YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Me joudumme epätoivoon.

Me vietimme kamalan yön.

Hitaasti kuin etana matelivat tunnit eteenpäin pikimustassa

pimeydessä, joka meitä ympäröi.

Hiljaisuus oli kammottava.

Väsyneet olimme, kauhean väsyneet, ja huolimatta kuolemanajatuksista,

jotka aivoissamme kummittelivat, sulkeutuivat silmämme silloin

tällöin, ja me uinahdimme hetkeksi. Mutta hiljaisuus oli

_liian_ syvä. Sanomaton tyhjyys, joka meitä ympäröi, painoi

raskaana rintaamme ja herätti meidät joka silmänräpäys. Puhutaan

hiljaisuudesta, joka on niin suuri, ettei äännähdystäkään kuulu,

useimmiten ovat tällaiset sanat liioteltuja, mutta täällä --

kuningas Salomon aartehistossa -- täällä olivat ne täyttä totta.

Ajatelkaa, mehän olimme suunnattoman suuren vuoren sisässä, ja usean

kyynärän paksuinen kallioseinä erotti meidät muista kallioluolista.

Meidän kammiossamme oli vielä hiljaisempaa kuin kuolleitten

kukualaiskuninkaitten salissa.

Korkealla, korkealla päämme päällä, kiiti nyt tuuli lumipeitteisiä

kalliorinteitä kohti -- mutta meidän luoksemme ei ainoakaan

tuulenhenki päässyt, ei vienoinkaan suhina. Niin, vaikkapa koko

maailman kanuunat olisivat ampuneet vankilamme ulkopuolella, tai

ukkonen pannut taivaan ja maan jyrisemään ja tärisemään -- meidän

luonamme olisi kuitenkin haudan hiljaisuus ja äänettömyys vallinnut.

Ja oikeastaan me jo olimmekin kuolleet. Kukapa olisi voinut saattaa

meidät takaisin aurinkoon ja elämään?

Kuinka kamalata oli kaikki! Ympärillämme oli aarteita, niin

suunnattomia, ettei niiden vertaisia ollut ainoankaan maan

valtiokassassa koko maailmassa, ja kaikki nämä rikkaudet olisimme me

kolme ilolla antaneet pois, jos pieninkään pelastuksen mahdollisuus

olisi meille auennut.

Ei kukaan meistä virkkanut sanaakaan. Istuimme tai makasimme ääneti.

Niin kuluivat yön hetket hitaasti.

Viimein ei Henry Curtis enää kestänyt. "God", sanoi hän -- ja vaikka

hän puhui aivan hiljaa kaikui hänen äänensä kamalalta synkässä

luolassa -- "God, montako tulitikkua vielä on laatikossa?"

"Kahdeksan", vastasi God, "olen juuri laskenut ne."

"Uhraammeko yhden nähdäksemme mitä kello on?"

Rits -- pieni liekki oikein häikäisi silmiämme, jotka jo olivat

tottuneet pimeyteen. Tuskin saatoin erottaa kellon viisareita, niin

huikaistu olin. Viimein näin, että kello oli viisi. Nyt paistoi siis

aamuaurinko lumipeitteisille vuorille, ja viileä aamutuuli puhalsi

laaksoissa. Mutta me istuimme sisäänsuljettuina pimeässä kolkossa

vankilassamme...

"Luulenpa, että on viisainta syödä vähän, jotta pysyisimme voimissa",

sanoin minä.

God arveli, että se oli jotenkin hyödytöntä, mutta Curtis virkkoi.

"Niin kauan kun on elämää, on toivoa!"

Söimme siis ja joimme kulauksen vettä. Ja sitten -- sitten

istuimme taas toimetoinna kuten ennenkin. Vähän ajan perästä

juolahti mieleemme, ettei ehkä olisi hullumpaa, jos joku meistä

asettuisi laskuoven luo ja huutaisi, kukaties -- ehkä se voisi

kuulua ulkopuolelle. -- God oli heti valmis. Kuten useimmilla

merimiehillä niin hänelläkin oli kovin kimakka ääni, ja nyt hän

päästi muutamia niin huikeita huutoja, etten eläissäni ole moista

kirkunaa kuullut. Mutta voi! Seinä oli liian paksu, eivätkä nämä

huudot tehneet syvempää vaikutusta kuin jos kärpänen olisi istunut

jossain kallioseinällä surisemassa. God tuli vaan hirveän janoiseksi

mokomasta ulvomisesta, ja meidän täytyi jättää yrityksemme siihen,

muuten olisi sekin vesitilkka, joka vielä oli jälellä, haihtunut kuin

kaste auringossa.

Kävimme yhä alakuloisemmiksi. Asetuimme vieretysten istumaan ja

nojauduimme onnettomiin timanttiarkkuihin. Minä painoin pääni

Curtisin leveään rintaan ja itkin; niin, tunnustan sen rehellisesti,

itkin niinkuin en koskaan vielä ole itkenyt. Curtis -- kelpo, hyvä

sankari! -- koetti lohduttaa ja rohkaista minua ja sitäpaitsi Godia,

joka hänkin oli epätoivoissaan ja nyyhkytti kilpaa minun kanssani.

Mieleeni muistui äitini. Curtis oli yhtä hellä ja lempeä kohtaani,

kuin hän oli, silloin kun vielä olin pikku poika. Väsymättä hän

kertoi meille ihmisistä, jotka olivat olleet yhtä toivottomassa

asemassa kuin me ja kuitenkin olivat pelastuneet... Ja kun eivät

hänen lohduttavat sanansa tehneet sen suurempaa vaikutusta minuun,

kuvaili hän miehekkäin ja rohkein sanoin, kuinka kaikkien ihmisten

kerran täytyy kuolla -- kuolema kenties vain säästää meidät monesta

onnettomuudesta, jotka vielä voisivat kohdata meitä elämässä -- ja

hän koetti uskotella meitä, ettei nälkään kuoleminen ole niinkään

vaikeata: me vaipuisimme kyllä pian tainnoksiin ja siten ikäänkuin

_nukkuisimme_ kuolemaan. -- Mutta minä tiesin paremmin, kuinka turha

sellainen toivo oli; tiesin, että nälkäkuolema on kauheinta kaikesta!

* * * * *

Sekin päivä kului umpeen. Me sytytimme uuden tulitikun. Kello oli

seitsemän.

Söimme nyt vähän ja joimme jonkun pisaran vettä.

Äkkiä juolahti jotain mieleeni.

"Kuulkaa!" huudahdin -- ja ääneni soi niin reippaalta, että sekä

Curtis että God hätkähtivät. "Oletteko ajatellut mistä se johtuu,

että täällä ilma pysyy raittiina?"

"Tuhat tulimmaista!" huudahti God hypähtäen pystyyn. "Olette

oikeassa, Allan! Tänne täytyy siis tulla ilmaa tavalla tai toisella.

Mutta mistä? Kiviovesta sitä ei voi tulla; se on niin visusti

suljettu kuin ovi ikinä olla saattaa. Mutta katsokaamme!"

Toivon kipinä, joka äkkiä leimahti meissä, herätti meihin ihmeellistä

eloa. Miehuuttomuus oli kuin poispyyhkäisty, ja yks kaks ryhdyimme

kaikki yhtenä miehenä vielä kerran tutkimaan kammion lattiaa ja

seiniä niin tarkkaan kuin mahdollista.

Kokonaisen tunnin ryömimme siten ympäri luolaa ja iskimme

senkin seitsemän kertaa otsamme kuhmuihin arkkuja ja lippaita,

norsunhampaita ja muuta moskaa vastaan -- mutta emme mitään

keksineet. Curtis ja minä aloimme jo väsyä leikkiin, mutta God jatkoi

työtään; hän oli nyt kuten aina rautaa, kun kerran oli päässyt

vauhtiin.

Yht'äkkiä hän huudahti. Mitä nyt? "Missä olette?" huusi hän. "Tulkaa

tänne!"

Me haparoimme hänen luoksensa, niin nopeaan kuin sääremme kantoivat.

"Antakaa minulle kätenne, Allan! Koettakaa tuossa! -- mitä se on?

Huomaatteko mitään?"

"Kyllä", sanoin minä, "eikö tunnu siltä, kuin tulisi ilmaa ylöspäin?"

"Aivan niin! Ja kuunnelkaa nyt tarkoin!" God polkaisi kaikin voimin

lattiaa...

_Se kajahti ontosti_.

En voi kieltää, että käteni vapisi aika lailla, kun nyt taas

raapaisin tulta tarkemmin tutkiakseni lattiaa siltä kohdalta.

Me olimme aarrekammion äärimmäisessä sopukassa. Tulitikun valossa

keksimme vaon kivilattiassa, ja oi riemua! huomasimme myös

kivirenkaan, joka oli vajotettu erääseen koloon, niin että sen kehä

oli yhtä tasaa lattian kanssa. Hyvänen aika, kuinka meidän sydämemme

sykki sen keksiessämme. Jospa nyt vaan saisimme renkaan lattiasta

irti, niin että siihen saattoi tarttua. God tempasi veitsensä ja

alkoi kaappia renkaan ympärystä. Ja hyvin kävi! Rengas irrottui

vähitellen. Se oli, Jumalan kiitos, kivinen; jos se olisi ollut

rautarengas, olisi se jo monta vuosisataa sitten ruostunut. Heti kun

rengas oli pystyssä, tarttui God siihen ja veti kaikin voimin, mutta

se ei liikahtanut paikaltaan.

Työnsin hänet syrjään ja kävin itse käsiksi. Mutta minun ei käynyt

sen paremmin.

Sitten koetti Curtis -- sama tulos!

Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. God kaapi veitsellään puhtaaksi

uurteen, josta ilmaveto tuli. Sitten hän sanoi:

"Meidän täytyy voida nostaa tämä paasi. Kas tuossa, Curtis, saat

silkkihuivin -- ole hyvä -- kääri se renkaan ympäri. Sitten panet

kaikki voimasi liikkeelle, ja te, Allan, kiedotte käsivartenne

Curtisin ympärille ja vedätte, minkä ikinä jaksatte. Mutta ei ennen

kuin minä sanon!"

Tuumasta toimeen! Henry Curtis kumartui alas ja tarttui suureen

renkaaseen, minä tartuin häneen ja God minuun, ja sitten God luki:

Yks kaks -- _kolme_.

Ja sitten kiskoimme.

"Se antaa perään! Se antaa perään!" ähkyi Curtis, ja hänen leveä

selkänsä rusahteli. Vielä yksi voimakas tempaus, kuului kova ryske

-- ja me kellahdimme kaikki kolme selällemme raskas kivipaasi

jaloillamme. Curtisin jättiläisvoima oli auttanut.

Me tietysti olimme tuossa tuokiossa taas jalkeilla, minä sytytin

tulitikun -- nyt ei ollut useampia kuin kaksi jäljellä -- ja me

kurkistimme aukkoon, jonka kivipaasi oli peittänyt.

Näimme kiviportaiden ensimäiset astuimet.

Jumalan kiitos!

"Entäs sitten?" kysyi God.

"Meillä ei ole muuta neuvoa kuin astua alas portaita ja katsoa, mihin

sitten joudumme", arvelin minä.

"Niin mutta ensin täytyy meidän saada palanen leipää ja vesitilkka.

Sen olemme, totta vie, rehellisesti ansainneet."

Minä juoksin toiselle puolelle kammiota ruokavasua noutamaan. Samassa

iski mieleeni ajatus, että nyt kun oli jonkinmoista toivoa kuitenkin

päästä pois tästä kirotusta luolasta, ei olisi ehkä hullumpaa

ottaa mukaansa vähän timantteja. Täytin siis taskuni umpimähkään

kiiltävillä jalokivillä, onneksi satuin saamaan muutamia suuriakin

kiviä.

"Hei!" huusin tovereilleni. "Ettekö tahdo mukaanne muutamia näistä

leluista?"

"Hiiteen koko moska!" vastasi Curtis. "Ei, niistä en tahdo kuulla

puhuttavankaan!" ja God ei laisinkaan vastailutkaan kysymykseeni. Hän

jätti hyvästi Fulata raukalle, joka niin paljon oli hänestä pitänyt,

ja joka oli kuollut hänen tähtensä.

Useimmat lukijoistani kenties arvelevat, että ystäväni käyttäytyivät

perin tyhmästi. Mutta koettakaapa itse, ensin olla kuoleman kanssa

silmästä silmään kokonaisen vuorokauden ja sitten äkkiä keksiä

pelastuskeino takaisin elämään, valoon ja ilmaan -- tuskinpa tekään

silloin erityisesti himoitsisitte maallista tavaraa. Ja mitä minuun

itseeni tulee, niin vakuutan, että ellen kaiken ikäni olisi tottunut

ottamaan talteen kaikkea, mikä vast'edes ehkä saattaisi olla minulle

hyödyksi, niin enpä totta tosiaan olisi minäkään viitsinyt sulloa

noita elottomia kiviä taskuihin, nyt kun elämä taas valkeni.

Henry Curtis astui jo alas kiviportaita. Me seurasimme jälestä ja

laskimme astuimet.

"Malttakaa!" huusin minä. "Entäs jos allamme on syvä kuilu!"

"Eikö mitä, pikemmin joku luola", arveli Curtis.

Viidestoista porras oli viimeinen.

Entä sitten?

Minä sytytin nyt lähinnä viimeisen tulitikun, ja sen valossa

huomasimme seisovamme kapeassa käytävässä, joka juuri tällä kohdalla

haaraantui kahdeksi: toinen tie vei oikealle, toinen vasemmalle.

Olimme vähällä joutua riitaan siitä, kumpaako näistä kahdesta tiestä

oli viisainta seurata, mutta God ratkaisi riidan. Hän oli huomannut,

että tulitikun liekki puhalsi vasemmalle, ja huomautti meille, että

ilma aina vetää sisäänpäin eikä ulospäin. Toisin sanoen: meidän tuli

kulkea oikealle.

Sen teimmekin. Hitaasti ja varovasti haparoimme eteenpäin pimeässä

käytävässä -- pois kamalasta aartehistosta, missä vielä tänäpäivänä

Gagulin kaislalamppu ja Fulatan luuranko ovat seikkailumme

todistajina.

Neljännestunti kului -- sitten teki käytävä äkkiä mutkan toiseen

suuntaan. Me kuljimme eteenpäin. Vähän ajan perästä muutti tie

taaskin suuntaa, ja tätä jatkui kauan aikaa. Luulen, että samosimme

vuoren vanhassa kaivoskäytävässä useampia tunteja. Viimein olimme

niin läpiväsyneet, ettemme jaksaneet enempää. Pysähdyimme ja nautimme

hiukan ravintoa. Olimme sangen alakuloiset. Näyttihän siltä, kuin

emme iki maailmassa pääsisi minnekään.

Silloin saapui kuuluviini ääni -- hiljainen pulp -- pulp --. Hiljaa

-- niin, nyt saattoivat muutkin sen kuulla, ja tuota pikaa läksimme

taas matkaan sinne päin, mistä ääni kuului. Se johtui varmaankin

juoksevasta vedestä.

Kovemmin, yhä kovemmin kuului lirinä ja solina. Haparoimme eteenpäin

pitkin kallioseiniä -- emme päässeet kyllin nopeasti mielestämme.

Mutta olisihan meidän jo pitänyt saapua veden luo. Se lorisi nyt

niin kovaa ja selvästi, että se keskellä suurta hiljaisuutta, joka

kaikkialla vallitsi, kaikui korvissamme kuin kohiseva vesiputous.

Kunpa emme nyt vaan olisi erehtyneet! Kuinka saattoi maan sisässä

olla juoksevaa vettä?...

"Nyt tunnen veden hajua!" huudahti God, joka kulki etunenässä. Curtis

sai tuskin huudahtaneeksi: "Varo!" kun jo samassa kuulimme molskinaa

ja huutoa. God oli loiskahtanut veteen!

"God! missä olet God?" huusimme Curtis ja minä. Suureksi iloksemme

hän heti vastasi: "Kaikki reilassa! En edes painunut pohjaan. Mutta

sytyttäkääpä tulitikku!"

Nyt meni viimeinen tulitikku menojaan. Godilla ei ollut mitään hätää.

Mustassa purossa, joka virtasi jalkaimme juuressa, saatoimme erottaa

Godin, joka silmälasineen päivineen tarttui kiinni kauhean suureen

kiveen.

"Ottakaa minut vastaan", huusi hän, "niin uin yli teidän luoksenne."

Kuului uusi loiskahdus, ja sitten kuulimme, kuinka God ähkyen ja

pyristellen pyrki meitä kohti virran yli. Tulitikku oli sammunut,

mutta pimeässä onnistui Curtisin ja Godin kuitenkin löytää toistensa

kädet, ja kahden minuutin kuluttua oli ystävämme taas kuivalla

maalla. Ymmärsimme nyt, ettei meillä purosta olisi isoakaan iloa.

Janomme saatoimme kyllä sammuttaa sen vedessä, mutta ei voinut olla

puhettakaan siitä, että olisimme voineet siinä uida ja sillä tavoin

päästä vapauteen, siksi oli virta liian vuolas.

Haparoiden kuljimme eteenpäin ja jouduimme viimein käytävään, joka

johti oikealle.

"Seuratkaamme vaan tätä tietä!" ehdotti Curtis alakuloisella äänellä.

"Sanotaanhan että kaikki tiet vievät Roomaan, ja yhdentekevä lienee,

missä kuljemme tässä kauheassa vuoressa. Eihän meillä ole muutakaan

tekemistä kuin käydä -- käydä, kunnes kaadumme!"

Nyt oli Curtisinkin hyvä tuuli kadonnut. Eikä se ihme ollutkaan.

Niin samosimme siis eteenpäin pitkää pimeätä käytävää, samosimme

tunnin toisensa jälkeen. -- Luoja yksin tietää, montako peninkulmaa

me oikeastaan kuljimme sinä päivänä... Ja yhä vaan turhaan.

Yht'äkkiä pysähtyi Curtis ja viittasi eteensä.

"Erehdynkö?" sanoi hän. "Vai _pilkottaako_ tuolla valoa?"

Se oli valonsäde -- pieni pikkuruikkunen pilkku, joka kuitenkin

vähitellen suureni. Samalla kävi ilma raittiimmaksi. Mutta nyt

muuttui käytävä, jota pitkin kuljimme, niin kapeaksi että meidän

täytyi ryömiä nelinkontan. Hetkinen vielä, ja me huomasimme, että

kallio oli päättynyt, me konttasimme maan läpi.

Niin -- nyt oli enää vaan kysymys siitä, pääsisimmekö ulos! Panimme

kaikki voimat liikkeelle... Viimein onnistui! Hurraa! Tähtitaivas

kaartui yllämme... Mutta emme ennättäneet suuresti sen ihanuudesta

nauttia, sillä samassa pyörimme aika vauhtia jyrkkää rinnettä alas,

läpi pensaiden ja tiheikköjen, yli pehmeän kostean mullan, josta ei

tavannut jalansijaa.

Viimein päättyi tämä ilmaretki, mitä minuun tulee. Siinä venyin

hengästyneenä ja revittynä, aivastaen ja sylkien. Ja kun huusin:

"Hei!" vastasivat toverit huutoon. He makasivat kappaleen matkan

päässä yhtä hengästyneinä ja runneltuina ja aivastivat ja sylkivät

sydämen pohjasta.

Mutta vapaan taivaan alla olimme kaikesta huolimatta, ja hengissä

me myöskin olimme -- ja sehän oli tärkeintä. Vähitellen aloimme

toipua ja tarkastimme nyt ympäristöämme. Koska päivä juuri valkeni,

huomasimme pian, että olimme joutuneet sen suuren kaivoksen pohjaan,

joka sijaitsi vuoren suun edustalla.

Heti kun kykenimme, rupesimme kapuamaan ylöspäin. Se kysyi voimia

aika lailla, ja runsas tunti kului, ennenkuin saavuimme "suurelle

tielle".

Ilomme oli suuri huomatessamme muutamia majoja ja ihmisiä vähän

matkan päässä. Laahustimme niitä kohti, niin hyvin kuin jaksoimme.

Muuan mies, joka juuri astui ulos eräästä majasta, näki meidät.

Samassa tuokiossa hän heittäysi pitkälleen maahan ja päästi sellaisen

kauhunhuudon, että vuoret raikuivat.

Sehän totta tosiaan oli vanha ystävämme Infadus!

Huusimme hänelle, että olimme Inkubu, Bougwan ja Makumazahn, ja

viimein hän rohkeni meitä lähestyä. Ei hän kuitenkaan vielä oikein

voinut uskoa omia silmiään. Olimmeko tosiaan eläviä ihmisiä? Vai

kummituksiako?

Viimein hänelle kuitenkin selvisi, että me todellakin olimme omat

itsemme, että me todellakin -- kuten hän sanoi -- "olimme palanneet

takaisin kuolleitten valtakunnasta."

Ja vanha kukualainen heittäysi maahan eteemme, kiersi käsivartensa

Curtisin jalkain ympäri ja purskahti ilon kyyneliin.

Kuningas Salomon kaivokset · 第 32 / 34 题