Kuoleman asunnossa.
Kolme päivää sen keskustelun jälkeen, josta edellisessä luvussa
kerrottiin, majoituimme myöhään illalla muutamiin majoihin niiden
vuorten juurelle, joiden luona Salomon suuri tie päättyy.
Seurueseemme kuului seuraavat henkilöt: ensiksikin me kolme
englantilaista ja vanha Infadus. Sitten Fulata, joka piti huolen
tarpeistamme (pääasiallisesti Godin). Lisäksi Gagul; häntä kannettiin
koko matka Luhista kantotuolissa, josta hän aamusta iltaan heitti
herjaussanoja meille. Ja lopuksi osasto sotilaita ja joukko
palvelijoita. Nuo kolme vuorta tai oikeammin niiden huiput -- olivat
kolmikannassa: yksi kukkula oli vasemmalla, toinen oikealla meistä,
kolmas oli aivan vastapäätä meitä.
Ei koskaan katoa muististani näky, joka kohtasi silmääni, kun
aamuaurinko nousi kullaten vuoren huiput. Korkealle huimaavan
korkealle kohosivat lumipeitteiset kukkulat kohti sinistä taivasta.
Lumirajan alapuolella peitti kukoistava kanerva vuorenrinteet --
näytti siltä kuin olisi purppuraviitta heitetty sankarin hartioille.
Aivan edessämme levisi Salomon suuri tie kuten valkoinen nauha
keskimmäisen vuorenkukkulan juurelle.
Ja niin läksimme nyt astumaan päämäärämme kohti. Vihdoinkin siis
pääsisimme noille tarumaisille kaivoksille, jotka 300 vuotta sitten
olivat houkutelleet portugalilaisen aatelismiehen, ja parikymmentä
vuotta sitten hänen jälkeläisensä luokseen, ja jotka nyt ehkä
saattaisivat meidätkin kuoleman helmaan. Olikohan Henry Curtisin veli
jo kulkenut samaa tietä? Siitä emme mitään tietäneet. Tiesimme vain,
että pian katselisimme silmästä silmään ihmeellisintä salaisuutta
maan päällä. Kohtaisiko kirous meitäkin -- kirous, josta Gagul
lakkaamatta mutisi?
Noin pari tuntia astuimme eteenpäin, meillä oli niin kiire saavuttaa
päämaalimme, että kantajat, jotka kuljettivat Gagulia, töin tuskin
jaksoivat seurata meitä. Viimein käski noita kähisten meitä
seisahtumaan.
"Hitaammin, valkoiset miehet! Hitaammin!" vinkui hän. "Te saavutatte
kyllä ajoissa onnettomuuden. Se kyllä odottaa teitä, saattepa nähdä!"
Vihdoin saavuimme vuorten luo. Edessämme oli suuri, pyöreä aukko,
joka oli noin 3,000 jalkaa ympärimitaten; sen sivut viettivät
kaltevasti pohjaa kohti. Se oli noin 300 jalkaa syvä.
"Voitteko arvata, mikä tämä on?" kysyin minä molemmilta ystäviltäni.
He pudistivat päätään ja tuijottivat ihmetellen syvyyteen.
"Siinä näkee -- te ette tunne Kimberleyn timanttikaivoksia. Siellä
oli aivan tämän näköistä. Vakuutan teille, että kuningas Salomon
timanttikaivos on tässä. Jos me alkaisimme kaivaa täällä, niin
varmaan löytäisimme kiiltoliuskesuonia."
Kaivoksen luona jakaantui tie kahteen haaraan, jotka kulkivat
pitkin kuilun reunaa. Aukon takana näimme kolme suunnattoman suurta
kuvapatsasta. Mitä ne olivat? Me riensimme niiden luo -- ne olivat
tietysti nuo "kolme mykkää", joista kukualaiset olivat niin paljon
puhuneet.
Keskimmäinen näistä "mykistä" oli alaston naisolento;
kasvojenpiirteet olivat hyvin ankarat, mutta kauniit; valitettavasti
oli ajan hammas pahasti kalunnut kiveä ja kuluttanut pois monen
piirteen. Molemmilla ohimoilla oli puolikuun kärjen tapainen sarvi.
Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan seisoi kaksi muuta patsasta;
ne esittivät miestä, jolla oli hirvittävät kasvot -- varsinkin oli
oikeanpuolinen oikein paholaisen näköinen.
Siinä istuivat nämä kolme suurista kallionlohkareista hakatuilla
jalustoillaan, joihin oli kaiverrettu kummallisia, meille
tuntemattomia kirjoituksia -- ja niin he olivat istuneet tuhansia
vuosia. Mikähän kuvanveistäjä oli luonut nämä teokset? Kuka oli
kaivanut kaivoksen? Kuka rakentanut tien?
Äkkiä juolahti mieleeni se kohta raamatussa, missä sanottiin, että
Salomo palveli vieraita jumalia: Sidonilaisten epäjumalaa Astartea,
Ammonilaisten jumalaa Milkomia, ja Moabilaisten epäjumalaa Kamosta.
Näimmeköhän tässä edessämme noiden kolmen väärän jumalan kuvat?
Curtis, jossa oli vähän niinkuin tiedemiehen vikaa, arveli, että olin
oikeassa. Astarten kuvissa, sanoi hän, oli todellakin aina puolikuun
kärki. Kenties olivat foinikialaiset virkamiehet, jotka vartioivat
kaivoksia, pystyttäneet jumalankuvat.
Mutta nyt täytyi meidän mennä eteenpäin. Me panimme vähän ruokaa ja
muutaman vesipullon vasuun, nostimme Gagulin ulos kantotuolista ja
annoimme hänen kömpiä edeltäkäsin vuorenseinää kohti. Seurasimme
häntä kunnes saavuimme ahtaalle aukolle, jonka suulla Gagul meitä
odotti.
"Oletteko valmiit?" vikisi hän. "Oletteko valmiit, te suuret
tähtimiehet?"
"Olemme valmiit", vastasin minä.
"Hyvä! Karaiskaa sydämenne, sillä te saatte nähdä hirvittäviä
asioita. Oletko sinäkin valmis, Infadus, sinä joka petit herrasi ja
kuninkaasi?"
Mutta Infadus ei tahtonut astua vuoreen. "Se ei kuulu minuun", sanoi
hän. "Mutta sinä, Gagul, hillitse kielesi", lisäsi hän tuimasti, "ja
suojele tarkoin näiden miesten henkeä. Jos heille tapahtuu jotain
pahaa, olet sinä kuoleman oma."
Gagulin silmät kiiluivat, hän mutisi itsekseen ja nyykäytti päätään.
Sitten hän veti viittansa alta öljyllä täytetyn maljan, johon oli
pistetty kaislasydän. "Tässä on lamppu", hän sanoi, "tulkaa nyt".
"Tuletko mukaan, Fulata?" kysyi God, joka nuoren kukualaistytön
johdolla oli oppinut vähän mongertamaan kukualaisten kieltä.
"Minä pelkään, valtiaani", vastasi tyttö.
"Annappas siis minulle vasu."
"Ei, valtiaani, minne sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä."
"Kaikkea vielä!" ajattelin minä itsekseni, "kylläpä käskisi aina
kuljettaa hameväkeä joukonjatkona."
Gagul ryömi nyt sisään aukosta, ja me seurasimme jälestä. Seisoimme
pimeässä käytävässä, jota myöten saatoimme kulkea parittain ja jossa
meidän täytyi kulkea haparoiden. Noidan kimeä ruikutus oli ainoa
oppaamme.
"Hu huu!" kirkaisi hän äkkiä -- se kuului kammottavalta pimeässä.
"Mikä se oli? Joku löi minua vasten kasvoja."
"Se oli yölepakko", sanoin minä.
Kuljimme eteenpäin, ja pian näimme, että käytävä vähitellen tuli
valoisammaksi. Yks-kaks-kolme kiiruhdimme eteenpäin -- ja silmiämme
kohtasi näky, niin ihmeellinen, ettei sitä kukaan ihminen voi
kuvailla!
Käytävä johti suunnattoman suureen huoneeseen, joka oli suurempi
suurintakin kirkkoa maan päällä. Ikkunoita ei ollut, valo virtasi
niukasti näkymättömistä halkeamista ylhäältä. Pitkin luolaa kulki
pitkät rivit suunnattoman suuria pylväitä, jotka näyttivät olevan
jäästä, todellisuudessa ne olivat sitä ainetta, jota luonnontutkijat
nimittävät tippukiveksi. Toisinsanoen: luola, johon Gagul oli meidät
vienyt, oli tippukiviluola.
Kaikki pylväät eivät vielä olleet päässeet täyteen pituuteensa
laesta lattiaan. Siellä täällä kohosi puolivalmiita pylväitä, jotka
vähitellen sanomattoman hitaasti, mutta varmasti kasvamistaan
kasvoivat, siten että luolan katossa riippuvasta "jääpuikosta"
tippui pisara pisaran jälkeen niille, kunnes ne viimein tulivat niin
suuriksi, että liittyivät pylväisiin, jotka "kasvoivat" ylhäältä
käsin. Huomasin, että pisarat muutamille pylväille putosivat
vain joka toinen tai kolmas minuutti. Jos olisi ollut aikaa ja
kärsivällisyyttä kylliksi, olisi ollut huvittavaa laskea, kauanko
kuluisi, ennenkuin esimerkiksi kahdeksankymmenen jalan pituinen
pylväs ennättäisi muodostua. Tuumaa pitemmältä ne sadassa vuodessa
tuskin lisääntyivät.
Ylt'ympärillä kiertyi ja vääntyi tippukivi kaikenlaisiin ihmeellisiin
muotoihin -- kenties se johtui siitä, että pisarat aikojen kuluessa
olivat muuttaneet suuntaa. Ja pitkin luolan seiniä oli kummallisia
kuvioita, jotka muistuttivat jääkukkia ikkunaruudulla.
Suuresta pääluolasta haarautui monelle suunnalle suurempia ja
pienempiä luolia vuoren sisään; muutamat olivat aivan pieniä,
melkein kuin koirankoppeja. Ja kuitenkin ne olivat sisältä aivan
samannäköiset kuin suuri luola; niissäkin kuului tip-tip, niissäkin
kohosi pylväs pylvään vieressä. Tässä oikein saattoi huomata, kuinka
tarkka luonto on sekä suuressa että pienessä. Kaikkialla se seuraa
samoja lakeja, kaikkialla se vaikuttaa samalla tavalla.
Valitettavasti emme saaneet sen tarkemmin tutkia tämän satuluolan
ihmeellistä rakennetta. Juuri kun olisimme sitä silmäilleet, kiirehti
Gagul meitä eteenpäin.
Hän veti meidät mukaansa luolan läpi sen vastakkaiselle seinälle,
jossa aukeni neliskulmainen suu sysimustaan käytävään.
Vanha velho seisahtui sen luona ja käänsi ilkeät kasvonsa meihin.
"Oletteko valmiit astumaan kuolleitten luo?" vinkui hän.
God vastasi myöntävästi kaikkien puolesta; hän koetti näyttää siltä,
kuin ei ollenkaan olisi pelännyt, mutta hänen äänestään kuuli, ettei
hän ollut rahtuakaan uljaampi kuin me toiset. Fulata vapisi kuin
haavanlehti ja tarttui Godin käsivarteen.
Mutta Gagul harppasi eteenpäin pimeässä käytävässä. Nak, nak! pani
hänen sauvansa käytävän kiviä vastaan, ja hän riensi sellaista
vauhtia, että me tuskin saatoimme seurata häntä. Curtis ja God
olivat yksissä neuvoin työntäneet minut kulkemaan etunenässä, minä
astuin siis ensimäisenä ulos käytävästä ja jouduin taas toiseen
kallioluolaan, joka ei kuitenkaan likimainkaan ollut niin suuri kuin
tippukiviluola.
Mutta niin pian kuin silmäni olivat tottuneet luolassa vallitsevaan
puolipimeään, tein koko käännöksen ja katosin kiireesti samaa tietä,
jota olin tullutkin. Jouduin suoraa päätä Curtisin syliin.
"Halloo! Mitäs nyt, Allan?" huusi hän ja tarttui muitta mutkitta
kaulukseeni. Hän piti lujasti kiinni, ja ellei hän sitä olisi tehnyt,
olisin, totta vie, hyvällä vauhdilla ollut taas vapaan taivaan alla
vuoren ulkopuolella. Niin, vaikkapa kaikki Etelä-Afrikan timantit
olisivat olleet läjässä tuolla sisällä, niin tuskinpa olisin astunut
askeltakaan sisään niitä ottaakseni. Mutta kuten sanottu, nyt ei
auttanut muu -- täytyi tyytyä kohtaloonsa ja pysyä siinä missä oli.
Mitä toisiin tulee eivät he näyttäneet olevan juuri sen rohkeampia
kuin minäkään. Kun Curtis sai nähdä luolan kammottavan sisällön,
nousi kylmä hiki hänen otsalleen. God kirosi kuin turkkilainen, ja
Fulata kätki kasvonsa hänen povelleen kirkaisten kauhusta.
Gagul yksin nauraa hahatti.
Mitä me sitten näimme?
Me näimme -- itse kuoleman. Pitkän kivipöydän päässä istui
mahdottoman iso luuranko pitkä valkoinen keihäs luusormissaan.
Hän piti keihästä korkealla päänsä päällä, ikäänkuin hän aikoisi
lävistää sillä vihollisen. Vasenta kättä nojasi hän pöytään, niinkuin
tekee ihminen, joka aikoo nousta ylös, ja yläruumis oli taivutettu
eteenpäin, niin että hän muljotti meihin tyhjillä silmäkuopillaan.
"Mitä tämä on?" huudahdin minä.
"Niin, entä nuo tuossa? Mitä ihmeellisiä olentoja ne ovat?" kysyi
God viitaten muutamiin valkoisiin haamuihin, jotka istuivat pöydän
ympärillä.
Curtis keksi nyt ruskean olennon, joka istui keskellä pöydän
kivipaatta. "Katsokaa!" huusi hän. "Katsokaa!"
"Hä! Hä! Hä!" nauroi Gagul. "Onnettomuus kohtaa jokaista, joka astuu
kuolleitten asuntoon!" sähisi hän. "Tule, Inkubu!" huusi hän, "tule,
sinä suuri sotija, ja katsele miestä, jonka surmasit."
Näin sanoen iski ämmä kyntensä Curtisin takkiin ja veti hänet
kivipöydän luo. Me toiset seurasimme jälessä.
Ja kenen näimmekään? Twalan!
Niin, siinä istui Twala keskellä pöytää. Pää, jonka Curtis oli
häneltä katkaissut, oli hänen polviensa välissä. Huh, se oli
kauhistuttava näky! Ja vielä kammottavammalta näytti kaatuneen
kuninkaan ruumis, siksi että se ylhäältä alas asti oli ohuen
lasimaisen kalvon peitossa. Emme ensin ymmärtäneet mitä se oli, mutta
viimein huomasimme, että katosta lakkaamatta tippui ruumiin päälle,
siten Twala vähitellen muuttui -- tippukiveksi!
Samalla lailla olivat muodostuneet toisetkin olennot, jotka istuivat
kiviraheilla ympäri pöytää. Nekin olivat -- tai oikeammin sanoen:
olivat olleet ihmisiä; nyt ne olivat kivettymiä. Siten olivat
kukualaiset ikiajoista asti tehneet kuninkaansa kuolemattomiksi.
Laskin, että kaikkiaan kaksikymmentäseitsemän ruumista istui tämän
pöydän ympärillä, missä kuolemalla oli kunniasija; toisin sanoen,
meidän edessämme olivat kuninkaat, jotka 4-500 vuoden kuluessa olivat
kukualaisia hallinneet.
Mitä luurankoon tulee, oli se nähtävästi peräsin hämärästä
muinaisuudesta. Se oli hakattu yhdestä ainoasta suuresta tippukivestä
ja oli oikea mestariteos. God, joka tuntee ihmisen sisäisen
ruumiinrakennuksen, sanoi, että mikäli hän tiesi, oli luuranko
luonnontieteellisessä suhteessa täydellinen; jokainen nikamakin oli
juuri siinä, missä sen olla piti.
Mitä varten luuranko oli tehty, en todellakaan saata sanoa. Kenties
se oli asetettu sinne pelotukseksi rosvoille ja varkaille, jotka
himosivat kuningas Salomon aarteita.
Oli miten oli: siinä se istui -- valkoinen kuolema valkoisten
vainajien keskellä.