Kuningas Salomon aartehisto.
Hetken aikaa kuljimme ja katselimme kuolemanluolan ihmeellisiä
asioita. Sillä aikaa kävi Gagul omia teitään. Häneen oli yht'äkkiä
tullut niin paljon eloa, että tuskin saattoi häntä tuntea. Notkeana
kuin kissa hän hypähti suurelle kivipöydälle ja tutkiskeli
ystävävainajaansa, kuningas Twalaa. Sitten hän kävellä köpötteli
ympäri luolaa ja nyökkäsi tuttavallisesti päätään muutamille
kivettyneistä pöytävieraista, ja viimein hän heittäytyi että rojahti
pöydälle aivan luurangon eteen ja alkoi lukea rukouksiaan hänelle.
Se oli ilkeätä sekä kuulla että nähdä, ja minä pidin viisaimpana
jouduttaa akkaa -- muutenhan emme ikipäivinä pääsisi aartehistoon.
Kuultuaan minun häntä kutsuvan, kömpi Gagul alas pöydältä, viittasi
meille ja astui suuren kuoleman selän taakse.
"Täällä on sisäänkäytävä kammioon. Sytyttäkää nyt tuli ja menkää
sisään", sanoi hän asettaen lampun lattialle ja nojautui luolan
seinää vasten.
Minä otin taskusta tulitikkulaatikkoni -- viimeisen, joka meillä
vielä oli jälellä... olipa siinä vielä muutamia tulitikkuja. Sitten
sytytin kaislasydämen, jonka jälkeen aloimme etsiä sisäänkäytävää.
Mutta me emme nähneet ovea eikä porttia -- ainoastaan lujan
kallioseinän.
Gagul vain virnisteli. "Tie kulkee siinä, valkoiset miehet!" nauroi
hän.
Mitä hän tarkoitti? Minä annoin hänelle hyvän läksytyksen, mutta hän
intti yhä:
"Katsokaa tänne, valtiaat."
Ja kun nostin lampun lähemmäksi luolan seinää, näimme suureksi
kummaksemme, että osa kiviröykkiöstä hitaasti kohosi ylös kuten
lasku-ovi, niin että suuri aukko tuli näkyviin. Se osa luolan seinää,
joka näin teki pienen ilmaretken, oli 3 jalkaa leveä, 10 jalkaa
korkea ja viisi jalkaa paksu -- siis noin 150 kuutiojalan suuruinen
kivilohkare. Jos otaksumme, että kivi oli noin kolme kertaa niin
raskas kuin sama kuutiosisällys vettä -- ja jos vielä kouluajoiltamme
muistamme, että kuutiojalka vettä painaa 62 naulaa -- niin saatamme
helposti laskea, kuinka paljon tämä merkillinen laskuovi painoi:
nimittäin 27,900 naulaa! Mitä keinoja Gagul käytti nostaakseen tämän
suunnattoman taakan, en tiedä. Arvelen, että seikka oikeastaan oli
varsin yksinkertainen: jossakin luolassa oli kai joku vipu tai muu
sen tapainen, jota velho oli painanut... Oli miten oli, kivi kohosi
hitaasti ylöspäin, ja meidän edessämme oli musta aukko, ovi kuningas
Salomon aartehistoon.
Vihdoinkin! Vihdoinkin aukeni tie eteemme. Meidät valtasi sellainen
jännitys, että koko ruumiimme vapisi -- minä ainakin tärisin
kiireestä kantapäähän. Mitähän nyt saisimme kokea? Mitä jos kaikki
olisikin ollut vain turhaa lörpötystä! Vai olisiko vanha Silvestra
sittenkin ollut oikeassa -- piiliköhän tuolla sisässä todellakin
timanttiläjiä, jotka tekisivät meidät maailman rikkaimmiksi miehiksi?
Gagul asettui aukon suulle. Hän vilkkui meihin ilkeillä silmillään
ja kähisi: "Menkää sisään vaan! Menkäähän toki sisään, te valkoiset
tähtimiehet. Mutta kuulkaa ensin, mitä Gagul, vanha Gagul teille
sanoo! Te saatte nyt nähdä monta, monta säihkyvää kiveä; ne ovat
tuodut kaivoksesta, jota nuo kolme mykkää vartioivat; kuka ne
tänne on kätkenyt, sitä en tiedä. Vain kerran, yhden ainoan kerran
senjälkeen on ihminen tähän kammioon astunut, ja siitä on monta,
monta vuotta kulunut. Ei kukaan tietänyt, missä aartehisto sijaitsi;
laskuoven salaisuus oli joutunut unohduksiin. Mutta sitten tapahtui,
että valkoinen mies -- ehkä hänkin oli tähdistä -- matkusti vuorten
yli kukualaisten maahan. Kuningas vastaanotti hänet hyvästi... sama
kuningas, joka istuu tuossa", näin sanoen hän viittasi viidenteen
niistä kuninkaista, jotka istuivat pöydän ääressä. "Vielä tapahtui,
että tuo valkoinen mies ja muuan kukualainen nainen tulivat yhdessä
tälle vuorelle. Sattumalta keksi nainen laskuoven salaisuuden...
Vaikka te tuhat vuotta eläisitte, ette sittenkään keksisi sitä...
Sitten menivät molemmat aartehistoon, ja valkoinen mies täytti
vuohennahkapussin kiiltävillä kivillä. Ja lähtiessään pois huoneesta
hän otti vielä yhden kiven, yhden, joka oli suurempi kuin kaikki
muut..."
"Entä sitten!" kysyin minä. "Miten kävi Silvestran?"
Silvestran! Huomasin, että nimi vaikutti Gaguliin kuin salamanisku.
Hän säpsähti.
"Kuinka tunnette sen nimen?" huudahti hän. Sitten hän jatkoi: "Minä
tiedän vain tämän: hän peljästyi, heitti pussin luotaan ja pakeni
kammiosta suuri kivi kädessään. Kivi joutui kuninkaan omaksi, se on
sama kivi, jonka sinä Makumazahn, irroitit Twalan otsasta."
"Eikö senjälkeen kukaan ole täällä käynyt?"
"Ei kukaan. Kaikki kukualaiset kuninkaat ovat tietäneet, kuinka ovi
on avattava, mutta ei kukaan heistä ole pyrkinyt tänne. Sillä tarina
kertoo, että jokainen, joka astuu tänne sisään, kuolee -- kuolee
kuten valkoinen mies, jonka tapasitte hengetönnä luolassa tuolla
vuorilla..."
Huh, kuinka selkäpiitäni karmi! Mistä ihmeestä oli tuo vanha noita
saanut kaiken viisautensa?
Hän yhä puheli -- puheli ja irvisti. "Tulkaa tänne sisään! Tulkaa
sisään!" käski hän. "Silloin saatte nähdä, onko vuohennahka, josta
äsken puhuin vielä tallella. Hi hi hii!"
Näin sanoen hän lamppu toisessa kädessä ja sauva toisessa kävellä
köntysteli pimeään huoneeseen.
Entä me! Seuraisimmeko häntä? Vai...?
"Rohkeutta!" huudahti God. "Eteenpäin vaan pää pystyssä ja reippain
askelin! Enpä, hiisi vieköön, annakkaan tuon vanhan kummituksen
itseäni pelottaa."
Ja niin katosi God hyvää vauhtia kammioon Fulata kintereillään;
lapsiraukka vapisi pelosta kuin haavanlehti.
Me muut emme totta puhuen olleet oikeastaan sen rohkeammat, mutta
tallustimme sentään toisten jälestä alas kapeita, kallioon hakatuita
portaita.
Emme olleet ehtineet montakaan porrasta alas, ennenkuin Fulata
pujahti ulos; hän alkoi voida pahoin ja lupasi jäädä vartioimaan
eväskoria.
Kuljettuamme noin kaksikymmentä askelta saavuimme puuovelle, joka
oli maalattu täyteen kirjavia kuvia. Se oli auki ja _kynnyksellä
poikittain oli vuohen nahkainen pussi, joka tuntui olevan täynnä
pikkukiviä_!
Gagul naukui ja kähisi kuin vanha kissa -- se oli kai olevinaan
naurua. Hän valaisi öljylampullaan säkkiä ja sanoi: "Siinä näette!
Siinä on pussi, josta olen puhunut! Naisen pussi, joka hänen täytyi
jättää..."
God kumartui alas ja nosti pussin ylös. Hän ravisti sitä, sen
sisällys kilisi.
"Tuhat tulimmaista", kuiskasi hän vaaleten, "pussi on, totta vie,
täynnä timantteja."
Curtisille tuli kiire. "Tuo tänne lamppu, vanhus!" huusi hän, tempasi
ruukun Gagulin kädestä ja harppasi kynnyksen yli. Me muut jälessä.
Me seisoimme kuningas Salomon timanttikammiossa.
Ensi silmäyksellä huomasimme, että se oli jotenkin pieni huone,
tuskin enemmän kuin kymmenen jalkaa seinästä toiseen. Eräästä
nurkasta loisti jotain valkoista silmiimme, siinä oli suunnaton läjä
norsun hampaita. En tiedä, paljonko niitä oli, noin neljä-viisisataa
kappaletta, luullakseni. Joka tapauksessa riittivät ne tekemään
minusta miljoonainomistajan, jos minua nimittäin olisi haluttanut
käydä käsiksi herkkuihin. Tästä läjästä kai Salomo oli tuottanut
raaka-ainetta norsunluiseen valtaistuimeensa, josta raamatussa
kerrotaan, ja jonka vertaista ei ollut koko avarassa maailmassa.
Vastapäisellä seinällä oli koko joukko punaisiksi maalattuja lippaita.
"Timantit!" huusin minä. "Tuokaa lamppu tänne!"
Mutta ne eivät olleet timantteja. Päällimäisen lippaan kansi
oli puoleksi lahonnut ja sitäpaitsi murrettu auki -- se oli kai
Silvestran työtä -- ja siitä pistin käteni lippaaseen. Kun vedin
sen takaisin, oli se täynnä kultarahoja, joissa oli hebrealainen
kirjoitus.
"Annas, kun katson... kahdeksantoista lipasta ja pari tuhatta
kultakolikkoa kussakin. -- Sehän on varsin sievä summa..."
"Niin, mutta minä en näe missään timantteja", lausui God
kärsimättömästi.
Gagulin pistävät silmät olivat seuranneet meitä, hän arvasi heti mitä
etsimme. Senvuoksi hän nyt sanoi: "Te tahdotte enemmän kiviä? Hyvä
etsikää tuolta pimeimmästä sopesta."
Me riensimme sinne. Siellä oli kolme suurta kiviarkkua; kahdessa oli
kansi suljettu, kolmannen kansi oli auki. Curtis antoi lampun valon
langeta tälle viimeiselle arkulle -- ja me hätkähdimme.
"Näettekö!" huusi Curtis käheästi. "Näettekö!"
Ja me _näimme_. Tai oikeastaan... ensiksi emme saattaneet nähdä juuri
mitään, ei muuta kuin välkettä ja säihkettä, joka huikaisi silmiämme.
Mutta vähitellen tottuivat silmämme, ja nyt näimme, että arkku
oli enemmän kuin puolitiehen täynnä suuria ja pieniä hiomattomia
timantteja.
"Me olemme maailman rikkaimmat miehet!" huudahdin minä.
"Me voimme vallata jalokivimarkkinat timanteillamme!" sanoi God,
jonka löytömme oli saattanut aivan suunniltaan.
Siinä nyt seisoimme, kalpeina ja kuumeisina kuin olisimme olleet
salaliittolaisia, jotka aikoivat tehdä rikoksen. Ja todellisuudessa
olimme oikeastaan kolme onnellisinta ihmistä maan päällä.
Gagul hiipi sillä aikaa ympärillämme kuin hämähäkki. Käheästi nauraen
vinkui hän jälkeemme: "Nyt olette saaneet, mitä haluatte valkoiset
miehet! Ottakaa nyt niin monta jalokiveä kuin haluatte! Syökää niitä!
Juokaa niitä!" Ja näin sanoen purskahti ilkeä ämmä raikuvaan nauruun,
niin että koko vuori kaikui.
Minäkin nauroin. Hän oli tosin kamala, mutta oli niin peräti
hassunkurista, kun hän kehoitti meitä syömään ja juomaan timantteja.
Nauru on tarttuvaista, ja seuraavassa silmänräpäyksessä nauroivat
Curtis ja Godkin täyttä kurkkua.
Niin me nauroimme -- nauroimme seistessämme siinä satumaisen suuren
rikkautemme ääressä, jonka uutterat työmiehet tuhansia vuosia
sitten olivat kaivaneet _meille_. Salomolle eivät ne koskaan olleet
tuottaneet mitään iloa, Silvestra ei myöskään saanut niistä nauttia,
meidän sitävastoin oli suotu saattaa aarre ihmisten ilmoille --
laskea satoja, tuhansia miljoonia liikkeeseen.
"On vielä kaksi arkkua", sanoi Gagul, "kaksi kokonaista arkullista
vielä. Elkää unohtako niitä. Ottakaa kaikki mukaan -- kaikki!"
Me mursimme sinetit, joilla arkkujen kannet olivat lukitut ja
avasimme molemmat suuret kiviarkut. Toinen oli aivan täynnä kalliita
kiviä. Toinen sitävastoin ei sisältänyt niin monta timanttia, mutta
ne olivat suuria kuin kyyhkysenmunat.
* * * * *
Mitä se oli?
Katsahtaessani sattumalta taakseni huomasin Gagulin kadonneen. Hän
oli mennyt pois sanomatta hyvästi.
Samassa kajahti korviimme sydäntäsärkevä huuto.
"Bougwan! Bougwan! Apua! Apua! Vuori putoaa!"
Se oli Fulatan ääni. Mutta nyt kuulimme toisen äänen, joka vinkui:
"Päästä minut, päästä minut! Taikka minä..."
"Apua! Apua!" huusi nuori tyttö taaskin.
Me syöksymme ylös portaita ja tulemme juuri parahiksi näkemään,
kuinka Fulata ja Gagul kieriskelevät lattialla; Fulatan rinnassa
on syvä haava, josta vuotaa verta, mutta hän ei sittenkään päästä
noitaa... Hitaasti laskeutuu laskuovi alaspäin. Nyt on raskas
kalliolohkare vain pari kyynärää maasta. Silloin onnistuu Gagulin
riuhtaista itsensä irti Fulatan syleilystä, ja kuten käärme hän
kiemurtelee kiven alle päästäkseen ulos. Liian myöhään! liian myöhään!
Hän väänteleikse kuolemantuskassa, sillä laskuovi saavuttaa hänet,
30,000 naulaa laskeutuu hänen päälleen ja musertaa hänet litteäksi
-- ja hän huutaa, huutaa niinkuin en koskaan eläissäni ole kuullut
kenenkään huutavan. Kauhea jyrähdys ja kivi on taas paikoillaan,
laskuovi on suljettu.
Tämä kaikki on tapahtunut muutamassa silmänräpäyksessä.
Entä Fulata? Tyttö raukka! Terävä tikari oli lävistänyt hänen
rintansa. Hän veti viimeisiä henkäyksiään.
"Oi, Bougwan, minä kuolen!" valitti hän. "Gagul pujahti ulos, ja
sitten kivi alkoi vaipua. Minä tartuin häneen kiinni, mutta silloin
hän iski minuun tikarinsa... Oo, Bougwan, auta minua!"
Mutta miten saattoi God auttaa? Hän ei voinut tehdä muuta kuin
kumartua Fulatan yli ja suudella tyttö raukkaa, joka menetti henkensä
meidän tähtemme. Hän itki.
"Onko Makumazahn täällä?" kysyi Fulata hetkisen kuluttua. "En voi
häntä nähdä, kaikki pimenee..."
"Täällä olen, Fulata."
"Tahdotko puhua puolestani Bougwanille, ennenkuin astun pimeyteen.
Sano hänelle, että minä rakastan häntä. Että olen iloinen siitä, että
nyt kuolen, sillä tiedän hyvin, ettei valo voi liittyä pimeyteen
eikä valkea mies voi naida mustaa naista. Sano hänelle, että odotan
häntä tuolla ylhäällä tähdissä -- _siellä_ en ehkä enää ole musta, ja
sitten... Niin, sano hänelle se... minä rakastan häntä. Oi Bougwan,
tue minua käsivarrellasi!... Bougwan!..."
"Hän on kuollut!" huudahti God ja kohosi pystyyn. Hänen kasvonsa
kuvastivat syvää surua; hänen rehellisistä silmistään virtasivat
kyyneleet viljavina.
"Elä sitä murehdi!" sanoi Curtis.
"Enkö murehtisi? Mitä tarkoitat?"
"Mitäkö tarkoitan. Tarkoitan, ettei se hetki ole kovinkaan kaukana,
jolloin sinä seuraat häntä kuolemaan. Ja me muut sitä paitsi myöskin.
Etkö näe, _että olemme elävinä haudatut_?"
Niin, se oli totta. Suunnaton kalliolohkare oli sulkenut ainoan
uloskäytävän aartehistosta, ja hän, joka kaikista ihmisistä
yksin tiesi, miten laskuovi oli avattava -- nimittäin Gagul --
makasi sen alla ruhjottuna. Niin, jospa meillä olisi ollut vahva
dynamiittipatroona! Mutta nyt olimme valitettavasti väärällä puolella
kiviovea.
Useita minuutteja seisoimme kuin kivettyneet Fulatan ruumiin
ääressä. Rohkeus ja miehen mieli tuntuivat paenneen rinnastamme --
kun ajattelimme hirvittävää kuolemaa, joka meitä odotti, olimme
kokonaan lannistuneet. Nyt ymmärsimme Gagulin koko käytöksen nyt
ymmärsimme, mitä hän tarkoitti sanoessaan, että söisimme ja joisimme
timantteja... Kenties oli vanha Silvestrakin ollut vähällä joutua
sisäänsuljetuksi, ja sen vuoksi hän kai oli heittänyt timantit pois.
Curtis ehdotti, että alkaisimme etsiä koneistoa, jonka avulla
kiviovea saattoi nostaa; meidän oli käyttäminen lamppua, niinkauan
kun se vielä paloi.
Sanottu ja tehty. Me etsimme, etsimme, haparoimme ja tunsimme, mutta
emme löytänee mitään -- ei ainoatakaan nappulaa tai jousta ollut
nähtävissä. Mutta ymmärsimme hyvin, ettei suunnatonta ovea käynytkään
avaaminen sisäpuolelta; silloinhan ei Gagul tietysti olisi pannut
henkeään alttiiksi ryömimällä sen alle.
Käännyimme siis takaisin aartehistoon. Puuovella, käytävän keskellä
sattui jalkani johonkin. Kumarruin katsomaan -- se oli ruokavasumme!
Otin sen mukaani kammioon. God ja Curtis nostivat Fulatan ruumiin
ylös, kantoivat hänet rahalippaitten luo ja asettivat hänet niiden
viereen hellävaroen.
Sitten istuimme lattialle, ja nojasimme selkäämme kiviarkkuja vasten
Timantteihin emme nyt luoneet silmäystäkään.
Jaoimme ruokamme kolmeen osaan; siten sai jokainen niin paljon, että
saatoimme pysyä hengissä pari päivää. Paitsi kuivattua lihaa oli
meillä juomavettä kaikkiaan noin kannun verta.
"Syökäämme ja juokaamme", sanoi Henry Curtis käheällä äänellä. "Sillä
huomenna me kuolemme!"
En juuri voi kehua ruokahaluamme. Mutta me tarvitsimme ruokaa, ja
olimme kuitenkin reippaammalla mielellä saatuamme vähän suuhumme.
Sitten aloimme tutkia kammion seiniä ja lattiaa ristin rastin
löytääksemme jos mahdollista jonkun käytävän -- mutta turhaan. Ja
tuskin aartehistoilla ylimalkaan koskaan oli enemmän kuin yksi ovi.
Lamppu alkoi nyt valaista himmeämmin; öljy oli loppumaisillaan.
"Kuulkaapas, Allan", sanoi ystäväni Curtis, "mitä kello on? Käyhän
teidän kellonne?"
Kello oli kuusi. Ja kello yksitoista olimme astuneet tähän kirottuun
luolaan.
"Eiköhän Infadus tule meitä pelastamaan?" arvelin minä. "Hän aavistaa
pahaa, kun emme palaa illalla, ja huomenna hän kyllä alkaa meitä
hakea."
"Mitä se hyödyttäisi?" sanoi Curtis. "Hän ei koskaan löydä laskuovea,
ja vaikka hän sen löytäisikin, ei hän kuitenkaan saa sitä auki. Ei",
jatkoi hän, "meillä ei ole muuta neuvoa kuin taipua Jumalan tahtoon.
Me emme ole ensimäiset aarteenetsijät, jotka heittävät henkensä
työssään... Mutta mitä se oli!... Kas niin..."
Lamppu leimahti vielä kerran valaisten hetkeksi koko kammion
kirkkaasti. Me näimme vilahdukselta valkoisen norsunluun,
kulta-arkut, Fulatan verisen ruumiin, timanteilla täytetyn
vuohennahan -- ja toistemme kuolonkalpeat kasvot.
Ja me näimme kuoleman, nälkäkuoleman, joka meitä odotti.
Vielä kerran lamppu leimahti, sitten se sammui.