Muuan kohtaus.
Tapahtuma, josta nyt aion kertoa, on kenties ihmeellisin kaikesta
siitä ihmeellisestä, jonka kummallisella matkallamme saimme kokea.
Muistan selvästi, että hiljakseen astelimme eteenpäin pitkin pientä
lirisevää puroa, kun minä -- joka kuljin etumaisena -- äkkiä
pysähdyin ja kummastuneena katselin eteeni. Pettivätkö silmäni?
Vai...?
Oliko tuolla viikunapuun alla todellakin palmumaja?
"Mistä ihmeestä tuo maja on tänne ilmestynyt?" ihmettelin minä. Mutta
kun samassa ovi aukeni, ja valkoinen mies, jolla oli pitkä, musta
parta, astui ulos ovesta, niin jouduin aivan pökerryksiin. Luulin
aivan yksinkertaisesti, että olin tullut höperöksi -- että ehkä olin
saanut auringonpiston... Sillä kuinka olisi valkoinen mies keksinyt
asettua tänne erämaahan asumaan? Ei! Tuijotin siis valkoiseen
mieheen, ja valkoinen mies tuijotti minuun.
Sillä aikaa olivat Curtis ja God saapuneet paikalle.
Minä viittasin majaan ja mieheen ja kysyin: "Sanokaa minulle, olenko
minä tullut hulluksi, vai onko tuo valkoinen mies."
Nyt oli ystävieni vuoro tuijottaa. Mutta yht'äkkiä päästi
mustapartainen kovan huudon; hän juoksi meitä kohti -- hän ontui,
huomasin minä -- mutta puolitiessä hän kaatui ja makasi maassa kuin
hengetön.
Yks kaks oli Henry Curtis hänen luonaan.
"Hyvä Jumala", huudahti hän "Veljeni!"
Hänen veljensä!
Olin vähällä mennä selälleni -- ja ajatelkaa! seuraavassa
silmänräpäyksessä ryntäsi vielä eräs mies -- musta -- ulos majasta,
pyssy kädessä ja ulvoi "Makumazahn", täyttä kurkkua.
Sehän, totta vie, oli Jim -- betsjualainen jota en ollut nähnyt
siitä päivin, kun hän yhdessä "herra Nevillen" kanssa lähti Sitandan
kraalista.
"Oo Makumazahn!" huusi hän. "Minä hävitin paperin, jonka sinä minulle
annoit, ja nyt olemme asuneet täällä melkein kaksi vuotta." Jim
heittäytyi maahan eteeni ja kyyristyi kokoon kuin koira, joka on
käyttäytynyt huonosti.
"Aika selkäsaunan sietäisitkin junkkari", sanoin minä. "Kylläpä
sinä mainiosti asioita toimitat." Sillä aikaa oli mustapartainen
taas tullut tuntoihinsa, ja nyt seisoivat hän ja Henry Curtis ja
puristivat lakkaamatta toistensa käsiä. Kului hetki aikaa, ennenkuin
he saivat puhelahjan takaisin. Mutta vaikka he eivät vielä olleet
vaihtaneet sanaakaan keskenään, saattoi helposti nähdä, että heidän
vanha riitansa oli unohdettu eikä enää koskaan heitä erottaisi.
"Rakas, rakas Georg", sanoi Henry viimein. "Minä kun luulin, että
sinä olit kuollut kauan, kauan sitten!
"Aina Salomon kaivoksissa olemme olleet sinua etsimässä, ja sitten
löydän sinut täällä keskellä erämaata.
"Kuinka ihmeessä...?"
"Kuinkako olen jäänyt tänne vetelehtimään? Niin katsoppas, noin kaksi
vuotta sitten olin matkalla Suliman-vuorille. Pääsin eheänä tähän
keitaaseen, mutta sitten vyöryi suuri kivi jalalleni musertaen sen.
Ja siihen päättyi matkasuunnitelmani; siitä lähtien en ole päässyt
eteen enkä taaksepäin."
Nyt astuin minä hänen luoksensa ja ojensin käteni.
"Hyvää päivää, herra Neville, vieläkö tunnette minut?"
"Mitä ihmettä!" Hän nosti käden otsalleen, "eikö se ole... niin,
sehän on herra Allan. Mutta... minä en ymmärrä... kaikki tulee niin
äkkiarvaamatta, että pääni menee aivan sekasin. Ajatelkaahan: minä
olin jo aikoja sitten kadottanut kaiken toivon, ja kun kaikki tämä
onni nyt saapuu luokseni, valtaa se minut liian suurella voimalla."
Illalla kokoonnuimme nuotion ääreen, ja silloin alkoi Georg Curtis
kertoa kokemiaan; ja me saimme nyt kuulla tapahtumia, jotka eivät
tosin olleet niin ihmeellisiä kuin meidän seikkailumme, mutta jotka
kuitenkin olivat varsin kummallisia.
Paperilippua, jonka olin antanut Jimille ja jossa oli lyhyt ote
vanhan José de Silvestran oppaasta vuorten yli, ei Georg Curtis
koskaan saanut nähdä. Hän ei lähtenyt kulkemaan Sitandan kraalista
Sheban povelle, kuten me, vaan oli seurannut samaa vuoripolkua, jota
myöten Infadus muutamia päiviä sitten oli johdattanut meitä. Muutamat
alkuasukkaat olivat neuvoneet häntä valitsemaan sen tien, se olikin
varmaan paljoa helpompi, kuin se tie, jota Silvestra ja me olimme
kulkeneet.
Mutta samana päivänä kun hän ja Jim olivat saapuneet keitaalle,
sattui ikävä tapaus. Georg Curtis istui puron reunalla, sillä aikaa
kun Jim oli ryöstämässä mehiläispesiä, jotka hän oli keksinyt
ylinnä korkean töyrään reunalla, joka kohosi puron yläpuolella. Kun
Jim tulla kuppuroi saaliineen rinnettä alas, sattui hän kaikeksi
onnettomuudeksi sysäämään suurta kiveä; se irrottui ja lähti
vyörymään rinnettä alas, osui Curtisin sääreen ja musersi sen. Siitä
hetkestä alkaen hän ontui, ja hänen ja hänen palveliansa täytyi jäädä
sinne, missä olivat, parempia aikoja odottamaan.
Heidän elämänsä oli ollut ilotonta ja yksinäistä; mutta he tiesivät,
että oli mahdotonta koittaa lähteä erämaahan -- siellä olisi varma
kuolema heidät kohdannut. Täällä keitaassa he eivät kärsineet mitään
puutetta; ruokaa ja juomaa oli aina yllinkyllin. Heidän tarvitsi vain
öisin asettua väijyksiin puron viereen, niin saattoivat he pyssyllään
kaataa niin paljon metsänriistaa kuin tahtoivat; tai kaivoivat he
salahautoja, joilla pyysivät eläimiä, kun ne menivät rannalle juomaan.
Tällä tavalla he saivat sekä ravintonsa että vaatteensa; he
valmistivat pukunsa eläinten nahoista.
"Niin", sanoi Georg Curtis, "siten olemme me molemmat tulleet
mainiosti toimeen keitaassamme. Tosin on täällä ollut hiukan
yksitoikkoista -- mutta mitäs siitä. Ihmiset eivät oikeastaan
ole niin herttaisia, ettei voisi paria vuotta elää ilman heidän
seuraansa. Jospa minulla vaan ei olisi ollut säärivaivaani...! Se
tuotti minulle kovaa kipua ja aika ajoin sai se minut toivomaan että
joku ihminen eksyisi tänne keitaasen, niin että voisin päästä kotiin
ja saada lääkärinhoitoa.
"Mutta ei kukaan tullut! Jim ja minä elimme erakkoina kuten Robinson
ja hänen ystävänsä Perjantai.
"Muuten olimme juuri alkaneet kyllästyä tähän elämään, ja jonakuna
päivänä olisi Jim lähtenyt Sitandan kraaliin hankkimaan apua. Mutta
nythän olen saanut sinut, Henry ja ystäväsi, eikä nyt enään ole
mitään hätää."
Kun hän näin oli kertonut meille vaiheitaan, maksoimme me samalla
mitalla ja kerroimme, mitä _meille_ oli tapahtunut. Ja kuten
lukija helposti ymmärtää, oli jo jotenkin myöhä, ennenkuin sinä
yönä saatoimme oikoa väsyneitä jäseniämme lattialla Georg Curtisin
yksinkertaisessa majassa.
Näytin uudelle ystävälleni muutamia Salomon aartehistosta otettuja
timantteja. "Kas vaan!" huudahti, hän "Ettepä totta tosiaan
ole turhaan matkustaneet -- tehän olette tuoneet oikein suuria
omaisuuksia itsellenne kukualaisten maasta!"
Hänen veljensä ilmoitti, että timantit olivat minun ja Godin
omaisuutta. Sellaisen välipuheen olimme tehneet, ennenkuin läksimme
vaaralliselle matkallamme.
Mutta minä en voinut siihen suostua eikä God liioin. Juttelin
Curtisin kanssa asiasta ja ehdotin hänelle, että hän saisi kolmannen
osan timanteista, tai saattoi hän myöskin luovuttaa ne veljellensä.
Kauan vastusteltuaan hän viimein myöntyi ehdotukseeni, joka teki
hänen köyhän veljensä rikkaaksi mieheksi.
Mutta sen sai Georg Curtis tietää vasta pitkän ajan jälestä.
* * * * *
Tähän lopetan kertomukseni. Saavuimme onnellisesti erämaan halki
Sitandan kraalille, vaikka matka olikin väsyttävä, varsinkin Georg
Curtisille, jonka oikeaa säärtä yhä pakotti.
Kraalissa kohtasi meitä odottamaton ilo, pyssymme ja tavaramme olivat
näet mainiossa kunnossa; vanha veijari, jonka huostaan olimme ne
uskoneet, oli todellakin pitänyt niistä hyvää huolta.
Ja sitten, puoli vuotta myöhemmin, -- niin, silloin istuimme kaikki
neljä reippaina ja tyytyväisinä pienessä talossani Durbanissa. Siellä
syntyi tämä kertomuskin, ja sen vuoksi sanon nyt kaikille niille,
jotka ovat seuranneet minua ja ystäviäni pitkällä, ihmeellisellä ja
vaarallisella matkallamme:
_Jääkää hyvästi!_
Samassa silmänräpäyksessä kun kirjoitin yllämainitut loppusanat,
tulla livisti kafferilainen postintuoja pitkin oranssikujaa, joka
johtaa ovelleni. Hän toi minulle kirjeen; se oli Henry Curtisilta.
Ja koska arvelen, että kirje voisi huvittaa kaikkia niitä, jotka nyt
ovat seuranneet minua ja ystäviäni matkallamme kukualaisten maahan ja
kuningas Salomon kaivoksille, niin painatan sen tähän kirjaan.
Kirje kuului seuraavasti:
Yorkshiressä.
Hyvä herra Allan!
Olette kai saanut kirjeeni, jonka kirjoitin teille pari viikkoa
sitten, ja jossa ilmoitin, että veljeni, God ja minä onnellisesti
olemme saapuneet Englantiin. Ette voi kuvailla, kuinka God heti
seuraavana päivänä herrasteli. Sileäksi ajeltuna, viimeisen
muodin mukaiseen kävelypukuun puettuna, huikaisevan uusi
silmälasi silmäpieleen puserrettuna -- lyhyesti sanoen: keikarina
kiireestä kantapäähän. Minä olen kiusannut häntä aika lailla
kertomalla parille hänen tuttavalleen jutun hänen "kauniista
valkoisista sääristään"; se on jo julkaistu kaikissa Lontoon
sanomalehdissäkin.
Mitä timantteihin tulee, olemme antaneet muutamien ammattimiesten
niitä tutkia, ja heidän lausuntonsa mukaan on niiden arvo aivan
huimaavan korkea. Mikäli tiedetään ei kaupassa vielä koskaan ole
ollut niin monta suurta timanttia. Kaikki tuntijat sanovat, että
ne ovat melkein kaikki puhtainta lajia eikä rikkaimmallakaan
timanttikauppiaana ole varoja ostaa niitä. Minulle tarjottiin 50
miljoonaa pienestä osasta niitä!
Toivon, että pian tulette kotia järjestämään raha-asianne, Allan.
Se on mielestäni viisainta. Pysyttekö yhä vielä anteliaassa
tarjouksessanne luovuttaa Georg veljelleni kolmannen osan
timanteista?
Voin kertoa teille, että God yhä vielä muistelee Fulata raukkaa.
Hän sanoo, ettei hän ole nähnyt toista hänen vertaistaan sen
jälkeen kun hän lähti Luhista.
Lopetan kirjeeni toivomukseen, jonka jo äsken esitin: että pian
saamme nähdä teidät täällä Englannissa.
Te tarvitsette kyllä vähän lepoa vanhoilla päivillänne, ja
täällä läheisyydessä on juuri myytävänä talo, josta Te varmaan
pitäisitte hyvin paljon! Olisi hauska, jos me neljä afrikalaista
ystävää voisimme viettää yhdessä joulua. Ja viides hyvä ystävä
sen lisäksi -- poikanne Harry, jonka nyt olen oppinut tuntemaan,
ja josta pidän oikein paljon. Toissa päivänä olimme yhdessä
metsästysretkellä. Hän ampui minua tosin sääreen, mutta veti heti
kuulan pois ja virkkoi siihen kuivakiskoisesti, että on aina
hyvä, kun on lääkäri matkassa metsälle mennessä.
Ja nyt jääkää hyvästi, vanha ystävä! Oikein paljon terveisiä
lähettää
uskollinen ystävänne Henry Curtis.
J.K. Suuren norsun hampaat, sen, joka tappoi Khivan, koristavat
salini seinää ja näyttävät komeilta. Kirves, jolla kaasin Twalan,
riippuu kirjoituspöytäni yläpuolella. On muuten suuri häpeä,
ettemme saaneet rautapaitoja mukaamme. H.C.
* * * * *
Luulenpa todellakin, että seuraan Curtisin neuvoa ja matkustan kotiin.
Perjantaina lähtee höyrylaiva. Jos matkustan sillä, joudun juuri
parahiksi toivottamaan Harrylle "hauskaa joulua!" Ja sitäpaitsi voin
vielä itse valvoa kertomukseni painatusta. Sitä tuskin kukaan muu
saattaa tehdä.
Niin -- luulenpa todella, että matkustan.