Jäähyväiset.
Kymmenen päivän kuluttua ihmeellisestä seikkailustamme ja
onnellisesta pelastumisestamme olimme taas pääkaupungissa ja voimme
mainiosti -- kamalat tapahtumat "mykkien" valtakunnassa eivät olleet
meitä suuresti rasittaneet eikä hyvää tuultamme vieneet. Tosin olivat
hiukseni käyneet hiukan harmaammiksi, ja God oli ehkä tullut vähän
totisemmaksi, senjälkeen kun hänen rakas Fulatansa oli saanut niin
surkean lopun. (Oikeastaan oli hänen kuolemansa minun mielestäni
onneksi sekä Godille että tyttö raukalle itselleen, sillä jos Fulata
olisi elänyt, olisi God ottanut hänet vaimokseen, ja he olisivat
molemmat tulleet onnettomiksi).
Kuningas Salomon aartehistoon emme enää uskaltaneet mennä. Kun
olimme kyllin voimistuneet väsyttävän samoamisemme jälkeen vuoren
eksyttävissä käytävissä, menimme vielä kerran kaivokselle katsomaan,
emmekö löytäisi aukkoa, jonka läpi olimme päässeet vuoresta päivän
valkeuteen; mutta turhaan etsimme, oli näet satanut, ja sade oli
haihduttanut jälkemme. Sen lisäksi oli koko rinne ylhäältä alas asti
täynnä reikiä, joita autiossa erämaassa asuskelevat eläimet olivat
sinne kaivaneet. Meidän oli siis mahdoton saada selkoa siitä, mikä
näistä rei'istä oli se, josta me olimme ryömineet ulos.
Päivää ennen kuin taas palasimme Luhiin, emme kuitenkaan voineet
olla vielä kerran käväisemättä tippukiviluolan kauhistuttavassa
pimeydessä. Meillä oli taaskin kunnia tervehtiä valkoista kuolemaa
-- hän istui siinä kuten ennenkin, tuo kammottava jättiläinen,
keihäs korkealla kädessään muljottaen meihin tyhjillä kamalilla
silmäkuopillaan. Tutkimme myös tarkkaan kallion, jonka takana
muutamia päiviä sitten olimme olleet vangittuina. Tutkimme seinän
ristin rastin, mutta mahdotonta oli keksiä laskuoven salaisuutta.
Emme pienintäkään rakosta voineet huomata kallioseinässä. Luultavasti
pysyy tämä kauhea ja salaperäinen ovi lukittuna tuomiopäivään asti.
En tiedä, mistä se johtuu -- mutta minusta tuntuu kuin eivät nuo
suunnattomat, salaperäisen kalliolohkareen taakse kätketyt aarteet
koskaan tulisi säihkymään eikä välkkymään auringon lämpimässä
valossa... ne jäävät kätköönsä iki ajoiksi kuten Fulata raukan ruumis.
Niin, uskallanpa väittää jotenkin varmasti, että jos meillä
todellakin olisi ollut keinoja millä murtaa kallioseinä ja raivata
tie aartehistoon -- niin emme kuitenkaan olisi astuneet jalkaamme
kauhistuttavaan luolaan; siksi paljon olimme kärsineet sen ahtaiden
seinien sisällä.
Mutta me ihmiset olemme kuitenkin kummallista joukkoa. Sillä
ajatellessani kaikkia niitä suunnattomia rikkauksia, joista ei
kenelläkään ollut iloa eikä hyötyä, olin kaikesta huolimatta harmiin
pakahtua.
Luhissa vastaanotti Ignosi meidät ystävällisesti. Hän oli muuten
ahkerassa työssä näinä päivinä vahvistaakseen valtaansa sekä
uudestaan järjestääkseen niitä sotajoukon osastoja, jotka suuressa
taistelussa Twalaa vastaan olivat kärsineet tuhansiin nousevan
mieshukan.
Nuori kuningas kuunteli suurella hartaudella kuvaustamme
ihmeellisistä seikkailuista joita olimme kokeneet; eniten vaikutti
häneen kuitenkin Gagulin kuolema.
Hän kutsutti luokseen vanhan tietäjän, jolla oli sija hänen
neuvoskunnassaan, ja sanoi hänelle:
"Sinä olet vanha!"
"Niin, herra kuningas!" kuului vastaus.
"Sano minulle, tunsitko pienenä ollessasi Gagulin, noitavaimon?"
"Tunsin, herra kuningas."
"Oliko hän silloin nuori?" kysyi Ignosi edelleen.
"Ei, ei. Nuoriko! Ei, hän oli sellainen kuin nytkin -- vanha ja
kurttuinen, kuihtunut, ruma ja ilkeä..."
"Nyt hän ei enää ole vanha eikä ilkeä", selitti Ignosi. "Häntä ei
enää ole -- hän on _kuollut_."
"Kuollut! Silloin sanon sinulle: Iloitse, kuningas Ignosi! Sillä
lumous on poistettu ja kirous väistynyt kukualaisten maasta."
Näin sanoen kumarsi viisas vanhus syvään kuninkaan edessä ja meni
pois, iloiten kuin lapsi hyvistä uutisista, joita hän oli saanut
kuulla Ignosin suusta.
"Ignosi!" sanoin minä nyt. "Ignosi! Hetki, jolloin meidän on
lähteminen takaisin kotimaahamme, on lähestynyt. Jätämme sinulle
hyvästi, kuningas Ignosi, ja pyydämme, että muistat, mitä meille
lupasit: Ole oikeudessa pysyvä kuningas! Huomenaamulla varhain aiomme
lähteä matkaan, ja toivomme, että annat muutamien sotilaiden seurata
meitä vuorten yli."
Entinen palvelijamme katsoi meihin hämmästyneenä ja surullisesti.
Viimein hän lausui:
"Sydämeni on haavoitettu. Sananne leikkaavat sydämeni kahtia. Mitä
olen teille tehnyt, Inkubu, Makumazahn ja Bougwan, koska tahdotte
jättää minut yksin? Mitä haluatte -- vaimojako? Valitkaa kenen
tahdotte! Maatako? Koko maa on teidän, ottakaa siitä mitä tahdotte.
Valkoisen miehen talojako? Opettakaa kansaani sellaisia rakentamaan.
Te saatte karjaa ja metsänriistaa mielin määrin, rikkautta ja
kunniaa. Minä annan teille kaikki, mitä vain haluatte."
"Ei Ignosi", vastasin minä. "Me kaipaamme vaan yhtä -- nähdä jälleen
kotimaatamme."
Mutta Ignosi ei vielä ymmärtänyt meitä. Hänen silmänsä salamoivat
surusta ja vihasta hänen lausuessaan: "Nyt sen tiedän! Te rakastatte
kiviä, kiiltäviä kiviä, jotka löysitte, enemmän kuin ystäväänne. Nyt
tahdotte lähteä ulos maailmaan niitä myymään... Minä kiroan niitä
kiviä... kiroan jokaista, joka niitä hakee... Menkää siis, menkää, te
valkoiset miehet!"
Mutta minä en mennyt. Ystävällisesti laskin käteni hänen olkapäälleen
ja sanoin hänelle:
"Ignosi, sinä teet meille väärin. Ajattele, muista, mitenkä sinun
laitasi oli silloin, kun elit valkoisten maassa. Ikävöithän itsekin
äitisi ja isäsi kaukaista maata. Niin on nyt meidänkin."
Nyt ymmärsi Ignosi mitä ajatuksissamme liikkui. "Totta puhut,
Makumazahn", sanoi hän päätään nyökäyttäen; "sen tunnen ja tiedän. Ja
te saatte matkustaa ja seurata sydämenne ääntä. Mutta se tietäkää,
etten kärsi ketään muuta valkoista miestä kukualaisten maassa. Jos
nuo kauppamiehet tulevat pyssyineen ja paloviinoineen -- ajan heidät
pois vaikkapa saisinkin kutsua koko kansani aseisiin sulkeakseni
heiltä tien. Te yksin olette aina rakkaita, tervetulleita vieraita,
sinä, Inkubu, ja sinä, Makumazahn sekä sinä, Bougwan!
"Te tahdotte huomenna lähteä. Hyvä! Infadus ja hänen miehensä tulevat
näyttämään teille helpoimman tien vuorten yli. Jääkää hyvästi, uljaat
miehet! Jääkää hyvästi, te kuningas Ignosin valkoiset veljet! Minä
pyydän, ettette enää puhu minulle -- jättäkää minulle nyt hyvästi, ja
älkäämme sitten enää nähkö toisiamme. Sydämeni vuotaisi verta, jos
uudestaan näkisin teidät. Mutta jotta tietäisitte, kuinka suuresti
teitä rakastan, tahdon julistaa sen lain, että teidän nimiänne --
Inkubu, Makumazahn ja Bougwan -- on kunnioitettava samalla lailla,
kuin me kukualaiset kunnioitamme kuolleitten kuninkaittemme nimiä:
jokainen joka lausuu jonkun näistä nimistä, on kuoleva".
[Tämä omituinen tapa vallitsee useiden kansanheimojen kesken
Afrikassa. Kun täten kielletään mainitsematta erityisiä nimiä ja
sanoja, säilyy näiden nimien muisto, samoin kuin niiden kantajain --
monen monta miespolvea.]
"Minä pyydän siis teitä: Menkää! menkää, ennenkuin silmäni täyttyvät
kyynelillä! Ja kun kerran tulette vanhoiksi ja kyyristytte lieden
ääreen saadaksenne lämpöä, jota ei aurinko enää suo ruumiillenne,
muistelkaa silloin ajatuksissanne niitä ylpeitä päiviä, jolloin
seisoitte Ignosin rinnalla ja taistelitte kovan taistelun Twalan
verenhimoista joukkoa vastaan! Silloin te iloitsette muistellessanne
älyä, jota sinä, Makumazahn, osotit keksiessäsi neuvoja vaaran
hetkellä -- ajatellessanne, kuinka sinä, Bougwan, parvesi etunenässä
hyökkäsit Twalan kimppuun, juuri kun hätämme oli suurin -- te
riemuitsette nähdessänne taas sielunne silmillä, kuinka sinä, Inkubu,
seisoit keskellä 'valkoisia' ja kaadoit vihollisia voimakkaalla
kirveelläsi.
"Jääkää hyvästi, Inkubu, Makumazahn ja Bougwan! Jääkää hyvästi,
uskolliset ystäväni!"
Kukualaisten kuningas vaikeni ja ojensi meille kätensä viimeisen
kerran. Me puristimme sitä sydämellisesti, hän katsoi meihin
liikutettuna ja surumielisesti ja verhosi kasvonsa viittansa
liepeellä.
Me läksimme hänen luotaan sanaakaan sanomatta.
Kun aurinko seuraavana päivänä nousi, läksimme Luhista. Infadus
"Puhveleineen" seurasi meitä. Vaikka aamu vielä oli varhainen,
vilisi pääkadulla ja kaupungin portilla kukualaisia ja kukuattaria,
jotka tervehtivät meitä "Kuhm"-huudoillaan. Naiset sirottivat kukkia
tiellemme. Sanalla sanoen: Ignosin kaupunki heitti meille kauniit
jäähyväiset.
En voi olla kertomatta hauskaa kohtausta, joka tapahtui juuri
lähtiessämme, vaikka tiedänkin, että Godia harmittaa nähdä juttu
painettuna.
Olimme saapuneet aivan kaupungin päähän, kun äkkiä nuori kaunis tyttö
riensi Godin luo -- johon koko maailman naisväki sivumennen sanoen
oli ihastunut. -- Hän ojensi joukon valkoisia liljoja Godille, joka
otti kukat vastaan kiittäen, mutta suloneitonen jäi seisomaan --
hänellä oli pyyntö Godille.
"Entä mikä?"
Niin, hän tahtoi -- sai hän vihdoin sanotuksi -- pyytää Godia
näyttämään "kauniit valkoiset säärensä!" Hän oli, kertoi hän,
saapunut pitkän matkan takaa niitä nähdäkseen. -- Huhu kertoi näet
ettei kukaan maailmassa ollut nähnyt sen kummempaa ihmettä.
God joutui aivan suunniltaan sen kuultuaan. "Sitä en ikipäivänä tee",
huusi hän. Mutta Curtis sai hänet viimein taipumaan, ja kaikkien
kokoontuneitten kukualaisten naisten ja miesten suureksi iloksi hän
viimein suostui käärimään housunlahkeensa polviin asti, niin että
ihme, toisin sanoen "kauniit j.n.e." paljastuivat kaikkien
nähtäviksi -- --.
Noustessamme vuoren rinnettä ylös, saimme Infadukselta tietää,
että meidän sillä tiellä, jota nyt seurasimme vuorenharjanteelle,
oli jokseenkin helppo saapua keitaalle, joka oli kappaleen matkan
päässä, keskellä erämaata. Muutamat "Puhvelit" olivat kerran olleet
metsästämässä niillä seuduin ja tunsivat tarkoin tien.
Keidas ei ollut niinkään pieni, sanoi Infadus, ja se oli hyvin
rehevä ja rikas lähdevedestä; parasta siinä oli kuitenkin se,
että siitä saattoi nähdä monta muuta samanlaista keidasta, jotka
kohosivat siellä täällä erämaassa, kauempana etelässä. -- Arvaan,
että pikku Ignosin äiti kulki juuri tätä tietä paetessaan lapsineen
verenhimoista Twalaa.
Saavuimme vuorenselän harjalle neljännen päivän illalla ja näimme
taas erämaan lakeuksien leviävän eteemme. Ennenkuin lähdimme astumaan
jyrkkää polkua, joka johti vuorta alas, jätti vanha Infadus meille
jäähyväiset. Hän oli niin liikutettu, että oikein itki ja ylisti
taivaaseen asti sankaritekoja, joita me muka olimme tehneet.
Me olimme myöskin sangen surumieliset erotessamme kelpo vanhuksesta
ja yhdessäolomme muistoksi lahjoitti God hänelle -- silmälasinsa.
[Hän ei lahjoittanut omaa silmälasiansa vaan erään toisen, joka
hänellä oli mukana siltä varalta, että hänen oikea silmälasinsa
särkyisi.] Infadus riemastui suuresti: Hei, kylläpä hänen maamiehensä
nyt saavat suuret silmät, kun hän tulee kotiin Luhiin noitasilmineen!
Oli hauska nähdä, kuinka hän ponnisteli saadakseen sen pysymään
silmäpielessä; kovalle näkyi ottavan, mutta viimein toki onnistui.
Hyvänen aika, kuinka hassunkuriselta vanha päällikkö näytti! Sitten
kajahuttivat "Puhvelit" meille yksiäänisen jäähyväistervehdyksen.
Me puristimme Infaduksen kättä ja lähetimme kuningas Ignosille
monenkertaiset terveiset ja niin läksimme astumaan alaspäin. Illalla
seisoimme korkeiden vuorten juurella, jonne asetuimme yöksi.
Syötyämme illallisen lojuimme, kaikessa rauhassa nuotion ääressä
jutellen viime aikojen kokemuksista.
"Tiedättekö mitä", arveli Henry Curtis, "kukualaisten maa ei totta
tosiaan ole huonoimpia paikkoja maailmassa. Vai mitä?"
"Ei suinkaan", sanoi God päättävästi. "Toivoisinpa melkein, että
olisimme siellä vielä", huokasi hän.
Siinä suhteessa minä kuitenkin olin eri mieltä.
Mutta myönnän, että viime kuukausien tapahtumat todellakin olivat
minun mieleeni, varsinkin nyt jälkeenpäin. Kun loppu on hyvä, on
kaikki hyvä! Oli kuitenkin yksi seikka, ei, oli niitä kaksikin, jotka
eivät minua miellyttäneet. Ensiksikin tuo kauhea taistelu Twalaa
vastaan ja toiseksi seikkailumme Salomon aartehistossa. Huh, vieläkin
karmii selkäpiitäni, kun sitä muistelen.
Aamulla alotimme matkamme erämaan halki. Viisi kukualaista seurasi
meitä oppaina ja kolmantena päivänä onnistui meidän saapua
ensimäiselle keitaalle.
Aurinko ei vielä ollut laskenut, kun lähestyimme rehevää palmumetsää,
jossa siellä täällä pieni, hilpeä puro liristen hyppeli kivien
ja kantojen lomitse. Se oli totta tosiaan toista kuin kivinen ja
yksitoikkoinen erämaa.