Me joudumme epätoivoon.
Me vietimme kamalan yön.
Hitaasti kuin etana matelivat tunnit eteenpäin pikimustassa
pimeydessä, joka meitä ympäröi.
Hiljaisuus oli kammottava.
Väsyneet olimme, kauhean väsyneet, ja huolimatta kuolemanajatuksista,
jotka aivoissamme kummittelivat, sulkeutuivat silmämme silloin
tällöin, ja me uinahdimme hetkeksi. Mutta hiljaisuus oli
_liian_ syvä. Sanomaton tyhjyys, joka meitä ympäröi, painoi
raskaana rintaamme ja herätti meidät joka silmänräpäys. Puhutaan
hiljaisuudesta, joka on niin suuri, ettei äännähdystäkään kuulu,
useimmiten ovat tällaiset sanat liioteltuja, mutta täällä --
kuningas Salomon aartehistossa -- täällä olivat ne täyttä totta.
Ajatelkaa, mehän olimme suunnattoman suuren vuoren sisässä, ja usean
kyynärän paksuinen kallioseinä erotti meidät muista kallioluolista.
Meidän kammiossamme oli vielä hiljaisempaa kuin kuolleitten
kukualaiskuninkaitten salissa.
Korkealla, korkealla päämme päällä, kiiti nyt tuuli lumipeitteisiä
kalliorinteitä kohti -- mutta meidän luoksemme ei ainoakaan
tuulenhenki päässyt, ei vienoinkaan suhina. Niin, vaikkapa koko
maailman kanuunat olisivat ampuneet vankilamme ulkopuolella, tai
ukkonen pannut taivaan ja maan jyrisemään ja tärisemään -- meidän
luonamme olisi kuitenkin haudan hiljaisuus ja äänettömyys vallinnut.
Ja oikeastaan me jo olimmekin kuolleet. Kukapa olisi voinut saattaa
meidät takaisin aurinkoon ja elämään?
Kuinka kamalata oli kaikki! Ympärillämme oli aarteita, niin
suunnattomia, ettei niiden vertaisia ollut ainoankaan maan
valtiokassassa koko maailmassa, ja kaikki nämä rikkaudet olisimme me
kolme ilolla antaneet pois, jos pieninkään pelastuksen mahdollisuus
olisi meille auennut.
Ei kukaan meistä virkkanut sanaakaan. Istuimme tai makasimme ääneti.
Niin kuluivat yön hetket hitaasti.
Viimein ei Henry Curtis enää kestänyt. "God", sanoi hän -- ja vaikka
hän puhui aivan hiljaa kaikui hänen äänensä kamalalta synkässä
luolassa -- "God, montako tulitikkua vielä on laatikossa?"
"Kahdeksan", vastasi God, "olen juuri laskenut ne."
"Uhraammeko yhden nähdäksemme mitä kello on?"
Rits -- pieni liekki oikein häikäisi silmiämme, jotka jo olivat
tottuneet pimeyteen. Tuskin saatoin erottaa kellon viisareita, niin
huikaistu olin. Viimein näin, että kello oli viisi. Nyt paistoi siis
aamuaurinko lumipeitteisille vuorille, ja viileä aamutuuli puhalsi
laaksoissa. Mutta me istuimme sisäänsuljettuina pimeässä kolkossa
vankilassamme...
"Luulenpa, että on viisainta syödä vähän, jotta pysyisimme voimissa",
sanoin minä.
God arveli, että se oli jotenkin hyödytöntä, mutta Curtis virkkoi.
"Niin kauan kun on elämää, on toivoa!"
Söimme siis ja joimme kulauksen vettä. Ja sitten -- sitten
istuimme taas toimetoinna kuten ennenkin. Vähän ajan perästä
juolahti mieleemme, ettei ehkä olisi hullumpaa, jos joku meistä
asettuisi laskuoven luo ja huutaisi, kukaties -- ehkä se voisi
kuulua ulkopuolelle. -- God oli heti valmis. Kuten useimmilla
merimiehillä niin hänelläkin oli kovin kimakka ääni, ja nyt hän
päästi muutamia niin huikeita huutoja, etten eläissäni ole moista
kirkunaa kuullut. Mutta voi! Seinä oli liian paksu, eivätkä nämä
huudot tehneet syvempää vaikutusta kuin jos kärpänen olisi istunut
jossain kallioseinällä surisemassa. God tuli vaan hirveän janoiseksi
mokomasta ulvomisesta, ja meidän täytyi jättää yrityksemme siihen,
muuten olisi sekin vesitilkka, joka vielä oli jälellä, haihtunut kuin
kaste auringossa.
Kävimme yhä alakuloisemmiksi. Asetuimme vieretysten istumaan ja
nojauduimme onnettomiin timanttiarkkuihin. Minä painoin pääni
Curtisin leveään rintaan ja itkin; niin, tunnustan sen rehellisesti,
itkin niinkuin en koskaan vielä ole itkenyt. Curtis -- kelpo, hyvä
sankari! -- koetti lohduttaa ja rohkaista minua ja sitäpaitsi Godia,
joka hänkin oli epätoivoissaan ja nyyhkytti kilpaa minun kanssani.
Mieleeni muistui äitini. Curtis oli yhtä hellä ja lempeä kohtaani,
kuin hän oli, silloin kun vielä olin pikku poika. Väsymättä hän
kertoi meille ihmisistä, jotka olivat olleet yhtä toivottomassa
asemassa kuin me ja kuitenkin olivat pelastuneet... Ja kun eivät
hänen lohduttavat sanansa tehneet sen suurempaa vaikutusta minuun,
kuvaili hän miehekkäin ja rohkein sanoin, kuinka kaikkien ihmisten
kerran täytyy kuolla -- kuolema kenties vain säästää meidät monesta
onnettomuudesta, jotka vielä voisivat kohdata meitä elämässä -- ja
hän koetti uskotella meitä, ettei nälkään kuoleminen ole niinkään
vaikeata: me vaipuisimme kyllä pian tainnoksiin ja siten ikäänkuin
_nukkuisimme_ kuolemaan. -- Mutta minä tiesin paremmin, kuinka turha
sellainen toivo oli; tiesin, että nälkäkuolema on kauheinta kaikesta!
* * * * *
Sekin päivä kului umpeen. Me sytytimme uuden tulitikun. Kello oli
seitsemän.
Söimme nyt vähän ja joimme jonkun pisaran vettä.
Äkkiä juolahti jotain mieleeni.
"Kuulkaa!" huudahdin -- ja ääneni soi niin reippaalta, että sekä
Curtis että God hätkähtivät. "Oletteko ajatellut mistä se johtuu,
että täällä ilma pysyy raittiina?"
"Tuhat tulimmaista!" huudahti God hypähtäen pystyyn. "Olette
oikeassa, Allan! Tänne täytyy siis tulla ilmaa tavalla tai toisella.
Mutta mistä? Kiviovesta sitä ei voi tulla; se on niin visusti
suljettu kuin ovi ikinä olla saattaa. Mutta katsokaamme!"
Toivon kipinä, joka äkkiä leimahti meissä, herätti meihin ihmeellistä
eloa. Miehuuttomuus oli kuin poispyyhkäisty, ja yks kaks ryhdyimme
kaikki yhtenä miehenä vielä kerran tutkimaan kammion lattiaa ja
seiniä niin tarkkaan kuin mahdollista.
Kokonaisen tunnin ryömimme siten ympäri luolaa ja iskimme
senkin seitsemän kertaa otsamme kuhmuihin arkkuja ja lippaita,
norsunhampaita ja muuta moskaa vastaan -- mutta emme mitään
keksineet. Curtis ja minä aloimme jo väsyä leikkiin, mutta God jatkoi
työtään; hän oli nyt kuten aina rautaa, kun kerran oli päässyt
vauhtiin.
Yht'äkkiä hän huudahti. Mitä nyt? "Missä olette?" huusi hän. "Tulkaa
tänne!"
Me haparoimme hänen luoksensa, niin nopeaan kuin sääremme kantoivat.
"Antakaa minulle kätenne, Allan! Koettakaa tuossa! -- mitä se on?
Huomaatteko mitään?"
"Kyllä", sanoin minä, "eikö tunnu siltä, kuin tulisi ilmaa ylöspäin?"
"Aivan niin! Ja kuunnelkaa nyt tarkoin!" God polkaisi kaikin voimin
lattiaa...
_Se kajahti ontosti_.
En voi kieltää, että käteni vapisi aika lailla, kun nyt taas
raapaisin tulta tarkemmin tutkiakseni lattiaa siltä kohdalta.
Me olimme aarrekammion äärimmäisessä sopukassa. Tulitikun valossa
keksimme vaon kivilattiassa, ja oi riemua! huomasimme myös
kivirenkaan, joka oli vajotettu erääseen koloon, niin että sen kehä
oli yhtä tasaa lattian kanssa. Hyvänen aika, kuinka meidän sydämemme
sykki sen keksiessämme. Jospa nyt vaan saisimme renkaan lattiasta
irti, niin että siihen saattoi tarttua. God tempasi veitsensä ja
alkoi kaappia renkaan ympärystä. Ja hyvin kävi! Rengas irrottui
vähitellen. Se oli, Jumalan kiitos, kivinen; jos se olisi ollut
rautarengas, olisi se jo monta vuosisataa sitten ruostunut. Heti kun
rengas oli pystyssä, tarttui God siihen ja veti kaikin voimin, mutta
se ei liikahtanut paikaltaan.
Työnsin hänet syrjään ja kävin itse käsiksi. Mutta minun ei käynyt
sen paremmin.
Sitten koetti Curtis -- sama tulos!
Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. God kaapi veitsellään puhtaaksi
uurteen, josta ilmaveto tuli. Sitten hän sanoi:
"Meidän täytyy voida nostaa tämä paasi. Kas tuossa, Curtis, saat
silkkihuivin -- ole hyvä -- kääri se renkaan ympäri. Sitten panet
kaikki voimasi liikkeelle, ja te, Allan, kiedotte käsivartenne
Curtisin ympärille ja vedätte, minkä ikinä jaksatte. Mutta ei ennen
kuin minä sanon!"
Tuumasta toimeen! Henry Curtis kumartui alas ja tarttui suureen
renkaaseen, minä tartuin häneen ja God minuun, ja sitten God luki:
Yks kaks -- _kolme_.
Ja sitten kiskoimme.
"Se antaa perään! Se antaa perään!" ähkyi Curtis, ja hänen leveä
selkänsä rusahteli. Vielä yksi voimakas tempaus, kuului kova ryske
-- ja me kellahdimme kaikki kolme selällemme raskas kivipaasi
jaloillamme. Curtisin jättiläisvoima oli auttanut.
Me tietysti olimme tuossa tuokiossa taas jalkeilla, minä sytytin
tulitikun -- nyt ei ollut useampia kuin kaksi jäljellä -- ja me
kurkistimme aukkoon, jonka kivipaasi oli peittänyt.
Näimme kiviportaiden ensimäiset astuimet.
Jumalan kiitos!
"Entäs sitten?" kysyi God.
"Meillä ei ole muuta neuvoa kuin astua alas portaita ja katsoa, mihin
sitten joudumme", arvelin minä.
"Niin mutta ensin täytyy meidän saada palanen leipää ja vesitilkka.
Sen olemme, totta vie, rehellisesti ansainneet."
Minä juoksin toiselle puolelle kammiota ruokavasua noutamaan. Samassa
iski mieleeni ajatus, että nyt kun oli jonkinmoista toivoa kuitenkin
päästä pois tästä kirotusta luolasta, ei olisi ehkä hullumpaa
ottaa mukaansa vähän timantteja. Täytin siis taskuni umpimähkään
kiiltävillä jalokivillä, onneksi satuin saamaan muutamia suuriakin
kiviä.
"Hei!" huusin tovereilleni. "Ettekö tahdo mukaanne muutamia näistä
leluista?"
"Hiiteen koko moska!" vastasi Curtis. "Ei, niistä en tahdo kuulla
puhuttavankaan!" ja God ei laisinkaan vastailutkaan kysymykseeni. Hän
jätti hyvästi Fulata raukalle, joka niin paljon oli hänestä pitänyt,
ja joka oli kuollut hänen tähtensä.
Useimmat lukijoistani kenties arvelevat, että ystäväni käyttäytyivät
perin tyhmästi. Mutta koettakaapa itse, ensin olla kuoleman kanssa
silmästä silmään kokonaisen vuorokauden ja sitten äkkiä keksiä
pelastuskeino takaisin elämään, valoon ja ilmaan -- tuskinpa tekään
silloin erityisesti himoitsisitte maallista tavaraa. Ja mitä minuun
itseeni tulee, niin vakuutan, että ellen kaiken ikäni olisi tottunut
ottamaan talteen kaikkea, mikä vast'edes ehkä saattaisi olla minulle
hyödyksi, niin enpä totta tosiaan olisi minäkään viitsinyt sulloa
noita elottomia kiviä taskuihin, nyt kun elämä taas valkeni.
Henry Curtis astui jo alas kiviportaita. Me seurasimme jälestä ja
laskimme astuimet.
"Malttakaa!" huusin minä. "Entäs jos allamme on syvä kuilu!"
"Eikö mitä, pikemmin joku luola", arveli Curtis.
Viidestoista porras oli viimeinen.
Entä sitten?
Minä sytytin nyt lähinnä viimeisen tulitikun, ja sen valossa
huomasimme seisovamme kapeassa käytävässä, joka juuri tällä kohdalla
haaraantui kahdeksi: toinen tie vei oikealle, toinen vasemmalle.
Olimme vähällä joutua riitaan siitä, kumpaako näistä kahdesta tiestä
oli viisainta seurata, mutta God ratkaisi riidan. Hän oli huomannut,
että tulitikun liekki puhalsi vasemmalle, ja huomautti meille, että
ilma aina vetää sisäänpäin eikä ulospäin. Toisin sanoen: meidän tuli
kulkea oikealle.
Sen teimmekin. Hitaasti ja varovasti haparoimme eteenpäin pimeässä
käytävässä -- pois kamalasta aartehistosta, missä vielä tänäpäivänä
Gagulin kaislalamppu ja Fulatan luuranko ovat seikkailumme
todistajina.
Neljännestunti kului -- sitten teki käytävä äkkiä mutkan toiseen
suuntaan. Me kuljimme eteenpäin. Vähän ajan perästä muutti tie
taaskin suuntaa, ja tätä jatkui kauan aikaa. Luulen, että samosimme
vuoren vanhassa kaivoskäytävässä useampia tunteja. Viimein olimme
niin läpiväsyneet, ettemme jaksaneet enempää. Pysähdyimme ja nautimme
hiukan ravintoa. Olimme sangen alakuloiset. Näyttihän siltä, kuin
emme iki maailmassa pääsisi minnekään.
Silloin saapui kuuluviini ääni -- hiljainen pulp -- pulp --. Hiljaa
-- niin, nyt saattoivat muutkin sen kuulla, ja tuota pikaa läksimme
taas matkaan sinne päin, mistä ääni kuului. Se johtui varmaankin
juoksevasta vedestä.
Kovemmin, yhä kovemmin kuului lirinä ja solina. Haparoimme eteenpäin
pitkin kallioseiniä -- emme päässeet kyllin nopeasti mielestämme.
Mutta olisihan meidän jo pitänyt saapua veden luo. Se lorisi nyt
niin kovaa ja selvästi, että se keskellä suurta hiljaisuutta, joka
kaikkialla vallitsi, kaikui korvissamme kuin kohiseva vesiputous.
Kunpa emme nyt vaan olisi erehtyneet! Kuinka saattoi maan sisässä
olla juoksevaa vettä?...
"Nyt tunnen veden hajua!" huudahti God, joka kulki etunenässä. Curtis
sai tuskin huudahtaneeksi: "Varo!" kun jo samassa kuulimme molskinaa
ja huutoa. God oli loiskahtanut veteen!
"God! missä olet God?" huusimme Curtis ja minä. Suureksi iloksemme
hän heti vastasi: "Kaikki reilassa! En edes painunut pohjaan. Mutta
sytyttäkääpä tulitikku!"
Nyt meni viimeinen tulitikku menojaan. Godilla ei ollut mitään hätää.
Mustassa purossa, joka virtasi jalkaimme juuressa, saatoimme erottaa
Godin, joka silmälasineen päivineen tarttui kiinni kauhean suureen
kiveen.
"Ottakaa minut vastaan", huusi hän, "niin uin yli teidän luoksenne."
Kuului uusi loiskahdus, ja sitten kuulimme, kuinka God ähkyen ja
pyristellen pyrki meitä kohti virran yli. Tulitikku oli sammunut,
mutta pimeässä onnistui Curtisin ja Godin kuitenkin löytää toistensa
kädet, ja kahden minuutin kuluttua oli ystävämme taas kuivalla
maalla. Ymmärsimme nyt, ettei meillä purosta olisi isoakaan iloa.
Janomme saatoimme kyllä sammuttaa sen vedessä, mutta ei voinut olla
puhettakaan siitä, että olisimme voineet siinä uida ja sillä tavoin
päästä vapauteen, siksi oli virta liian vuolas.
Haparoiden kuljimme eteenpäin ja jouduimme viimein käytävään, joka
johti oikealle.
"Seuratkaamme vaan tätä tietä!" ehdotti Curtis alakuloisella äänellä.
"Sanotaanhan että kaikki tiet vievät Roomaan, ja yhdentekevä lienee,
missä kuljemme tässä kauheassa vuoressa. Eihän meillä ole muutakaan
tekemistä kuin käydä -- käydä, kunnes kaadumme!"
Nyt oli Curtisinkin hyvä tuuli kadonnut. Eikä se ihme ollutkaan.
Niin samosimme siis eteenpäin pitkää pimeätä käytävää, samosimme
tunnin toisensa jälkeen. -- Luoja yksin tietää, montako peninkulmaa
me oikeastaan kuljimme sinä päivänä... Ja yhä vaan turhaan.
Yht'äkkiä pysähtyi Curtis ja viittasi eteensä.
"Erehdynkö?" sanoi hän. "Vai _pilkottaako_ tuolla valoa?"
Se oli valonsäde -- pieni pikkuruikkunen pilkku, joka kuitenkin
vähitellen suureni. Samalla kävi ilma raittiimmaksi. Mutta nyt
muuttui käytävä, jota pitkin kuljimme, niin kapeaksi että meidän
täytyi ryömiä nelinkontan. Hetkinen vielä, ja me huomasimme, että
kallio oli päättynyt, me konttasimme maan läpi.
Niin -- nyt oli enää vaan kysymys siitä, pääsisimmekö ulos! Panimme
kaikki voimat liikkeelle... Viimein onnistui! Hurraa! Tähtitaivas
kaartui yllämme... Mutta emme ennättäneet suuresti sen ihanuudesta
nauttia, sillä samassa pyörimme aika vauhtia jyrkkää rinnettä alas,
läpi pensaiden ja tiheikköjen, yli pehmeän kostean mullan, josta ei
tavannut jalansijaa.
Viimein päättyi tämä ilmaretki, mitä minuun tulee. Siinä venyin
hengästyneenä ja revittynä, aivastaen ja sylkien. Ja kun huusin:
"Hei!" vastasivat toverit huutoon. He makasivat kappaleen matkan
päässä yhtä hengästyneinä ja runneltuina ja aivastivat ja sylkivät
sydämen pohjasta.
Mutta vapaan taivaan alla olimme kaikesta huolimatta, ja hengissä
me myöskin olimme -- ja sehän oli tärkeintä. Vähitellen aloimme
toipua ja tarkastimme nyt ympäristöämme. Koska päivä juuri valkeni,
huomasimme pian, että olimme joutuneet sen suuren kaivoksen pohjaan,
joka sijaitsi vuoren suun edustalla.
Heti kun kykenimme, rupesimme kapuamaan ylöspäin. Se kysyi voimia
aika lailla, ja runsas tunti kului, ennenkuin saavuimme "suurelle
tielle".
Ilomme oli suuri huomatessamme muutamia majoja ja ihmisiä vähän
matkan päässä. Laahustimme niitä kohti, niin hyvin kuin jaksoimme.
Muuan mies, joka juuri astui ulos eräästä majasta, näki meidät.
Samassa tuokiossa hän heittäysi pitkälleen maahan ja päästi sellaisen
kauhunhuudon, että vuoret raikuivat.
Sehän totta tosiaan oli vanha ystävämme Infadus!
Huusimme hänelle, että olimme Inkubu, Bougwan ja Makumazahn, ja
viimein hän rohkeni meitä lähestyä. Ei hän kuitenkaan vielä oikein
voinut uskoa omia silmiään. Olimmeko tosiaan eläviä ihmisiä? Vai
kummituksiako?
Viimein hänelle kuitenkin selvisi, että me todellakin olimme omat
itsemme, että me todellakin -- kuten hän sanoi -- "olimme palanneet
takaisin kuolleitten valtakunnasta."
Ja vanha kukualainen heittäysi maahan eteemme, kiersi käsivartensa
Curtisin jalkain ympäri ja purskahti ilon kyyneliin.