Vanhus näytti olevan hyvillään, kun hän oli saanut kehotuksen kertoa.
Hän selvitteli kurkkuaan ja alkoi.
"Pari-, kolmekymmentä vuotta sitten kertomustani kuultiin mielellään.
Mutta nykyään kellään ei ole mielenkiintoa --"
"Kas siinä taas!" huudahti Ristihuuli kiivastuneena. "Lopeta tuo
loruileminen ja puhu järkevästi. Mitä on _mielenkiinto_? Sinä puhut
kuin pieni lapsi, joka ei tiedä oikeita sanoja."
"Anna hänen olla rauhassa", pyysi Edwin, "muuten hän suuttuu eikä kerro
laisinkaan, jätä hassunkuriset paikat väliin. Kyllä me ymmärrämme
ainakin hiukan siitä, mitä hän puhuu."
"Antaa mennä", rohkaisi Hoo-Hoo, sillä vanhus alkoi taasen valitella,
että vanhoja ihmisiä ei enää kunnioitettu ja että kaikki, jotka olivat
joutuneet korkeasta sivistyksestä alkeellisiin oloihin, vajosivat
raakuudentilaan.
Kertomus alkoi.
"Maailmassa oli paljon ihmisiä siihen aikaan. San Franciscossa yksinään
oli neljämiljoonaa --"
"Mikä se _miljoona_ on?" keskeytti Edwin.
"Selitän sen sinulle, koska tiedän, ettet osaa laskea kymmentä
pitemmälle. Levitä kätesi. Niissä on yhteensä kymmenen sormea. Hyvä.
Nyt otan tämän hiekkajyväsen -- pidäpä sinä sitä, Hoo-Hoo." Hän pudotti
hiekkajyvän pojan kouraan ja jatkoi. "Nyt tuo hiekkajyvänen esittää
Edwinin kymmentä sormea. Lisään toisen jyväsen. Se vastaa taasen
kymmentä sormea. Jälleen lisään, jälleen lisään ja vieläkin lisään,
kunnes on jyväsiä yhtä monta kuin Edwinillä sormia. Se esittää lukua
_sata_. Pankaa sana mieleenne -- _sata_. Nyt panen Ristihuulen käteen
tämän kiven. Se esittää kymmentä hiekkamuruista eli kymmentä kymmentä
sormea eli sataa sormea. Panen käteesi kymmenen kiveä. Ne yhdessä
vastaavat _tuhatta_ sormea. Otan raakunkuoren, joka esittäköön kymmentä
kiveä eli sataa hiekkajyvästä eli tuhatta sormea...."
Siten hän koetti saada heidät käsittämään lukuja. Vaivaloisesti se kävi
ja tarvittiin paljon toistamisia, ennenkuin pojilla oli edes
jonkinmoinen aavistus niistä. Kun yksiköt kasvoivat, oli pojilla
kummassakin kädessään erikokoisia kappaleita. Vieläkin suurempia määriä
edustavat esineet hän asetti lähellä olevalle ajopuulle. Oli vaikeata
keksiä sopivia edustajia; miljoonia esittivät luurangoista irrotetut
hampaat, ja ravunkuoret olivat tuhansia miljoonia. Tähän hän pysähtyi,
sillä pojat osottivat väsymyksen merkkejä.
"San Franciscossa oli neljä miljoonaa -- neljä hammasta."
Poikain katse liukui hampaista käsiin, kädestä toiseen, kivistä ja
hiekkäjyväsistä Edwinin sormiin. Sitten se liukui takaisin suurentuviin
määriin päin poikien yrittäessä käsittää niin suunnattomia lukuja.
"Olihan siinä kansaa, isoisä", sai Edwin vihdoin virketyksi.
"Kuin hiekkaa tällä rannalla, kuin hiekkaa, jos jokainen jyvänen
esittäisi miestä tahi naista tahi lasta. Niin, Edwin poikani, kaikki
nuo ihmiset elivät juuri tuolla, San Franciscossa. Silloin tällöin he
kaikki tulivat tälle rantamalle -- heitä oli enemmän kuin
hiekkajyväsiä. San Francisco oli komea kaupunki. Lahden toisella
puolella oli suuri seitsemän miljoonan kaupunki -- toisella puolella,
siellä, minne leiriydyimme viime vuonna. Point Richmondista aina San
Leandroon saakka ulottuvilla tasangoilla ja mäkimailla asui seitsemän
miljoonaa... se on seitsemän hammasta."
Taaskin poikien katse kulki hampaista Edwinin sormiin ja takaisin.
"Maailma oli täynnä ihmisiä. Vuoden 2010 väenlasku antoi tulokseksi
kahdeksantuhatta miljoonaa koko maailmassa -- kahdeksan ravunkuorta,
niin, kahdeksantuhatta miljoonaa. Se oli toista kuin nyt. Ihmiskunta
osasi paremmin hankkia ravintoa. Mitä enemmän oli ravintoa, sitä
runsaammin oli myös ihmisiä. Vuonna 1800 Euroopassa yksinään oli
sataseitsemänkymmentämiljoonaa. Kun oli kulunut sata vuotta -- siis
hiekkajyvänen, Hoo-Hoo -- vuonna 1900, oli Euroopassa viisisataa
miljoonaa -- viisi hiekkajyvää ja yksi hammas, Hoo-Hoo. Vuonna 2000
Euroopassa oli tuhatviisisataa miljoonaa. Samoin oli kaikkialla
maailmassa. Kahdeksan ravunkuorta, niin, kahdeksantuhatta miljoonaa
ihmistä eli maanpallolla, kun sarlakkakuolema alkoi. Olin nuori mies
ruton puhjetessa -- kaksikymnentäseitsemän vuotta vanha. Asuin San
Franciscon lahden toisella puolella, Berkeley'ssa. Muistathan, Edwin,
nuo suuret kivirakennukset, kun tulimme Contra Costan kukkuloilta alas.
Niissä kivirakennuksissa asuin. Olin englannin kirjallisuuden
professori."
Paljon oli hänen puheessaan sellaista, mikä kävi yli poikien
ymmärryksen, mutta he koettivat käsittää edes hämärästi tätä
kertomusta, menneisyydestä.
"Mikä virka noilla kivirakennuksilla oli?" kysyi Ristihuuli.
"Muistat, kun isäsi opetti sinua uimaan." Poika nyökkäsi. "No niin,
Californian yliopistossa -- se oli nimenä rakennuksilla -- me opetimme
nuoria miehiä ja naisia ajattelemaan, juuri niinkuin minä äsken opetin
kivien ja hiekkajyvästen avulla teitä ymmärtämään, paljonko ihmisiä
silloin oli. Oli sangen paljon opetettavaa. Nuoria miehiä ja naisia,
joita opetimme, me sanoimme ylioppilaiksi. Meillä oli suuria huoneita,
joissa opetus tapahtui. Minä puhuin heille, neljälle- tahi
viidellekymmenelle kerrallaan, juuri samoin kuin puhun nyt teille.
Kerroin heille kirjoista, joita olivat kirjottaneet ennen eläneet
miehet ja joita joskus olivat myös silloin parasta aikaa elävät miehet
kirjoittaneet --"
"Etkö tehnyt muuta? -- vain puhuit ja puhuit?" kysyi Hoo-Hoo. "Kuka
metsästi sinulle lihaa ja kuka lypsi vuohet ja hankki kalaa?"
"Luonnollinen kysymys, Hoo-Hoo, luonnollinen kysymys. Kuten olen
sanonut, ruoan hankkiminen oli silloin helppoa. Me olimme sangen
viisaita. Muutamat harvat hankkivat ruokaa kaikille. Toisilla oli
toisia töitä. Minä puhuin, kuten sanotte. Puhuin aina, ja palkkioksi
minulle annettiin ruokaa -- paljon ruokaa, hienoa ruokaa, ihanaa
ruokaa, ruokaa, jota en ole saanut maistaakaan kuuteenkymmeneen vuoteen
ja jota en milloinkaan enää tulekaan saamaan. Olen toisinaan
ajatellut, että ylvään sivistyksemme ihmeellisin saavutus oli ruoka --
sen käsittämätön runsaus, sen rajaton vaihtelevaisuus, sen kuvaamaton
herkullisuus. Oi, lastenilapset, elämä oli todella elämää silloin, kun
meillä oli niin ihmeellistä syötävää."
Pojat eivät jaksaneet käsittää eivätkä kuunnelleet, pitäen näitä sanoja
ja ajatuksia vain vanhuksen eksymisenä kertomuksen juonesta.
"Ruoanhankkijoita sanoimme kansalaisiksi. Tämä oli pilaa. Me,
hallitsevat luokat, omistimme kaiken maan, kaikki koneet, kaikki. Nämä
ruoanhankkijat olivat meidän orjiamme. Otimme itsellemme melkein kaiken
sen ruoan, jonka he valmistivat, mutta jätimme heille sen verran, että
he saattoivat syödä ja tehdä työtä ja hankkia lisää ruokaa --."
"Minä olisin mennyt metsään hankkimaan itse ruokaa", lausui Ristihuuli
uhkaavana, "ja olisin surmannut jokaisen, joka olisi yrittänyt ryöstää
sen minulta."
Vanhus nauroi.
"Enkö sanonut, että me hallitsevat luokat omistimme kaiken maan, kaikki
metsät ja kaiken muun? Jos joku ruoanhankkija ei tahtonut hankkia
meille ruokaa, me rankaisimme häntä ja pakotimme hänet kuolemaan
nälkään. Sangen harvat niin tekivätkään. He hankkivat mieluummin ruokaa
meille, valmistivat vaatteemme ja tuhansin -- raakunkuori, Hoo-Hoo --
tuhansin tavoin tyydyttivät tarpeemme ja ilahduttivat meitä. Minä olin
tuona aikana professori Smith -- professori James Howard Smith.
Luentoni olivat sangen populäärisiä -- se on: sangen useat nuoret
miehet ja naiset mielellään kuuntelivat minun puheitani, jotka
käsittelivät toisten kirjoittamia kirjoja.
"Olin sangen onnellinen ja minulla oli ihanaa syötävää. Käteni olivat
pehmeät, sillä en tehnyt työtä niillä, ihoni oli kauttaaltaan puhdas,
ja päälläni oli mitä hienoimmat vaatteet --" Vanhus katsahti rääsyisiin
nahkoihinsa halveksivasti. "Emme silloin käyttäneet tällaisia.
Orjillakin oli paremmat. Myös olimme sangen puhtaita. Pesimme kasvomme
ja kätemme useasti joka päivä. Te, pojat, ette milloinkaan pese
itseänne, ellette putoa veteen tahi mene uimaan."
"Etkä sinäkään, isoisä", puolusteli Hoo-Hoo.
"Niinpä niin, olen likainen vanha mies. Mutta ajat ovat muuttuneet.
Nykyään ei kukaan peseydy, eikä ole mitään mukavuuksiakaan, On kulunut
kuusikymmentä vuotta siitä, kun olen nähnyt viimeisen saippuanpalan. Te
ette tiedä, mitä saippua on, enkä kerrokaan teille siitä, sillä kerron
sarlakkakuolemasta. Te tiedätte, mitä kipu on. Me sanoimme sitä
taudiksi. Sangen usean taudin aiheuttavat taudinidut, kuten sanoimme.
Pankaa tuo sana muistiinne -- taudinitu. Taudinitu on sangen pieni. Se
on melkein kuin puutäi, joita näkee keväällä koirissa, kun ne ovat
juosseet metsissä. Mutta taudinitu on hyvin pieni. Se on niin pieni,
ettei sitä voi nähdä --."
Hoo-Hoo alkoi nauraa.
"Olet sinä lystikäs, isoisä, kun kerrot semmoisesta, jota ei voi nähdä.
Ellet voi nähdä sitä, mistä tiedät, että se on olemassa? Sen haluaisin
tietää. Miten voit tietää jostakin, jota et näe?"
"Hyvä kysymys, oikein hyvä kysymys, Hoo-Hoo. Mutta me näimme kuitenkin
-- ainakin muutamia. Meillä oli mikroskooppeja ja ultramikroskooppeja.
Me asetimme ne silmiemme eteen ja katselimme niiden lävitse. Silloin
näimme esineet suurempina kuin ne todellisuudessa olivat ja näimme
sellaistakin, jota emme nähneet ollenkaan ilman mikroskooppia. Parhaat
ultramikroskooppimme tekivät taudiniduista neljäkymmentätuhatta kertaa
suurempia. Raakunkuori on tuhat sormea. Kerätkää neljäkymmentä
raakunkuorta. Niin monta kertaa suurempina näimme taudinidut
katsoessamme niitä mikroskoopilla. Sitten meillä oli toinen keino,
jota sanoimme eläviksikuviksi. Sen avulla saatoimme tehdä
neljäkymmentätuhat-kertaisen taudinidun vielä monia tuhansia kertoja
suuremmaksi. Siten me näimme näitä olioita, joita paljaat silmämme
eivät erottaneet. Ota hiekkamurunen. Riko se kymmeneksi kappaleeksi.
Ota yksi niistä ja riko jälleen se kymmeneen osaan. Riko yksi näistä
palasista kymmeneen osaan, taasen yksi niistä samoin, ne taas
kymmeneen, jälleen kymmeneen, tee niin koko päivän, ja illalla auringon
laskiessa sinulla kenties on hitunen, joka on yhtä suuri kuin yksi
taudinitu."
Poikien epäuskoisuus kasvoi ilmeiseksi. Ristihuuli ilkkui pilkallisesti
ja Hoo-Hoo tirskui, kunnes Edwin nykäisi heitä olemaan hiljaa.
"Puutäi imee verta koirista, mutta taudinitu voi pienuutensa vuoksi
mennä suoraan vereen, jossa se lisääntyy nopeasti. Ihmisen veressä
saattoi ruton päivinä olla tuhannenmiljoonaa -- ravunkuori --
tuhannenmiljoonaa taudinitua. Me sanoimme niitä mikro-organismeiksi.
Kun niitä oli miljoonittain tahi tuhansinmiljoonin ihmisen veressä, hän
oli sairas. Ne aiheuttivat taudit. Niitä oli monia eri lajeja --
useampia lajeja kuin hiekkajyväsiä tällä rannalla. Me tunsimme vain
muutamia niistä. Mikro-organismien maailma oli näkymätön maailma, josta
tiesimme sangen vähän. Jotain kuitenkin tiesimme. Oli _bacillus
anthracis, micrococcus, bacterium termo_; oli _bacterium lactis_, joka
vielä tänäänkin saattaa vuohenmaidon happamaksi, Ristihuuli; oli
lukematon joukko _schizomycetes_-eliöitä. Oli paljon muita..."
Vanhus innostui pitämään esitelmää taudiniduista ja niitten luonteesta
käyttäen niin suunnattoman pitkiä ja merkityksettömiä sanoja ja
lauseita, että pojat naurahtelivat toisilleen ja katselivat autiolle
valtamerelle unohtaen isoisän jaarituksen.
"Mutta sarlakkakuolema, isoisä", ehdotti Edwin lopuksi.
Isoisä kokosi muistiaan ja irrottautui kuvitteluistaan, että hän oli
pitämässä luentoa toisenlaiselle kuulijakunnalle kuusikymmentä vuotta
sitten taudinitujen ja tautien uusimmasta teoriasta.
"Niin, niin, Edwin; olin vähällä unohtaa. Toisinaan entispäivien
muistot valtaavat mieleni niin voimakkaasti, että unohdan olevani
likainen vanha mies, joka vaellan metsäläistyneitten lastenlapsieni,
vuohipaimenten, kanssa koskemattomissa erämetsissä. Ihmistyö oli
vain tomua ja tuhkaa; tomua ja tuhkaa oli valtava, mainehikas
sivistyksemmekin. Olen isoisä, väsynyt vanha mies. Kuulun Santa Rosan
heimoon. Vaimoni kuului siihen heimoon. Poikani ja tyttäreni liittyivät
naimiskaupoilla autonkuljettajain, Sacramenton ja Palo-Alton heimoihin.
Sinä, Ristihuuli, olet autonkuljettaja. Edwin on Sacramentoheimon jäsen
ja Hoo-Hoo Palo-Alton. Palo-Alton heimo on saanut nimensä siitä, että
se asustaa lähellä samannimistä kaupunkia. Siellä oli suuri opinahjo.
Sen nimi oli Stanford-yliopisto. Muistan selvästi, aivan selvästi.
Niin, minun piti kertoa sarlakkakuolemasta. Mihin jäinkään?"
"Kerroit taudiniduista, joita ei voi nähdä, mutta jotka tekevät ihmiset
sairaiksi", auttoi Edwin.
"Siihenhän pääsin. Kun joku henkilö sai taudinituja vereensä, hän ei
sitä huomannut niin kauan kuin niitä oli vähän. Mutta jokainen itu
jakautui kahdeksi uudeksi iduksi. Kun ne täten alati jakautuivat, oli
niitä pian monta miljoonaa. Silloin henkilö oli sairas. Hänessä oli
tauti, jolle annettiin nimi sen itujen mukaan. Se saattoi olla
tuhkarokkoa, se saattoi olla influenssa tahi keltakuumetta; tauteja oli
tuhansittain.
"Taudinidut olivat omituisia. Aina ilmestyi uusia, ennen tuntemattomia.
Kauan, kauan, hyvin kauan sitten, jolloin oli vähän ihmisiä, oli vähän
tautejakin. Mutta ihmiset lisääntyivät ja elivät yhdessä suurissa
kaupungeissa ja yhteiskunnissa. Silloin ilmestyi uusia taudinituja,
uusia tauteja, jotka aikojen kuluessa surmasivat miljoonia ja
tuhansiamiljoonia ihmisiä. Mitä tiheämmässä ihmiset asuivat, sitä
hirvittävämpiä tauteja esiintyi. Kauan ennen minun aikojani,
keskiajalla, raivosi musta surma, joka kulki yli Euroopan useita
kertoja. Oli tuberkuloosi, joka levisi kaikkiin tiheästi asuttuihin
paikkoihin. Sata vuotta ennen syntymääni tuli paiserutto. Afrikassa oli
unitauti. Bakteriologit taistelivat näitä vastaan ja hävittivät niitä,
juuri niinkuin te ajatte sudet pois vuohien läheisyydestä tahi
surmaatte moskiittoja, jotka laskeutuvat ihonne pinnalle.
Bakterioloogit --"
"Mutta mikä se on, isoisä?" keskeytti Edwin.
"Sinä, Edwin, olet vuohipaimen. Sinun tehtävänäsi on vartioida vuohia.
Tiedät yhtä ja toista vuohista. Bakterioloogit vartioivat taudinituja.
Se oli heidän tehtävänsä, ja he tiesivät paljon niistä. Niin, kuten
sanoin, bakterioloogit taistelivat ituja vastaan ja hävittivät niitä,
toisinaan. Oli olemassa pitaali, kauhea tauti. Sata vuotta ennen
syntymääni saivat bakterioloogit selville pitaalin aiheuttajan. He
tunsivat sen täydellisesti. He piirsivät kuvia siitä. Olen nähnyt
tuollaisia kuvia. Mutta kuitenkaan he eivät voineet hävittää sitä.
Vuonna 1984 ilmestyi pantoblast-rutto eräässä maassa, jonka nimi oli
Brasilia. Se nieli miljoonia uhreja. Mutta bakterioloogit keksivät sen
idun ja saattoivat hävittää sen, joten pantoblast ei voinut jatkaa
tuhojaan. Heillä oli seerumia, jota he ruiskuttivat ihmisten
ruumiiseen. Se tappoi pantoblastidut tappamatta ihmistä. Vuonna 1910
raivosivat pellagra ja koukkumato. Bakterioloogit hävittivät ne
helposti. Mutta vuonna 1947 ilmestyi uusi tauti, jota ei ennen
milloinkaan oltu nähty. Sen uhreiksi joutuivat vain kymmenen kuukauden
vanhat tahi siitä nuoremmat lapset. Tauti teki heistä aivan kyvyttömiä:
he eivät voineet liikuttaa jalkojaan eivätkä käsiään, eivät voineet
syödä eikä tehdä mitään muutakaan. Kului yksitoista vuotta, ennenkuin
bakterioloogit keksivät keinon hävittää tuon omituisen taudin ja
pelastaa lapset.
"Huolimatta kaikista näistä taudeista, ennen tunnetuista ja uusista,
maailmassa oli ihmisiä enemmän kuin koskaan ennen. Se johtui helposta
ravinnonsaannista. Mitä helpommaksi kävi hankkia ravintoa, sitä enemmän
oli ihmisiä; mitä enemmän oli ihmisiä, sitä tiheämmässä he asuivat;
mitä tiheämmässä he asuivat, sitä enemmän ilmestyi uusia tauteja. Oli
varottavia ääniä. Jo niin aikaisin kuin vuonna 1929 Soldervetzsky
selitti bakterioloogipiireissä, ettei ihmiskunta ollut turvassa
muutamilta uusilta taudeilta, jotka olivat tuhansia kertoja tuhoisampia
kuin mitkään ennen tunnetut ja saattaisivat surmata miljoonia ja
tuhansia miljoonia ihmisiä. Te huomaatte että mikro-organismien maailma
pysyi hämärän peitossa loppuun saakka. Tiedettiin että sellainen
maailma oli olemassa. Sieltä vähän väliä lähti uusia ituarmeijoita
surmaamaan ihmisiä. Muuta ei tiedetty. Tuossa mikro-organismien
maailmassa saattoi olla erilaisia taudinituja yhtä paljon kuin
hiekkajyväsiä tällä rannalla. Siinä samassa maailmassa oli alati uusia
ituja. Kenties sieltä on elämän alku etsittävissä -- tuosta
ihmeellisestä rehevyydestä ja runsaudesta päättäen, josta Soldervetzsky
ja useat muut jo ennen häntä olivat huomauttaneet..."
Kun vanhus oli päässyt tähän, nousi Ristihuuli seisaalleen kasvoillaan
syvän halveksimisen ilme.
"Isoisä", julisti hän, "Sinä väsytit minut tuolla tolkuttomuudellasi.
Mikset kerro punaisesta kuolemasta? Ellet kerro, sano se sitten, että
tiedämme lähteä takaisin leirille."
Vanha mies katsoi häneen ja alkoi itkeä hiljaa. Iäkkyyden
heikot kyyneleet putoilivat hänen poskilleen, ja hänen
kahdeksankymmenenseitsemän ikävuotensa aiheuttama väsymys kuvastui
hänen surun murtamista kasvoistaan.
"Istuudu takaisin", tyynnytteli Edwin. "Isoisä juuri alkaa kertoa
sarlakkakuolemasta, eikö niin? Kohta hän alkaa. Istuudu, Ristihuuli.
Jatka, isoisä."