoi
olla päivällispöydässä illalla jonkun aivan terveen miehen kanssa ja
seuraavana aamuna aikaisin nähdä hänet ruumisvaunuissa kadulla. Mutta
tämä uusi rutto oli nopeampi sitäkin -- paljon nopeampi. Sen
ensimäisten oireiden ilmaantumisesta kului uhrin kuolemaan vain yksi
tunti. Joskus kului useampia tunteja, mutta useat kuolivat jo kymmenen
tahi viidentoista minuutin kuluttua.
"Sydän alkoi sykkiä kiivaasti, ja ruumiinlämpö kohosi. Sitten
ruumiinväri muuttui silmänräpäyksessä sarlakanpunaiseksi kuin
kulovalkean vaikutuksesta. Useimmat uhrit eivät lainkaan huomanneet
sydämen sykinnän ja ruumiinlämmön lisääntymistä, vasta kun heidän
ihonsa väri muuttui, tiesivät he olevansa tuomittuja. Tavallisesti sen
yhteydessä oli kouristuskohtauksia, mutta ne eivät kestäneet kauan
eivätkä olleet kovia. Jos uhri kesti ne, tuli hän aivan levolliseksi ja
tunsi vain, miten hänen jäsenensä alkoivat nopeasti turtua. Se alkoi
jaloista, ensin jalkapohjat, sitten sääret, reidet ja yhä ylöspäin,
kunnes turtumus oli saavuttanut sydämen, jolloin hän kuoli. He eivät
hourineet eivätkä nukkuneet, vaan pysyivät levollisina ja selvinä,
kunnes sydän kangistui ja pysähtyi. Toinen kummallinen seikka oli
se tavaton nopeus, jolla kuolleitten ruumiit hajaantuivat
perusaineisiinsa. Tuskin oli uhri kuollut, kun jo ruumis näytti
murentuvan kappaleiksi, kohoavan pölynä ilmaan ja häipyvän pois ihan
silmien edestä. Tämä oli yhtenä syynä ruton tavattomaan leviämiseen.
Ruumiissa olleet tuhannetmiljoonat idut pääsivät näet vapaiksi
hetkessä.
"Sen vuoksi bakterioloogeilla ei ollut onnea taistellessaan tätä tautia
vastaan. He saivat surmansa laboratorioissaan tutkiessaan
sarlakkakuoleman aiheuttajaa. He olivat sankareita. Kaatuneitten
tilalle astui alati uusia. Lontoossa onnistuttiin eristämään rutto.
Sähkölennätin tiedotti uutisen kaikkialle. Trask oli sen miehen nimi,
jolle se onnistui, mutta kolmenkymmenen tunnin kuluttua hän oli
kuollut. Silloin ryhdyttiin kaikissa laboratorioissa toden perään
etsimään jotakin vastamyrkkyä, joka tappaisi rutonidut. Kaikki lääkkeet
olivat turhia. Nähkääs, koko asian ydin oli löytää lääke tahi seerumi,
joka tappaisi ruumiissa olevat taudinidut vahingoittamatta itse
ruumista.... He koettivat surmata sitä toisien tautien iduilla, joita
he istuttivat potilaan vereen. Nämä idut saattoivat näet olla ruton
itujen vihollisia --"
"Sinä et näe näitä ituolentoja, isoisä", intti Ristihuuli, "mutta
kuitenkin lörpöttelet yhä niistä, ikäänkuin ne todellakin olisivat
jotakin, vaikka ne eivät ole yhtään mitään. Mitä ei näe, sitä ei ole
olemassa, se on varma. Taisteltiin olemattomia olentoja vastaan
olemattomilla olennoilla! Silloin he mahtoivat olla narreja. Sen takia
he heittivät henkensä. En tosiaankaan aio kuunnella tuollaista pötyä,
sen sanon."
Isoisä oli valmis itkemään, mutta Edwin kiivastui ja alkoi puolustaa
vanhusta.
"Kuuleppas, Ristihuuli, uskot sinäkin, että on olemassa paljon
sellaista, mitä et ole nähnyt."
Ristihuuli pudisti päätään.
"Uskot, että kuolleet harhailevat. Et ole milloinkaan sitä nähnyt."
"Olenpahan viime talvena, kun olin isän kanssa metsästämässä susia."
"No, miksi aina syljet, kun menet poikki virtaavan veden", Edwin yhä
kiristi.
"Jotta huono onni pysyisi etäällä", puolusteli Ristihuuli.
"Uskot siis, että on olemassa huono onni?"
"Varmasti."
"Etkä ole milloinkaan nähnyt sitä", julisti Edwin riemuiten. "Olet yhtä
hupsu kuin isoisä ja hänen itunsa. Uskot sellaiseen, mitä et näe.
Jatka, isoisä."
Kun Ristihuuli oli joutunut häviön puolelle tässä metafyysillisessä
väittelyssä, vaikeni hän ja isoisä jatkoi. Poikien keskinäinen
kinastelu keskeytti usein isoisän puheen, vaikka emme sitä merkitsekään
tähän pidentämään kertomustamme. Myös kuului heidän keskuudestaan
alituinen matala ääni, jolla he lausuivat selittelyjä ja arveluja
toisilleen yrittäessään seurata isoisää hänen outoon, kadonneeseen
maailmaansa.
"Sarlakkakuolema puhkesi San Franciscossakin. Ensimäinen kuolemantapaus
sattui maanantaiaamuna. Torstain seuduissa ihmisiä kuoli San
Franciscossa ja Oaklandissa kuin kärpäsiä. Heitä kuoli kaikkialla --
vuoteisiinsa, työnsä ääreen, kaduilla kävellessään. Tiistaina minä
näin ensimäisen tapauksen -- neiti Collbranin, erään luennoillani
kävijän, joka oli luentosalissa aivan silmäini edessä. Huomasin
puhuesssani, että hänen kasvonsa tulivat äkkiä sarlakanvärisiksi.
Keskeytin puheeni. Kaikki katsoivat häneen, sillä he tunsivat pelkoa ja
tiesivät, että rutto oli tullut. Nuoret naiset kirkaisivat ja juoksivat
ulos huoneesta. Nuoret miehetkin juoksivat ulos, kahta lukuunottamatta.
Neiti Collbranin kouristukset olivat aivan lieviä eivätkä kestäneet
kahtakaan minuuttia. Toinen nuorista miehistä toi hänelle lasin vettä.
Hän joi hiukkasen ja huudahti:
"'Jalkani! Niissä ei ole tuntoa!'
"Minuutin kuluttua hän virkkoi: 'Minulla ei ole jalkoja. En tunne, että
minulla olisi. Polvenikin ovat kylmät. Tuskin tunnen, että minulla on
polviakaan.'
"Hän lepäsi lattialla päänalaisenaan pinkka muistikirjoja. Emme
kyenneet tekemään kerrassaan mitään hänen hyväkseen. Kylmyys ja
turtumus kohosivat ylöspäin sydäntä kohti ja kun se oli saavutettu, hän
oli kuollut. Kellon mukaan se kesti viisitoista minuuttia -- katsoin
ajan -- sitten hän oli kuollut. Hän oli ollut sangen kaunis, voimakas
ja terve nuori nainen. Kuitenkin kului vain viisitoista minuuttia ensi
oireista hänen kuolemaansa. Se osottaa, miten nopea sarlakkakuolema
oli.
"Siitä huolimatta noina viitenätoista minuuttina, jotka olin hänen
kuolinvuoteensa ääressä, hälyytys oli levinnyt yli koko opiston.
Tuhatlukuiset oppilasjoukot olivat lähteneet luentosaleista ja
laboratorioista jättäen ne autioiksi. Kun menin antamaan tiedon
tapauksesta tiedekunnan dekaanukselle, näin yliopiston olevan autiona.
Kentältä vielä kiiruhti muutamia jälkeenjääneitä kotiinsa. Kaksi heistä
juoksi.
"Löysin dekaanus Hoagin virkahuoneestaan yksinään. Hän oli sangen
harmaantuneen ja vanhan näköinen, kasvot täynnä ryppyjä, joita en ollut
huomannut ennen. Nähdessään minut hän nousi lähteäkseen pakoon ja
horjui etäisimpään huoneeseen läjäyttäen oven kiinni perässään ja
kiertäen sen lukkoon. Nähkääs, hän tiesi minun olleen tartunnalle
alttiina ja pelkäsi. Hän huusi oven takaa, että menisin pois. En
koskaan ole unohtava, mitä tunsin astuessani alas hiljaisia käytäviä ja
tuota autiota kenttää pitkin. Se ei ollut pelkoa. Olin ollut
tartunnalle alttiina. Tiesin sen ja pidin itseäni kuoleman omana. En
pelännyt, mutta mieleni valtasi kaamea masennuksen tunne. Kaikki oli
pysähtynyt. Se tuntui minusta maailman lopulta -- minun maailmani
lopulta. Olin syntynyt ja elänyt yliopiston piirissä. Se oli ennakolta
määrätty urani. Isäni oli ollut professorina siellä ennen minua ja
hänen isänsä ennen häntä. Tämä yliopisto oli jo puolentoista vuosisadan
aikana ollut herkeämättömässä toiminnassa kuni joku oivallinen kone. Ja
nyt yhdessä ainoassa hetkessä se oli pysähtynyt. Minusta tuntui kuin
pyhä tuli olisi sammunut kaikkein pyhimmän alttarilta. Olin
kauhuissani, sanomattomasti kauhuissani.
"Kun saavuin asuntooni, taloudenhoitajatar kirkaisi ja pakeni. Kun
soitin sisäkköä, sain tietää hänenkin paenneen. Silloin ryhdyin
tutkimaan asioita lähemmin. Keittiössä näin keittäjättären olevan
lähtöhommissa. Hänkin kirkaisi ja pudotti kiireissään erään
tavaralaukuistaan juostessaan ulos ja sitten yli pihan yhäti kirkuen.
Voin vielä nytkin kuulla hänen kirkuvan. Me emme menetelleet siten, kun
joku tavallinen tauti ilmestyi. Olimme silloin aivan tyyniä ja käytimme
lääkäreitä ja hoitajia, jotka olivat perillä siitä, mitä oli tehtävä.
Asia oli nyt toinen. Rutto ilmestyi niin äkkiarvaamatta ja oli niin
nopea eikä milloinkaan jättänyt uhriaan elämään. Kun sarlakanväri
ilmaantui henkilön kasvoille, oli se varmana merkkinä kuolemasta. Ei
ainoankaan tiedetty toipuneen.
"Olin yksin suuressa talossani. Kuten olen kertonut teille ennen, me
saatoimme puhella keskenämme pitkin lankoja, jotka kulkivat ilmassa.
Puhelimeni soi, ja sain tietää veljeni puhuvan minulle. Hän sanoi,
ettei hän tullut kotiin, koska hän pelkäsi, että rutto voisi tarttua
minusta. Hän ja kaksi sisartani olivat jääneet professori Baconin
luokse. Hän neuvoi minua pysymään kotona ja odottamaan, kunnes saisin
selville, olisinko joutunut ruton uhriksi vai enkö.
"Suostuin siihen ja pysyin kotona. Ensi kerran elämässäni yritin
keittää. Rutto ei tullut minuun. Puhelimen avulla sain keskustella
kenen kanssa vain ja hankkia tietoja. Tulihan minulle myös
sanomalehtiä, jotka määräsin heitettäväksi oveni edustalle, josta
saatoin ottaa ne ja lukea uutiset. New York ja Chicago olivat
täydellisessä sekasorrossa. Samoin oli kaikkialla suurkaupungeissa
asianlaita. Kolmannes New Yorkin poliisikuntaa oli kuollut.
Poliisipäällikkö ja pormestari olivat niinikään kuolleet. Laki ja
järjestys olivat kokonaan kadonneet. Ruumiit olivat läjässä kaduilla
hautaamattomina. Junat ja muut kulkuneuvot, jotka olivat tuoneet
ravintoa ja elintarpeita tuohon suurkaupunkiin, olivat pysähtyneet.
Nälkäiset roskajoukot ryöstivät kauppoja ja varastohuoneita. Kaikkialla
näki murhia, ryöstöjä ja humalaisia. Ihmisiä oli jo paennut kaupungista
miljoonittain -- ensinnä rikkaat yksityisissä automobiileissaan ja
ilmalaivoissaan ja sitten suuret kansanjoukot jalkaisin kuljettaen
mukanaan ruton ituja ja ryöstäen nälissään maanviljelijät ja kylät ja
pikkukaupungit tyhjiksi.
"Mies, joka lähetti tämän sanoman, sähkölennättimen hoitaja, oli
yksinään koneineen korkean rakennuksen katolla. Kaupunkiin jääneet --
hän arvioi ne muutamiksi sadoiksi -- tuhansiksi -- olivat menettäneet
järkensä pelosta ja juovuttavista juomista, ja yltympäri raivosivat
suuret tulipalot. Tuo mies oli sankari -- nähtävästi hän oli joku
tuntematon sanomalehtimies. Yhteen vuorokauteen, sanoi hän, ei
ainoakaan atlantintakainen ilmalaiva ollut saapunut, eikä Englannista
enää lähetetty tietoja. Hän sähkötti kumminkin, että Berliinistä -- se
on Saksassa -- oli ilmoitettu Methnikoff-koulun bakterioloogin,
Hoffmeyerin, keksineen seerumin ruttoa vastaan. Se oli viimeinen
sanoma, jonka Amerikka tähän päivään saakka on saanut Euroopasta. Jos
Hoffmeyer keksikin seerumin, se oli liian myöhäistä, sillä muuten olisi
Euroopasta tullut löytömatkailijoita tänne luoksemme jo kauan sitten.
Voimme siis päättää, että Euroopan kävi samoin kuin Amerikankin ja että
parhaimmassa tapauksessa vain muutamat yksilöt säästyivät rutolta.
"New Yorkista saapui sanomia vielä seuraavaan päivään saakka. Sitten
nekin loppuivat. Niiden lähettäjä oli joko kuollut ruttoon tahi
joutunut ympärillään raivoavien tulipalojen uhriksi. Se, mitä tapahtui
New Yorkissa, toistui kaikissa suurkaupungeissa, niinpä myös San
Franciscossa, Oaklandissa ja Berkeley'ssa. Torstaina oli kuolevia niin
paljon, ettei heidän ruumiitaan voitu korjata pois. Silloin alkoi
ryntäys maaseudulle. Kuvitelkaa, pojat, tiheämmissä joukoissa kuin
lohet nousevat Sacramento-jokeen, ihmiset riensivät pois kaupungeista,
miljoonin joukoin, yrittäessään epätoivoisesti välttää kaikkialla
uhkaavaa kuolemaa. He kuljettivat taudin mukanaan. Rikkaatkin, jotka
pakenivat ilmalaivoissaan turvaan vuorille ja erämaihin, levittivät
siten ruttoa.
"Sadat ilmalaivat suuntasivat kulkunsa Havaijille, jossa rutto jo
raivosi, kun he sinne saapuivat tuomaan lisää siemeniä. Sähkösanomat
ilmoittivat meille tämän. Mutta ne loppuivat, kun kaikki järjestys
katosi San Franciscosta, eikä enää ollut ketään hoitamassa lennättimiä.
Se oli outoa ja huumaavaa. Yhteys muun maailman kanssa oli tyystin
lakannut. Tuntui kuin maailma oli pyyhkäisty pois. Kuuteenkymmeneen
vuoteen ei sitä ole enää ollut. Tiedän, että on olemassa paikkoja
sellaisia kuin New York, Eurooppa, Aasia ja Afrikka, mutta niistä ei
ole kuultu kuuteenkymmeneen vuoteen ainoatakaan sanaa. Sarlakkakuoleman
tulo hajotti maailman erillisiin osiin, auttamattomasti ja
täydellisesti. Kymmenen vuosituhannen sivistys ja järjestynyt
yhteiskunta raukesi kuin vaahto yhdessä silmänräpäyksessä.
"Kerroin rikkaiden ilmalaivoista. He kuljettivat ruton mukanaan ja
kuolivat huolimatta siitä, minne he pakenivat. Ainoastaan yhden
eloonjääneen olen nähnyt -- Mungersonin. Sittemmin hän liittyi
santarosalaisiin ja nai vanhimman tyttäreni. Hän saapui heimon
asuinsijoille kahdeksan vuotta ruton jälkeen. Hän oli silloin
yhdeksäntoistavuotias, mutta sai odottaa vielä kaksitoista vuotta,
ennenkuin hän saattoi naida. Nähkääs, ei ollut naimattomia naisia, ja
monet santarosalaisten vanhimmista tyttäristä oli jo luvattu toisille.
Hänen oli pakko odottaa, kunnes Mary'ni oli täyttänyt kuusitoista
vuotta. Nilkku, jonka kuuma surmasi viime vuonna, oli hänen poikansa.
"Mungerson oli yksitoista vuotta vanha ruton raivotessa. Hänen isänsä
oli rikas ja mahtava mies, yksi teollisuusmagnaateista. He pakenivat
omalla ilmalaivallaan, Kondoorilla, koko perhe, Brittiläisen Columbian
erämetsiin. Se on kaukana pohjoisessa. Matkalla sattui jokin
onnettomuus, ja heidän oli pakko laskeutua alas lähellä Shasta-vuorta.
Olette kuulleet tuosta vuoresta. Sekin on pohjoisessa, pitkän matkan
päässä. Rutto puhkesi heidän keskuudessaan, ja ainoastaan tämä poika
jäi eloon. Kahdeksan vuotta hän vaelteli yksinään autioiksi jääneissä
seuduissa ja etsi turhaan omaa rotuaan. Vihdoin tultuaan etelään hän
osui meidän, santarosalaisten, joukkoon.
"Mutta kiirehdin liikaa. Kun San Franciscon lahden ympärillä olevista
kaupungeista alkoivat kansanjoukot vyöryä maaseudulle ja kun puhelin
vielä toimi, keskustelin veljeni kanssa. Sanoin hänelle, että oli
järjetöntä paeta kaupungista ja ettei minussa ollut ruton merkkejä
ja että meidän oli viisainta eristää itsemme ja sukulaisemme
johonkin turvalliseen paikkaan. Päätimme valita yliopiston
kemiantutkimusrakennuksen ja kerätä sinne ruokavaroja sekä tarpeen
vaatiessa asein estää vieraita tunkeutumasta turvapaikkaamme. Kun
kaikki tämä oli päätetty, veljeni pyysi minua pysymään kotona vielä
vähintäin vuorokauden, koska rutto saattaisi olla kehittymässä minussa.
Suostuin siihen, ja hän lupasi tulla seuraavana päivänä. Sitten
pohdimme yksityiskohtaisemmin kemiantutkimusrakennuksen varustamista
ruoalla ja puolustusvoimalla, kunnes puhelinyhteys katkesi. Se tapahtui
aivan keskellä keskusteluamme. Sinä iltana ei ollut enää sähkövaloa, ja
minä istuin yksinäni pimeässä huoneessani. Ei enää painettu
sanomalehtiä, joten en tietänyt, mitä tapahtui ulkona kaupungissa.
Kuulin kapinoivaa ääntä ja pistoolinlaukauksia ja ikkunasta näin
Oaklandin suunnalta tulipalojen loimun punaavan taivaanrantaa. Se oli
kauhun yö. En ummistanut silmiäni. Eräs mies -- miksi ja miten, en
tiedä -- surmattiin käytävälle taloni edessä. Kuulin itsetoimivan
pistoolin nopeasti toisiaan seuraavat pamahdukset, ja muutamia
minuutteja myöhemmin tuo haavottunut raukka ryömi ovelleni ja huusi
apua. Asestauduin kahdella pistoolilla ja menin katsomaan häntä.
Tulitikun valossa näin, että hän kuolisi samalla sekä haavoihinsa että
ruttoon. Pakenin sisälle, jolloin kuulin hänen vaikeroivan vielä
puolisen tuntia.
"Aamulla veljeni tuli luokseni. Keräsin matkalaukkuun tärkeimmät
tavarani, jotka aioin ottaa mukaani, mutta kun näin hänen kasvonsa,
tiesin kohta, ettei hän seuraisi minua turvapaikkaamme. Rutto oli
saanut hänestä uuden uhrin. Hän aikoi puristaa kättäni, mutta minä
peräydyin kiireesti.
"'Katso peiliin', käskin.
"Hän katsoi ja huomatessaan kasvoillaan sarlakanvärin, joka yhä
tummeni, hän vaipui hervottomana vieressä olevalle tuolille.
"'Oi Jumala!' hän huudahti. 'Olen saanut sen. Älä tule lähelle. Olen
kuoleman oma.'
"Sitten tulivat kouristukset. Hänen kuolontuskansa kestivät kaksi
tuntia, ja hän oli selvä viimeiseen saakka. Hän valitti, miten kylmyys
ja tunnottomuus kohosi jaloista ylöspäin pohkeisiin, reisiin ja vihdoin
sydämeen, jolloin hän kuoli. Siten sarlakkakuolema otti uhrinsa.
Tartuin matkalaukkuuni ja pakenin. Kaduilla kohtasi minua kauhea näky.
Yhtämittaa kompastuin ruumiisiin. Toisissa oli vielä elonkipinä. Kun
vilkaisikin ympärilleen, näki, miten ihmisiä sortui kuolonmerkki
kasvoillaan. Berkeley'ssa oli useita taloja liekkien vallassa, Oakland
ja San Francisco olivat yhtenä tulimerenä. Savu täytti ilman, niin että
keskipäivälläkin vallitsi synkkä hämäryys, ja kun tuulenpuuska
pyyhkäisi sitä vähemmäksi, näkyi sen takaa taivaalta auringon
himmeänpunainen kehrä. Totisesti, pojat, se tuntui maailman lopun
päivältä.
"Talleissa oli useita automobiileja osottaen, että varikoista olivat
bensiini ja konetarpeet lopussa. Muistan erikoisesti erään
automobiilin. Mies ja nainen lepäsivät kuolleina istuimella nojaten
taaksepäin, ja käytävällä sen vieressä oli kaksi naista ja lapsi, joka
suunnalta tarjoutui outoja, kamalia näkyjä. Ihmiset hiipivät ohitseni
äänettöminä ja salaperäisinä kuin aaveet -- kalpeat naiset kantoivat
lapsia käsivarsillaan, isät taluttivat poikiaan kädestä; toiset olivat
yksinäisiä, toiset kaksittain tahi suuremmissa ryhmissä -- kaikki
pakenivat kuoleman kaupungista. Toisilla oli muonaa, toisilla
huopapeitteitä ja arvoesineitä, mutta toisilla ei ollut mitään.
"Jouduin lähelle erästä vihanneskauppaa -- paikkaa, josta sai ostaa
ruokaa. Sitä puolusti sen omistaja, mies, jonka hyvin tunsin --
hiljainen, vakava, mutta tyhmä ja itsepäinen. Ovet ja ikkunat oli
särjetty, mutta siitä huolimatta hän oli suojassa pöytänsä takana
ammuskellen miesjoukkoa, joka käytävältä käsin yritti murtautua sisään.
Oviaukossa oli useita ruumiita -- arvatenkin sellaisten, jotka olivat
koettaneet ryöstää kauppaa aikaisemmin päivällä. Kun katselin tätä
näytelmää etäältä, näin erään rosvoista rikkovan vieressä olevan
myymälän, kenkäkaupan, ikkunan ja tahallaan sytyttävän tavarat tuleen.
En mennyt auttamaan vihanneskauppiasta. Sivistynyt yhteiskunta horjui
liitoksistaan, ja jokaisella oli tarpeeksi työtä itsensä hoitamisessa."