Polku kulki pitkin harjannetta, joka kerran oli ollut ratapenger. Mutta
moneen vuoteen ei yksikään juna ollut liikkunut sillä. Kummallakin
puolella kasvava metsä oli vallannut ratavieren ja kohosi nyt sen
ylitse vihreänä puu- ja pensaskatoksena. Polku oli ainoastaan miehen
levyinen ja olikin vain villien eläinten pakotie. Siellä täällä todisti
ruosteinen, metsän maatuvien ainesten seasta esiinpistävä
raudankappale, että kiskot ja pölkyt olivat vielä jäljellä. Eräästä
liitekohdasta oli tunkeutunut ylös kymmenen tuuman vahvuinen puu
nostaen kiskon pään korkealle ilmaan. Ratapölkky nähtävästi oli naulan
kiinnipitämänä seurannut kiskoa ja ollut siinä asennossa niin kauan,
että sora ja lehtien jäännökset olivat täyttäneet sen sijan, joten nyt
tuo lahoava ja murentuva jäännös työntyi ilmoille omituisesti
kallellaan. Vaikka rata oli vanha, huomasi selvästi, että se oli ollut
yksiraiteinen. Tätä pakotietä pitkin vaelsi vanha mies oppaanaan nuori
poika. He astuivat hitaasti, sillä vanhus oli sangen vanha.
Halvauskohtaus oli saattanut hänen liikkeensä hervottomiksi, ja hän
nojautui raskaasti sauvaansa. Karkeatekoinen, vuohennahkainen patalakki
suojasi hänen päälakeaan päivänpaahteelta. Sen reunoista tunkeutuivat
esiin takkuiset, lianharmaat hiukset ohuena kehyksenä. Suuresta
lehdestä näppärästi valmistettu lippa varjosti hänen silmiään, ja sen
alta tarkasteli hän jalkojensa tietä. Hänen partansa, jonka oikeastaan
olisi pitänyt olla lumivalkoinen, mutta joka näkyi joutuneen saman
säiden ja leirin kuluttavan ja tahraavan vaikutuksen alaiseksi kuin
hänen tukkansakin, valui melkein hänen vyötärölleen paksuna,
liimautuneena kimppuna. Vuohennahkasta tehty yksinkertainen,
tiheäkarvainen vaatekappale riippui hänen hartioiltaan suojaten rinnan.
Hänen laihat, kuihtuneet käsivartensa ja jalkansa todistivat elämän
ehtoopuolta, samalla todistivat niiden arvet ja naarmut sekä ruskea
väri, että ne olivat olleet monet vuodet luonnonvoimien vaikutukselle
alttiina.
Pojalla, joka hilliten lihastensa liiallista vilkkautta mukautui
vanhuksen hitaaseen kulkuun johdattaakseen häntä, oli myös
yksinkertainen puku -- rikkoreunainen karhuntaljan palanen. Sen
keskellä oli reikä, josta hän oli pujottanut päänsä. Iältään hän ei
saattanut olla vanhempi kuin kaksitoista vuotta. Hän oli kiinnittänyt
keikailevasti toiselle korvalleen vastairroitetun sianhännän. Toisessa
kädessään hänellä oli keskikokoinen jousi ja nuoli ja selässään
viinentäysi nuolia. Tupesta, joka riippui kaulan ympäri kulkevasta
hihnasta, työntyi esiin metsästyspuukon kulunut pää. Poika oli iholtaan
kahvinruskea ja käveli joustavasti, astuen melkein kissan tavoin.
Huomattavana vastakohtana hänen auringonpaahtamalle iholleen olivat
hänen silmänsä -- siniset, tummansiniset, terävät kuin nuoli. Ne
näyttivät kiinnittyvän kaikkeen ympärilläolevaan tavalla, joka ilmaisi
tottumusta. Eteenpäin kulkiessaan hän samalla vainusi laajentuneilla,
herkillä sieramillaan, jotka välittivät hänen aivoihinsa loppumattoman
sarjan sanomia ulkomaailmasta. Myöskin hänen kuulonsa oli tarkka ja
niin harjaantunut, että se toimi itsenäisesti. Erikoisesti
ponnistelematta hän kuuli näennäisen hiljaisuuden kaikki heikot äänet
-- kuuli ja kykeni erottamaan ja luokittelemaan ne -- aiheutuivatko ne
tuulen kahistelemisesta lehdissä, mehiläisen surinasta vai hyttysen
siiven soinnista, meren etäisestä vyörystä, joka saapui hänen korvaansa
vain viihdyttävänä lauluna, vai saiko ne aikaan myyrä, joka työnteli
multakasoja aivan hänen jalkainsa alla olevissa käytävissään.
Äkkiä hän jännittyi tarkkaavaiseksi. Korva, silmä ja nenä olivat
antaneet hänelle varotuksen yht'aikaa. Hän kosketti kädellään vanhaa
miestä, ja he seisahtuivat. Edestäpäin, penkereen toiselta reunalta,
kuului ryskettä. Pojan katse oli naulattu pensaiden liikkuviin
latvoihin. Suuri karhu, harmaakarhu, ryntäsi näkyviin, mutta
huomattuaan ihmisolennon se pysähtyi yhtä nopeasti kuin nämäkin. Se ei
pitänyt heistä ja murisi tyytymättömänä. Poika sovitti nuolen jouselle
ja veti varovaisesti jänteen tiukaksi. Ei hetkeksikään hän hellittänyt
katsettaan karhusta. Vanha mies tuijotti vaaraan vihreän lehtensä alta
ja seisoi yhtä äänetönnä kuin poikakin. Muutaman silmänräpäyksen kesti
tämä molemminpuolinen tarkastelu; sitten, karhun ilmaistessa yhä
suurempaa ärtyneisyyttä, poika osoitti päänliikkeellä, että vanhuksen
tuli astua polulta syrjään ja laskeutua ratapenkereeltä. Poika seurasi
kulkien takaperin, jousi yhä jännitettynä ja valmiina. He odottivat,
kunnes penkereen toiselta puolelta kuuluva pensaiden kahina todisti
karhun menneen menojaan. Poika irvisti johtaessaan vanhuksen takaisin
polulle.
"Aikamoinen otus, isoisä", virnisteli hän.
Vanha mies pudisti päätään.
"Ne vaan käyvät runsaammiksi päivä päivältä", valitti hän heikolla,
epävarmalla äänellään. "Kukapa olisi uskonut, että minä olisin joutunut
näkemään ajan, jolloin saa pelätä henkeään Cliff House'iin [San
Franciscon läheisyydessä Tyynen meren rannalla sijaitseva suosittu
virkistyspaikka. Suom.] johtavalla tiellä. Kun minä olin poika, Edwin,
oli miehillä, naisilla ja pienillä lapsilla tapana tulla San
Franciscosta tänne kauneina päivinä kymmentuhantisin joukoin. Silloin
ei ollut karhuja. Ei, poikaseni. Ihmiset antoivat rahaa nähdäkseen
niitä häkeissä, niin harvinaisia ne olivat."
"Mitä _raha_ on, isoisä?"
Ennenkuin vanhus ehti vastata, poika muistikin ja työnsi riemuiten
kätensä karhunnahkan alla olevaan pussiin ja otti esille kuluneen ja
himmentyneen hopeadollarin. Vanhuksen silmät välähtivät, kun hän vei
rahan lähelle niitä.
"En saata nähdä", hän mutisi. "Katsohan, voitko saada selville
vuosiluvun, Edwin."
Poika nauroi.
"Oletpa sinä mainio, isoisä", huudahti hän hilpeänä, "kun aina
uskottelet, että nuo pikkumerkit tarkottavat jotakin."
Vanhuksen katse ilmaisi hänen tavallista mielipahaansa, kun hän vei
rahan uudelleen lähelle silmiään.
"2012!" huusi hän kimeällä äänellään ja alkoi sitten puhella
eriskummallisesti. "Sinä vuonna magnaattien johtokunta nimitti Morgan
viidennen Yhdysvaltain presidentiksi. Tämä mahtanee olla viimeksi
lyötyjä rahoja, sillä sarlakkakuolema tuli vuonna 2013. Oi Jumala! --
en saata ajatella sitä! Siitä on kuusikymmentä vuotta ja minä olen
ainoa nyt hengissä oleva ihminen, joka eli noina päivinä. Mistä löysit
sen, Edwin?"
Poika, joka oli tarkastellut häntä samanlaisella suvaitsevalla
mielenkiinnolla kuin heikkomielisen lörpötystä kuunnellaan, vastasi
nopeasti.
"Sain sen Hoo-Hoolta. Hän löysi sen ollessamme paimentamassa vuohia
lähellä San José'ta viime keväänä. Hoo-Hoo sanoi sen olevan _rahan_.
Onko sinun nälkä, isoisä?"
Vanhus tarttui lujemmin sauvaansa ja ponnisteli eteenpäin. Hänen
heikoista silmistään kuvastui ahneus.
"Kunpa Ristihuuli olisi löytänyt ravun... tahi kaksikin", mutisi hän.
"Ravut ovat hyvää syötävää, mainion hyvää, kun ei enää ole hampaita ja
kun on lastenlapsia, jotka pitävät vanhasta isoisästään ja mielellään
pyydystävät rapuja hänelle. Kun minä olin poika --"
Mutta Edwin näki jotakin ja seisahtui äkkiä sovitellen nuolta jouselle.
Hän oli pysähtynyt penkereeseen syntyneen syvennyksen partaalle.
Entinen viemärijohto oli tässä kohden särkynyt, ja valloilleen päässyt
vesi syönyt uoman täyteaineeseen. Vastakkaiselta puolelta työntyi esiin
kiskon pää jonkun matkaa yli syvennyksen. Sen ruosteista pintaa
ympäröivät köynnökset. Kauempana katseli häntä kaniini vapisevana ja
epäröivänä, pensaan suojaan kyyristyneenä. Väli oli runsaasti
viisikymmentä jalkaa, mutta nuoli osui maaliinsa; lävistetty kaniini
äännähti pelosta ja tuskasta koettaessaan ryömiä vaivaloisesti
pensaikkoon. Pojan ruskea iho ja liehuva talja vilahtivat salamana
hänen hypätessään alas syvennykseen ja kavutessaan ylös toista
seinämää. Hänen laihat lihaksensa olivat kuin teräsponnet ryhtyessään
siroon ja tehokkaaseen toimintaan. Sadan jalan päässä tiheässä
viidakossa saavutti hän haavoittuneen eläimen, löi sen pään murskaksi
puunrunkoa vasten ja ojensi sen isoisän kannettavaksi.
"Kaniini on hyvää, sangen hyvää", vapisi vanhuksen ääni, "mutta kun on
kysymys hienomakuisesta herkusta, pidän rapua parempana. Kun minä olin
poika --"
"Miksi puhut niin paljon sellaista, jossa ei ole vähintäkään järkeä?"
keskeytti Edwin vanhuksen kiihkeän ahneudenilmaisun.
Poika ei puhunut juuri näillä sanoilla, vaan lausui jotakin, joka
muistutti niitä etäisesti, mutta joka sisälsi enemmän kurkku- ja
umpiäänteitä sekä oli säästävämpi määrittelevien sanaliittojen
käytössä. Hänen puheensa erosi melkoisesti vanhan miehen puheesta, ja
tämäkin oli huolimattomuuden johdosta pilaantunutta englanninkieltä.
"Tahdon tietää, miksi sanot rapua _hienomakuiseksi herkuksi_? Rapu on
rapu, eikö niin? En ole kuullut kenenkään antavan sille niin
naurettavaa nimitystä", jatkoi Edwin.
Vanha mies huoahti eikä vastannut, ja he jatkoivat matkaansa
äänettöminä. Aaltojen kuohu kävi kovemmaksi, kun he astuivat metsästä
merta rajottavalle hiekkakinos-aukealle. Hiekkaisilla mäennyppylöillä
oli laitumella muutamia vuohia. Niitä paimensi nahkoihin puettu poika,
jota auttoi sudennäköinen, vain vähän paimenkoiraa muistuttava koira.
Meren ääneen sekaantui yhtenäinen, kumea haukunta ja mylvinä, joka
kantautui sadan kyynärän päässä rannalta sijaitsevilta, aaltojen
kuluttamilta kallioilta. Siellä suunnattomat merileijonat nousivat
vedestä paistattaakseen päivää tahi tapellakseen keskenään. Rannalla
kolmas metsäläispoika hoiteli nuotiotulta, joka lähetti ilmoille sakean
savun. Hänen viereensä oli laskeutunut makaamaan useita susikoiria,
jotka olivat samanlaisia kuin vuohia paimentava.
Vanhus joudutti askeleitaan nuuskien kiihkeästi, kun hän lähestyi
tulta.
"Simpukoita!" hän mutisi hurmioissaan. "Simpukoita! Ja eikö tuo olekin
rapu, Hoo-Hoo? Eikö tuo olekin rapu? Oh, te pojat olette hyviä vanhalle
isoisällenne."
Hoo-Hoo, joka ilmeisesti oli Edwinin ikätoveri, virnisteli.
"Vallan tarpeeksi, isoisä. Sain neljä."
Vanhan halvaantuneen miehen kiihko oli säälittävä. Hän istuutui
hiedalle niin nopeasti kuin hänen jäykistyneet jäsenensä suinkin
sallivat ja ryhtyi kohentelemaan hiilloksesta suurta kalliosimpukkaa.
Kuumuus oli pakoittanut sen kuoren aukenemaan, joten se oli täydelleen
kypsynyt kauniin punaiseksi kuin lohen liha. Pitäen sitä peukalonsa ja
etusormensa välissä hän vei sen suuhunsa yhä kiihkosta vapisten. Mutta
se oli liian kuuma, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän sylkäisi sen
ulos yhtä nopeasti. Hän huudahti kivusta, ja kyyneleet valuivat hänen
silmistään alas poskille.
Pojat olivat täysiä metsäläisiä; he tajusivat humoorin ainoastaan
metsäläisten raa'alla tavalla. Heistä tapaus oli hirmuisen hauska ja he
purskahtivat nauruun. Hoo-Hoo hyppeli ilmassa Edwinin kieriskellessä
riemuitsevana maassa. Vuohia paimentava poika tuli juosten liittyäkseen
ilonpitoon.
"Pane ne jäähtymään, Edwin, pane ne jäähtymään", valitti vanhus
mielipahoissaan. Hän ei koettanutkaan pyyhkiä pois kyyneliä, jotka
vielä virtasivat hänen silmistään. "Jäähdytä myös yksi rapu, Edwin.
Tiedät, että isoisä pitää ravuista."
Hiilloksesta kuului kovaa sihinää, kun kuumuus pakotti simpukoiden
kuoret avautumaan ja kosteuden haihtumaan. Ne olivat suuria, vaihdellen
pituudeltaan kolmesta kuuteen tuumaan. Pojat vetivät ne esiin
kepeillään ja asettivat ne suurelle ajopuunkappaleelle jäähtymään.
"Kun minä olin poika, me emme nauraneet vanhempia ihmisiä; me
kunnioitimme heitä."
Pojat eivät olleet huomaavinaan, ja isoisä jatkoi valitus- ja
nuhdetulvaansa sekavalla tavallaan. Nyt hän osasi olla varovaisempi
eikä polttanut suutaan. Kaikki ryhtyivät syömään käyttäen apunaan
ainoastaan sormiaan ja maiskutellen äänekkäästi. Kolmas poika, jonka
nimi oli Ristihuuli, ripotti viekkaasti hyppysellisen hiekkaa
simpukalle, jonka vanhus oli aikeissa viedä suuhunsa. Kun sora tarttui
isoisän ikeniin ja limakalvoon, oli naurunrähäkkä jälleen huumaava. Hän
ei ymmärtänyt joutuneensa pilanteon esineeksi, vaan yski ja syljeskeli,
kunnes Edwin heltyen toi hänelle kurpitsankuoressa vettä, jolla hän
saisi huuhtoa suunsa.
"Missä ravut ovat, Hoo-Hoo?" kysyi Edwin. "Isoisä tahtoo saada maistaa
niitä."
Isoisän silmät paloivat jälleen himokkaasti, kun hänelle ojennettiin
suuri rapu. Se oli rapu, jossa oli jalat ja kaikki muu täydellisesti,
mutta lihaa siinä ei enää ollut. Sormet vapisevina ja etukäteen iloiten
vanhus irroitti jalan, mutta huomasikin, että se oli tyhjä.
"Ravut, Hoo-Hoo?" hän valitti. "Ravut?"
"Puhuin leikkiä, isoisä. Ei ole rapuja. En ole löytänyt ainoatakaan."
Pojat joutuivat kokonaan riemun valtoihin nähdessään pettymyksen
kyynelten tippuvan vanhuuttaan höperön isoisän poskilta. Sitten Hoo-Hoo
asetti varovasti tyhjän kuoren sijaan vastapaistetun ravun. Sen
paloteltu, valkea liha lähetti ilmoille herkulliselta tuoksuvan
höyrypilven. Se saapui vanhuksen sieramiin, ja hän katsahti alas
ihmetyksissään. Hänen paha tuulensa vaihtui välittömäksi iloksi. Hän
haisteli ja mutisi ja hyräili, melkein lauloi hilpeydestä, ja ryhtyi
syömään. Pojat tuskin huomasivat tätä, sillä he olivat siihen niin
tottuneet. Eivät he myöskään huomanneet hänen toistuvia huudahduksiaan
ja sananparsiaan, jotka eivät merkinneet heille mitään, kuten
esimerkiksi hänen maiskutellessaan ja pureskellessaan: "Majoneesia!
Juuri niin -- majoneesia! On kuusikymmentä vuotta siitä, kun sitä
valmistettiin viimeisen kerran! Kaksi miespolvea ilman sen makuakaan!
Niin, silloin sitä tarjoiltiin joka ravintolassa rapujen kera."
Kun hän ei jaksanut enää syödä, huoahti hän, pyyhki kätensä paljaisiin
jalkoihinsa ja silmäili merelle. Täysinäisen vatsan aiheuttama
tyytyväisyys loihti hänet muistelemaan entisyyttä.
"Vaikea uskoa sitä. Kauneina sunnuntaipäivinä olen nähnyt miesten,
naisten ja lapsien luovan eloisuutta tälle rantamalle. Eikä silloin
ollut karhuja uhkaamassa heidän henkeään, ei. Juuri tuolla kalliolla
oli suuri ravintola, jossa sai syödä mitä vain halutti. San
Franciscossa oli siihen aikaan neljä miljoonaa asukasta. Mutta nyt koko
kaupungissa ja sen ympäristössä ei ole kaikkiaan täyttä neljääkymmentä.
Tuolla ulapalla näkyi aina laivoja laskemassa Golden Gate'iin [Golden
Gate (merkitsee kultaportti):; San Franciscon lahteen johtava
luonnonihana salmi. Suom.] tahi liukumassa ulos merelle. Ilmassa
liiteli ohjattavia ilmalaivoja ja lentokoneita. Ne voivat lentää
kaksisataa mailia tunnissa. New Yorkin ja San Franciscon välisen yhtiön
kanssa tehdyssä postisopimuksessa mainittiin se vähimmäksi sallituksi
nopeudeksi. Erään uskalikon, ranskalaisen -- olen unohtanut hänen
nimensä -- onnistui saavuttaa kolmensadan mailin tuntinopeus, mutta
varovaiset ihmiset pitivät sitä liian vaarallisena. Mutta hän oli
kuitenkin oikealla tiellä ja olisi onnistunutkin kokeiluissaan, ellei
suuri rutto olisi tuhonnut kaikkea. Kun olin poika, eli vielä
henkilöitä, jotka muistivat ensimmäiset lentokoneet, ja nyt minä olen
nähnyt viimeiset jo kuusikymmentä vuotta sitten."
Vanhus jatkoi lörpötystään; pojat eivät siitä välittäneet, sillä he
olivat kauan sitten tottuneet hänen kielevyyteensä ja sitäpaitsi heidän
sanavarastostaan puuttuivat useimmat hänen käyttämänsä sanat. Saattoi
huomata, että näissä hajanaisissa yksinpuheluissa vanhuksen kieli kävi
huolitellummaksi saaden paremman muodon ja lauserakenteen. Mutta kun
hän puheli suoraan pojille, se vaipui suurimmalta osalta heidän
kömpelöihin ja yksinkertaisiin muotoihinsa.
"Mutta silloin ei ollut paljon rapuja", jatkoi vanhus. "Ne oli
pyydystetty loppuun ja ne olivat suurta herkkua. Niitä oli lupa
pyydystää vain kuukauden ajan vuodessa. Mutta nyt niitä saa koska
haluaa. Ajatelkaahan -- saa rapuja niin paljon kuin haluttaa ja milloin
vain haluttaa, Cliff House'in rannan hyöystä!"
Äkillinen sekasorto vuohien keskuudessa sai pojat jalkeille. Nuotion
ympärillä olevat koirat alkoivat säestää murisevaa toveriaan, joka
vartioi vuohia. Nämä syöksyivät kohti suojelijoitaan, ihmisiä.
Puolitusinaa petoa, laihaa ja harmaata, oli väijymässä hiekkakumpujen
takana ja uhittelemassa koiria. Edwin ampui nuolen, mutta se osui
harhaan. Silloin Ristihuuli otti linkonsa, samanlaisen kuin Daavidilla
oli ollut taistelussa Goliatia vastaan, ja singautti sillä kiven, joka
vinkui omasta vauhdistaan lentäessään ilmassa. Se osui maaliinsa ja sai
aikaan, että sudet vetäytyivät takaisin eukalyptusmetsän synkkään
syvyyteen.
Pojat nauroivat ja paneutuivat pitkälleen hiedalle isoisän huoatessa
raskaasti. Hän oli syönyt liiaksi ja alkoi valitella kädet ristissä
vatsallaan.
"Mit' ompi meillä päällä maan, on katoovaista kaikkenaan", mutisi hän.
Sen oli hän ilmeisesti lainannut jostakin. "Niin -- katoovaista
kaikkenaan. Kaikki ihmistyö tällä maapallollamme raukesi kuin vaahto.
Ihminen kesytti hyötyä tuottavat eläimet, hävitti vahingolliset ja
puhdisti maan villistä kasvillisuudesta. Ja sitten oli hänen itsensä
vuoro, ja alkuperäisten elämänmuotojen vyöry murskasi hänen kättensä
työn. Rikkaruohot ja metsä valtasivat hänen peltonsa, petoeläimet hänen
karjalaumansa; nyt ovat sudet vallanneet Cliff House'in rantaman." Tuo
ajatus saattoi hänet kauhistumaan. "Missä neljämiljoonaa ihmistä kävi
huvittelemassa, siellä nyt harhailevat villit susilaumat, ja
muotileijonaimme metsäläistyneet jälkeläiset puolustautuvat
esihistoriallisilla aseilla näitä petoja vastaan. Saattaako sitä
ajatellakaan! Ja sarlakkakuolema oli syynä --"
Ristihuulen huomio kiinnittyi outoon sanaan.
"Aina hän sanoo tuota samaa", virkkoi hän Edwinille. "Mitä on
_sarlakka_?"
"Syksyisten vaahterain sarlakanväri saa minut värisemään pahemmin kuin
sotatorvien törähdykset", puheli vanhus.
"Se on samaa kuin punainen", vastasi Edwin. "Sinä et tiennyt sitä,
koska kuulut autonkuljettajiin. Sen heimon jäsenet ovat kaikki
järjestään tietämätöntä väkeä. _Sarlakka_ on punaista -- minä tiedän
sen."
"Punainen on punaista, vai mitä?" intti Ristihuuli. "Mitä siis
hyödyttää viisastella ja sanoa sitä sarlakaksi?"
"Isoisä, miksi puhut niin paljon sellaista, mitä kukaan ei ymmärrä?"
jatkoi hän. "Sarlakka ei merkitse mitään, mutta punainen on punaista.
Miksi siis et sano sitä punaiseksi?"
"Punainen ei ole paikallaan", kuului vastaus. "Rutto oli
sarlakanväristä. Kasvot ja koko ruumis kävivät sarlakanvärisiksi yhden
tunnin ajalla. Enkö minä tietäisi? Enkö nähnyt sitä tarpeeksi? Sanon,
että se oli sarlakanväristä, koska -- niin, koska se oli
sarlakanväristä. Ei ole toista sopivaa sanaa."
"Punainen kyllä kelpaa minulle", Ristihuuli yhä vastusteli
itsepäisesti. "Isä sanoo punaista punaiseksi, ja luulen, että hän on
asiasta perillä. Hän sanoo, että kaikki kuolivat punaiseen ruttoon."
"Isäsi on rahvaan mies ja alhaista sukua", kiivastui isoisä. "Enkö
minä tietäisi autonkuljettajien historiaa. Sinun isoisäsi oli
autonkuljettaja, palvelija, eikä hänellä ollut sivistystä. Hän teki
työtä toisten hyväksi. Mutta isoäitisi oli hyvää syntyperää, vaikka
lapset eivät tulleet häneen. Muistan hyvin, kun tapasin heidät
ensimäisen kerran heidän ollessaan kalastamassa Temescal-järven
rannalla."
"Mitä on _sivistys_?" kysyi Edwin.
"Punaisen sanomista sarlakaksi", ilkkui Ristihuuli ja kääntyi
ahdistaakseen isoisää. "Minun isäni kertoi ennen kuolemaansa, että
sinun vaimosi kuului Santa Rosan heimoon eikä ollut paljon mikään. Isä
sanoi, että hän oli ollut _piianletukka_ ennen punaista kuolemaa,
vaikka en tiedä, mitä _piianletukka_ on. Sano, mikä se on, Edwin."
Mutta Edwin oli yhtä tietämätön ja pudisti päätänsä.
"On totta, että hän oli tarjoilijatar", myönsi isoisä. "Hän oli siitä
huolimatta hyvä nainen, ja sinun äitisi oli hänen tyttärensä. Naisia
oli kovin vähän ruton jälkeen. En olisi saanut toista naista
vaimokseni. Mitäpä siitä, vaikka hän olikin _piianletukka_, kuten isäsi
suvaitsee nimittää häntä. Mutta ei ole kaunista puhua esivanhemmistaan
tuolla sanalla, Ristihuuli."
"Isä sanoo, että ensimäisen autonkuljettajan vaimo oli _lady_ --"
"Mikä on _lady_?" Hoo-Hoo kysyi.
"Autonkuljettajien heimoon kuuluvat vaimot ovat _ladyjä_", ehätti
Ristihuuli.
"Ensimäinen autonkuljettaja oli Bill, rahvaan mies, kuten sanoin",
selitti vanhus, "mutta hänen puolisonsa oli _lady_, ylhäinen lady.
Ennen sarlakkakuolemaa hän oli Van Wardenin puoliso. Van Warden oli
teollisuusmagnaattien johtokunnan puhemies ja yksi niistä
kahdestatoista, jotka hallitsivat Amerikkaa. Hänen omaisuutensa oli
miljaardi kahdeksansataa miljoonaa dollaria -- raha, joka on
pussissasi, Edwin, on dollari. Sitten tuli sarlakkakuolema ja se teki
hänestä Billin, ensimäisen autonkuljettajan, vaimon. Billillä oli
tapana lyödä häntä. Olen nähnyt omin silmin."
Hoo-Hoo, joka oli loikoillut vatsallaan ja kaivanut veltosti varpaansa
hiekkaan, kirkaisi äkkiä ja tutki ensin varpaansa kynttä ja sitten
pikku kuoppaa. Molemmat toiset pojat ryhtyivät hänen kerallaan
kaivamaan, kunnes he olivat saattaneet päivänvaloon kolme luurankoa.
Kaksi oli kuulunut täysikasvuisille, yksi oli kasvuiässä olleen lapsen.
Vanhus ryömi katsomaan löytöä.
"Ruton uhreja", päätti hän. "Tuolla lailla heitä kuoli kaikkialla
viimeisinä päivinä. Tämä lienee ollut perhe, joka on tartuntaa
paetessaan saanut surmansa Cliff House'in hiedalla. He -- mutta mitä
teetkään, Edwin?"
Kysymys tehtiin hätääntyneellä ja pelästyneellä äänellä. Edwin
oli alkanut koputella hampaita erään luurangon leuoista
metsästyspuukollaan.
"Ripustan ne nauhaan", vastasi hän.
Kaikki pojat olivat kovassa touhussa. Syntyi sellainen koputus ja
takominen, ettei isoisän lörpötystä kuullut kukaan.
"Te olette täysiä metsäläisiä. Olette jo alkaneet pitää koristuksena
ihmishampaita. Seuraavan ikäpolven aikana lävistätte nenänne ja
korvanne ja ripustatte niihin luu- ja kuorihelyjä. Tiedän sen.
Ihmissuku on tuomittu vaipumaan yhä syvemmälle alkuperäisyyden yöhön
ennenkuin se alottaa verisen ponnistelunsa kohti sivistystä. Kun
lisäännymme ja tunnemme tilanpuutetta, alamme surmata toinen toisiamme.
Luulen, että te kiinnitätte silloin päänahkoja vyöhönne -- niinkuin
sinä, Edwin, siivoin pojanpojistani, nyt jo pidät tuota kurjaa
sianhäntää. Heitä se menemään, Edwin poikani, heitä se menemään."
"Mitä tolkuttomuutta se vanha höperö taas vatvoo", huomautti
Ristihuuli, kun pojat olivat saaneet kaikki hampaat irrotetuiksi ja
koettivat jakaa ne tasapuolisesti.
He olivat sangen vikkeliä ja jyrkkiä liikkeissään, ja heidän puheensa,
siinä heidän pohtiessaan parempien hampaiden jakoa, oli sekavaa
kinastelua. Heidän sanansa olivat yksitavuisia ja lauseensa lyhyitä ja
muovailemattomia. Vaikka se tuntui alkeelliselta kieleltä, saattoi
siinä kuitenkin huomata kieliopillista rakennetta ja entisen ylemmän
sivistyksen taivutusmuotojen jäännöksiä. Isoisänkin puhe oli niin
turmeltunutta, että, jos se sellaisenaan esitettäisiin, lukija ei
ymmärtäisi siitä mitään. Täten hän kuitenkin puhui vain pojille. Kun
hän puheli yksikseen, hänen kielensä vähitellen puhdistui miltei
mallikelpoiseksi. Lauseet tulivat pitemmiksi, sointuvammiksi ja
sulavammiksi. Ne johtivat silloin mieleen luentojenpitäjän.
"Kerro meille punaisesta kuolemasta, isoisä", pyysi Ristihuuli, kun
hammasjupakka oli saatu onnelliseen päätökseen.
"Sarlakkakuolemasta", korjasi Edwin.
"Mutta älä kiusaa meitä tuolla hassulla puhetavallasi", jatkoi
Ristihuuli. "Puhu järkevästi, isoisä, niinkuin Santa Rosan-heimon
jäsenen tulee. Muut santarosalaiset eivät puhu niinkuin sinä."