KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Kuningas Salomon aartehisto.

Hetken aikaa kuljimme ja katselimme kuolemanluolan ihmeellisiä

asioita. Sillä aikaa kävi Gagul omia teitään. Häneen oli yht'äkkiä

tullut niin paljon eloa, että tuskin saattoi häntä tuntea. Notkeana

kuin kissa hän hypähti suurelle kivipöydälle ja tutkiskeli

ystävävainajaansa, kuningas Twalaa. Sitten hän kävellä köpötteli

ympäri luolaa ja nyökkäsi tuttavallisesti päätään muutamille

kivettyneistä pöytävieraista, ja viimein hän heittäytyi että rojahti

pöydälle aivan luurangon eteen ja alkoi lukea rukouksiaan hänelle.

Se oli ilkeätä sekä kuulla että nähdä, ja minä pidin viisaimpana

jouduttaa akkaa -- muutenhan emme ikipäivinä pääsisi aartehistoon.

Kuultuaan minun häntä kutsuvan, kömpi Gagul alas pöydältä, viittasi

meille ja astui suuren kuoleman selän taakse.

"Täällä on sisäänkäytävä kammioon. Sytyttäkää nyt tuli ja menkää

sisään", sanoi hän asettaen lampun lattialle ja nojautui luolan

seinää vasten.

Minä otin taskusta tulitikkulaatikkoni -- viimeisen, joka meillä

vielä oli jälellä... olipa siinä vielä muutamia tulitikkuja. Sitten

sytytin kaislasydämen, jonka jälkeen aloimme etsiä sisäänkäytävää.

Mutta me emme nähneet ovea eikä porttia -- ainoastaan lujan

kallioseinän.

Gagul vain virnisteli. "Tie kulkee siinä, valkoiset miehet!" nauroi

hän.

Mitä hän tarkoitti? Minä annoin hänelle hyvän läksytyksen, mutta hän

intti yhä:

"Katsokaa tänne, valtiaat."

Ja kun nostin lampun lähemmäksi luolan seinää, näimme suureksi

kummaksemme, että osa kiviröykkiöstä hitaasti kohosi ylös kuten

lasku-ovi, niin että suuri aukko tuli näkyviin. Se osa luolan seinää,

joka näin teki pienen ilmaretken, oli 3 jalkaa leveä, 10 jalkaa

korkea ja viisi jalkaa paksu -- siis noin 150 kuutiojalan suuruinen

kivilohkare. Jos otaksumme, että kivi oli noin kolme kertaa niin

raskas kuin sama kuutiosisällys vettä -- ja jos vielä kouluajoiltamme

muistamme, että kuutiojalka vettä painaa 62 naulaa -- niin saatamme

helposti laskea, kuinka paljon tämä merkillinen laskuovi painoi:

nimittäin 27,900 naulaa! Mitä keinoja Gagul käytti nostaakseen tämän

suunnattoman taakan, en tiedä. Arvelen, että seikka oikeastaan oli

varsin yksinkertainen: jossakin luolassa oli kai joku vipu tai muu

sen tapainen, jota velho oli painanut... Oli miten oli, kivi kohosi

hitaasti ylöspäin, ja meidän edessämme oli musta aukko, ovi kuningas

Salomon aartehistoon.

Vihdoinkin! Vihdoinkin aukeni tie eteemme. Meidät valtasi sellainen

jännitys, että koko ruumiimme vapisi -- minä ainakin tärisin

kiireestä kantapäähän. Mitähän nyt saisimme kokea? Mitä jos kaikki

olisikin ollut vain turhaa lörpötystä! Vai olisiko vanha Silvestra

sittenkin ollut oikeassa -- piiliköhän tuolla sisässä todellakin

timanttiläjiä, jotka tekisivät meidät maailman rikkaimmiksi miehiksi?

Gagul asettui aukon suulle. Hän vilkkui meihin ilkeillä silmillään

ja kähisi: "Menkää sisään vaan! Menkäähän toki sisään, te valkoiset

tähtimiehet. Mutta kuulkaa ensin, mitä Gagul, vanha Gagul teille

sanoo! Te saatte nyt nähdä monta, monta säihkyvää kiveä; ne ovat

tuodut kaivoksesta, jota nuo kolme mykkää vartioivat; kuka ne

tänne on kätkenyt, sitä en tiedä. Vain kerran, yhden ainoan kerran

senjälkeen on ihminen tähän kammioon astunut, ja siitä on monta,

monta vuotta kulunut. Ei kukaan tietänyt, missä aartehisto sijaitsi;

laskuoven salaisuus oli joutunut unohduksiin. Mutta sitten tapahtui,

että valkoinen mies -- ehkä hänkin oli tähdistä -- matkusti vuorten

yli kukualaisten maahan. Kuningas vastaanotti hänet hyvästi... sama

kuningas, joka istuu tuossa", näin sanoen hän viittasi viidenteen

niistä kuninkaista, jotka istuivat pöydän ääressä. "Vielä tapahtui,

että tuo valkoinen mies ja muuan kukualainen nainen tulivat yhdessä

tälle vuorelle. Sattumalta keksi nainen laskuoven salaisuuden...

Vaikka te tuhat vuotta eläisitte, ette sittenkään keksisi sitä...

Sitten menivät molemmat aartehistoon, ja valkoinen mies täytti

vuohennahkapussin kiiltävillä kivillä. Ja lähtiessään pois huoneesta

hän otti vielä yhden kiven, yhden, joka oli suurempi kuin kaikki

muut..."

"Entä sitten!" kysyin minä. "Miten kävi Silvestran?"

Silvestran! Huomasin, että nimi vaikutti Gaguliin kuin salamanisku.

Hän säpsähti.

"Kuinka tunnette sen nimen?" huudahti hän. Sitten hän jatkoi: "Minä

tiedän vain tämän: hän peljästyi, heitti pussin luotaan ja pakeni

kammiosta suuri kivi kädessään. Kivi joutui kuninkaan omaksi, se on

sama kivi, jonka sinä Makumazahn, irroitit Twalan otsasta."

"Eikö senjälkeen kukaan ole täällä käynyt?"

"Ei kukaan. Kaikki kukualaiset kuninkaat ovat tietäneet, kuinka ovi

on avattava, mutta ei kukaan heistä ole pyrkinyt tänne. Sillä tarina

kertoo, että jokainen, joka astuu tänne sisään, kuolee -- kuolee

kuten valkoinen mies, jonka tapasitte hengetönnä luolassa tuolla

vuorilla..."

Huh, kuinka selkäpiitäni karmi! Mistä ihmeestä oli tuo vanha noita

saanut kaiken viisautensa?

Hän yhä puheli -- puheli ja irvisti. "Tulkaa tänne sisään! Tulkaa

sisään!" käski hän. "Silloin saatte nähdä, onko vuohennahka, josta

äsken puhuin vielä tallella. Hi hi hii!"

Näin sanoen hän lamppu toisessa kädessä ja sauva toisessa kävellä

köntysteli pimeään huoneeseen.

Entä me! Seuraisimmeko häntä? Vai...?

"Rohkeutta!" huudahti God. "Eteenpäin vaan pää pystyssä ja reippain

askelin! Enpä, hiisi vieköön, annakkaan tuon vanhan kummituksen

itseäni pelottaa."

Ja niin katosi God hyvää vauhtia kammioon Fulata kintereillään;

lapsiraukka vapisi pelosta kuin haavanlehti.

Me muut emme totta puhuen olleet oikeastaan sen rohkeammat, mutta

tallustimme sentään toisten jälestä alas kapeita, kallioon hakatuita

portaita.

Emme olleet ehtineet montakaan porrasta alas, ennenkuin Fulata

pujahti ulos; hän alkoi voida pahoin ja lupasi jäädä vartioimaan

eväskoria.

Kuljettuamme noin kaksikymmentä askelta saavuimme puuovelle, joka

oli maalattu täyteen kirjavia kuvia. Se oli auki ja _kynnyksellä

poikittain oli vuohen nahkainen pussi, joka tuntui olevan täynnä

pikkukiviä_!

Gagul naukui ja kähisi kuin vanha kissa -- se oli kai olevinaan

naurua. Hän valaisi öljylampullaan säkkiä ja sanoi: "Siinä näette!

Siinä on pussi, josta olen puhunut! Naisen pussi, joka hänen täytyi

jättää..."

God kumartui alas ja nosti pussin ylös. Hän ravisti sitä, sen

sisällys kilisi.

"Tuhat tulimmaista", kuiskasi hän vaaleten, "pussi on, totta vie,

täynnä timantteja."

Curtisille tuli kiire. "Tuo tänne lamppu, vanhus!" huusi hän, tempasi

ruukun Gagulin kädestä ja harppasi kynnyksen yli. Me muut jälessä.

Me seisoimme kuningas Salomon timanttikammiossa.

Ensi silmäyksellä huomasimme, että se oli jotenkin pieni huone,

tuskin enemmän kuin kymmenen jalkaa seinästä toiseen. Eräästä

nurkasta loisti jotain valkoista silmiimme, siinä oli suunnaton läjä

norsun hampaita. En tiedä, paljonko niitä oli, noin neljä-viisisataa

kappaletta, luullakseni. Joka tapauksessa riittivät ne tekemään

minusta miljoonainomistajan, jos minua nimittäin olisi haluttanut

käydä käsiksi herkkuihin. Tästä läjästä kai Salomo oli tuottanut

raaka-ainetta norsunluiseen valtaistuimeensa, josta raamatussa

kerrotaan, ja jonka vertaista ei ollut koko avarassa maailmassa.

Vastapäisellä seinällä oli koko joukko punaisiksi maalattuja lippaita.

"Timantit!" huusin minä. "Tuokaa lamppu tänne!"

Mutta ne eivät olleet timantteja. Päällimäisen lippaan kansi

oli puoleksi lahonnut ja sitäpaitsi murrettu auki -- se oli kai

Silvestran työtä -- ja siitä pistin käteni lippaaseen. Kun vedin

sen takaisin, oli se täynnä kultarahoja, joissa oli hebrealainen

kirjoitus.

"Annas, kun katson... kahdeksantoista lipasta ja pari tuhatta

kultakolikkoa kussakin. -- Sehän on varsin sievä summa..."

"Niin, mutta minä en näe missään timantteja", lausui God

kärsimättömästi.

Gagulin pistävät silmät olivat seuranneet meitä, hän arvasi heti mitä

etsimme. Senvuoksi hän nyt sanoi: "Te tahdotte enemmän kiviä? Hyvä

etsikää tuolta pimeimmästä sopesta."

Me riensimme sinne. Siellä oli kolme suurta kiviarkkua; kahdessa oli

kansi suljettu, kolmannen kansi oli auki. Curtis antoi lampun valon

langeta tälle viimeiselle arkulle -- ja me hätkähdimme.

"Näettekö!" huusi Curtis käheästi. "Näettekö!"

Ja me _näimme_. Tai oikeastaan... ensiksi emme saattaneet nähdä juuri

mitään, ei muuta kuin välkettä ja säihkettä, joka huikaisi silmiämme.

Mutta vähitellen tottuivat silmämme, ja nyt näimme, että arkku

oli enemmän kuin puolitiehen täynnä suuria ja pieniä hiomattomia

timantteja.

"Me olemme maailman rikkaimmat miehet!" huudahdin minä.

"Me voimme vallata jalokivimarkkinat timanteillamme!" sanoi God,

jonka löytömme oli saattanut aivan suunniltaan.

Siinä nyt seisoimme, kalpeina ja kuumeisina kuin olisimme olleet

salaliittolaisia, jotka aikoivat tehdä rikoksen. Ja todellisuudessa

olimme oikeastaan kolme onnellisinta ihmistä maan päällä.

Gagul hiipi sillä aikaa ympärillämme kuin hämähäkki. Käheästi nauraen

vinkui hän jälkeemme: "Nyt olette saaneet, mitä haluatte valkoiset

miehet! Ottakaa nyt niin monta jalokiveä kuin haluatte! Syökää niitä!

Juokaa niitä!" Ja näin sanoen purskahti ilkeä ämmä raikuvaan nauruun,

niin että koko vuori kaikui.

Minäkin nauroin. Hän oli tosin kamala, mutta oli niin peräti

hassunkurista, kun hän kehoitti meitä syömään ja juomaan timantteja.

Nauru on tarttuvaista, ja seuraavassa silmänräpäyksessä nauroivat

Curtis ja Godkin täyttä kurkkua.

Niin me nauroimme -- nauroimme seistessämme siinä satumaisen suuren

rikkautemme ääressä, jonka uutterat työmiehet tuhansia vuosia

sitten olivat kaivaneet _meille_. Salomolle eivät ne koskaan olleet

tuottaneet mitään iloa, Silvestra ei myöskään saanut niistä nauttia,

meidän sitävastoin oli suotu saattaa aarre ihmisten ilmoille --

laskea satoja, tuhansia miljoonia liikkeeseen.

"On vielä kaksi arkkua", sanoi Gagul, "kaksi kokonaista arkullista

vielä. Elkää unohtako niitä. Ottakaa kaikki mukaan -- kaikki!"

Me mursimme sinetit, joilla arkkujen kannet olivat lukitut ja

avasimme molemmat suuret kiviarkut. Toinen oli aivan täynnä kalliita

kiviä. Toinen sitävastoin ei sisältänyt niin monta timanttia, mutta

ne olivat suuria kuin kyyhkysenmunat.

* * * * *

Mitä se oli?

Katsahtaessani sattumalta taakseni huomasin Gagulin kadonneen. Hän

oli mennyt pois sanomatta hyvästi.

Samassa kajahti korviimme sydäntäsärkevä huuto.

"Bougwan! Bougwan! Apua! Apua! Vuori putoaa!"

Se oli Fulatan ääni. Mutta nyt kuulimme toisen äänen, joka vinkui:

"Päästä minut, päästä minut! Taikka minä..."

"Apua! Apua!" huusi nuori tyttö taaskin.

Me syöksymme ylös portaita ja tulemme juuri parahiksi näkemään,

kuinka Fulata ja Gagul kieriskelevät lattialla; Fulatan rinnassa

on syvä haava, josta vuotaa verta, mutta hän ei sittenkään päästä

noitaa... Hitaasti laskeutuu laskuovi alaspäin. Nyt on raskas

kalliolohkare vain pari kyynärää maasta. Silloin onnistuu Gagulin

riuhtaista itsensä irti Fulatan syleilystä, ja kuten käärme hän

kiemurtelee kiven alle päästäkseen ulos. Liian myöhään! liian myöhään!

Hän väänteleikse kuolemantuskassa, sillä laskuovi saavuttaa hänet,

30,000 naulaa laskeutuu hänen päälleen ja musertaa hänet litteäksi

-- ja hän huutaa, huutaa niinkuin en koskaan eläissäni ole kuullut

kenenkään huutavan. Kauhea jyrähdys ja kivi on taas paikoillaan,

laskuovi on suljettu.

Tämä kaikki on tapahtunut muutamassa silmänräpäyksessä.

Entä Fulata? Tyttö raukka! Terävä tikari oli lävistänyt hänen

rintansa. Hän veti viimeisiä henkäyksiään.

"Oi, Bougwan, minä kuolen!" valitti hän. "Gagul pujahti ulos, ja

sitten kivi alkoi vaipua. Minä tartuin häneen kiinni, mutta silloin

hän iski minuun tikarinsa... Oo, Bougwan, auta minua!"

Mutta miten saattoi God auttaa? Hän ei voinut tehdä muuta kuin

kumartua Fulatan yli ja suudella tyttö raukkaa, joka menetti henkensä

meidän tähtemme. Hän itki.

"Onko Makumazahn täällä?" kysyi Fulata hetkisen kuluttua. "En voi

häntä nähdä, kaikki pimenee..."

"Täällä olen, Fulata."

"Tahdotko puhua puolestani Bougwanille, ennenkuin astun pimeyteen.

Sano hänelle, että minä rakastan häntä. Että olen iloinen siitä, että

nyt kuolen, sillä tiedän hyvin, ettei valo voi liittyä pimeyteen

eikä valkea mies voi naida mustaa naista. Sano hänelle, että odotan

häntä tuolla ylhäällä tähdissä -- _siellä_ en ehkä enää ole musta, ja

sitten... Niin, sano hänelle se... minä rakastan häntä. Oi Bougwan,

tue minua käsivarrellasi!... Bougwan!..."

"Hän on kuollut!" huudahti God ja kohosi pystyyn. Hänen kasvonsa

kuvastivat syvää surua; hänen rehellisistä silmistään virtasivat

kyyneleet viljavina.

"Elä sitä murehdi!" sanoi Curtis.

"Enkö murehtisi? Mitä tarkoitat?"

"Mitäkö tarkoitan. Tarkoitan, ettei se hetki ole kovinkaan kaukana,

jolloin sinä seuraat häntä kuolemaan. Ja me muut sitä paitsi myöskin.

Etkö näe, _että olemme elävinä haudatut_?"

Niin, se oli totta. Suunnaton kalliolohkare oli sulkenut ainoan

uloskäytävän aartehistosta, ja hän, joka kaikista ihmisistä

yksin tiesi, miten laskuovi oli avattava -- nimittäin Gagul --

makasi sen alla ruhjottuna. Niin, jospa meillä olisi ollut vahva

dynamiittipatroona! Mutta nyt olimme valitettavasti väärällä puolella

kiviovea.

Useita minuutteja seisoimme kuin kivettyneet Fulatan ruumiin

ääressä. Rohkeus ja miehen mieli tuntuivat paenneen rinnastamme --

kun ajattelimme hirvittävää kuolemaa, joka meitä odotti, olimme

kokonaan lannistuneet. Nyt ymmärsimme Gagulin koko käytöksen nyt

ymmärsimme, mitä hän tarkoitti sanoessaan, että söisimme ja joisimme

timantteja... Kenties oli vanha Silvestrakin ollut vähällä joutua

sisäänsuljetuksi, ja sen vuoksi hän kai oli heittänyt timantit pois.

Curtis ehdotti, että alkaisimme etsiä koneistoa, jonka avulla

kiviovea saattoi nostaa; meidän oli käyttäminen lamppua, niinkauan

kun se vielä paloi.

Sanottu ja tehty. Me etsimme, etsimme, haparoimme ja tunsimme, mutta

emme löytänee mitään -- ei ainoatakaan nappulaa tai jousta ollut

nähtävissä. Mutta ymmärsimme hyvin, ettei suunnatonta ovea käynytkään

avaaminen sisäpuolelta; silloinhan ei Gagul tietysti olisi pannut

henkeään alttiiksi ryömimällä sen alle.

Käännyimme siis takaisin aartehistoon. Puuovella, käytävän keskellä

sattui jalkani johonkin. Kumarruin katsomaan -- se oli ruokavasumme!

Otin sen mukaani kammioon. God ja Curtis nostivat Fulatan ruumiin

ylös, kantoivat hänet rahalippaitten luo ja asettivat hänet niiden

viereen hellävaroen.

Sitten istuimme lattialle, ja nojasimme selkäämme kiviarkkuja vasten

Timantteihin emme nyt luoneet silmäystäkään.

Jaoimme ruokamme kolmeen osaan; siten sai jokainen niin paljon, että

saatoimme pysyä hengissä pari päivää. Paitsi kuivattua lihaa oli

meillä juomavettä kaikkiaan noin kannun verta.

"Syökäämme ja juokaamme", sanoi Henry Curtis käheällä äänellä. "Sillä

huomenna me kuolemme!"

En juuri voi kehua ruokahaluamme. Mutta me tarvitsimme ruokaa, ja

olimme kuitenkin reippaammalla mielellä saatuamme vähän suuhumme.

Sitten aloimme tutkia kammion seiniä ja lattiaa ristin rastin

löytääksemme jos mahdollista jonkun käytävän -- mutta turhaan. Ja

tuskin aartehistoilla ylimalkaan koskaan oli enemmän kuin yksi ovi.

Lamppu alkoi nyt valaista himmeämmin; öljy oli loppumaisillaan.

"Kuulkaapas, Allan", sanoi ystäväni Curtis, "mitä kello on? Käyhän

teidän kellonne?"

Kello oli kuusi. Ja kello yksitoista olimme astuneet tähän kirottuun

luolaan.

"Eiköhän Infadus tule meitä pelastamaan?" arvelin minä. "Hän aavistaa

pahaa, kun emme palaa illalla, ja huomenna hän kyllä alkaa meitä

hakea."

"Mitä se hyödyttäisi?" sanoi Curtis. "Hän ei koskaan löydä laskuovea,

ja vaikka hän sen löytäisikin, ei hän kuitenkaan saa sitä auki. Ei",

jatkoi hän, "meillä ei ole muuta neuvoa kuin taipua Jumalan tahtoon.

Me emme ole ensimäiset aarteenetsijät, jotka heittävät henkensä

työssään... Mutta mitä se oli!... Kas niin..."

Lamppu leimahti vielä kerran valaisten hetkeksi koko kammion

kirkkaasti. Me näimme vilahdukselta valkoisen norsunluun,

kulta-arkut, Fulatan verisen ruumiin, timanteilla täytetyn

vuohennahan -- ja toistemme kuolonkalpeat kasvot.

Ja me näimme kuoleman, nälkäkuoleman, joka meitä odotti.

Vielä kerran lamppu leimahti, sitten se sammui.

Kuningas Salomon kaivokset · 第 31 / 34 题