SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kuoleman asunnossa.

Kolme päivää sen keskustelun jälkeen, josta edellisessä luvussa

kerrottiin, majoituimme myöhään illalla muutamiin majoihin niiden

vuorten juurelle, joiden luona Salomon suuri tie päättyy.

Seurueseemme kuului seuraavat henkilöt: ensiksikin me kolme

englantilaista ja vanha Infadus. Sitten Fulata, joka piti huolen

tarpeistamme (pääasiallisesti Godin). Lisäksi Gagul; häntä kannettiin

koko matka Luhista kantotuolissa, josta hän aamusta iltaan heitti

herjaussanoja meille. Ja lopuksi osasto sotilaita ja joukko

palvelijoita. Nuo kolme vuorta tai oikeammin niiden huiput -- olivat

kolmikannassa: yksi kukkula oli vasemmalla, toinen oikealla meistä,

kolmas oli aivan vastapäätä meitä.

Ei koskaan katoa muististani näky, joka kohtasi silmääni, kun

aamuaurinko nousi kullaten vuoren huiput. Korkealle huimaavan

korkealle kohosivat lumipeitteiset kukkulat kohti sinistä taivasta.

Lumirajan alapuolella peitti kukoistava kanerva vuorenrinteet --

näytti siltä kuin olisi purppuraviitta heitetty sankarin hartioille.

Aivan edessämme levisi Salomon suuri tie kuten valkoinen nauha

keskimmäisen vuorenkukkulan juurelle.

Ja niin läksimme nyt astumaan päämäärämme kohti. Vihdoinkin siis

pääsisimme noille tarumaisille kaivoksille, jotka 300 vuotta sitten

olivat houkutelleet portugalilaisen aatelismiehen, ja parikymmentä

vuotta sitten hänen jälkeläisensä luokseen, ja jotka nyt ehkä

saattaisivat meidätkin kuoleman helmaan. Olikohan Henry Curtisin veli

jo kulkenut samaa tietä? Siitä emme mitään tietäneet. Tiesimme vain,

että pian katselisimme silmästä silmään ihmeellisintä salaisuutta

maan päällä. Kohtaisiko kirous meitäkin -- kirous, josta Gagul

lakkaamatta mutisi?

Noin pari tuntia astuimme eteenpäin, meillä oli niin kiire saavuttaa

päämaalimme, että kantajat, jotka kuljettivat Gagulia, töin tuskin

jaksoivat seurata meitä. Viimein käski noita kähisten meitä

seisahtumaan.

"Hitaammin, valkoiset miehet! Hitaammin!" vinkui hän. "Te saavutatte

kyllä ajoissa onnettomuuden. Se kyllä odottaa teitä, saattepa nähdä!"

Vihdoin saavuimme vuorten luo. Edessämme oli suuri, pyöreä aukko,

joka oli noin 3,000 jalkaa ympärimitaten; sen sivut viettivät

kaltevasti pohjaa kohti. Se oli noin 300 jalkaa syvä.

"Voitteko arvata, mikä tämä on?" kysyin minä molemmilta ystäviltäni.

He pudistivat päätään ja tuijottivat ihmetellen syvyyteen.

"Siinä näkee -- te ette tunne Kimberleyn timanttikaivoksia. Siellä

oli aivan tämän näköistä. Vakuutan teille, että kuningas Salomon

timanttikaivos on tässä. Jos me alkaisimme kaivaa täällä, niin

varmaan löytäisimme kiiltoliuskesuonia."

Kaivoksen luona jakaantui tie kahteen haaraan, jotka kulkivat

pitkin kuilun reunaa. Aukon takana näimme kolme suunnattoman suurta

kuvapatsasta. Mitä ne olivat? Me riensimme niiden luo -- ne olivat

tietysti nuo "kolme mykkää", joista kukualaiset olivat niin paljon

puhuneet.

Keskimmäinen näistä "mykistä" oli alaston naisolento;

kasvojenpiirteet olivat hyvin ankarat, mutta kauniit; valitettavasti

oli ajan hammas pahasti kalunnut kiveä ja kuluttanut pois monen

piirteen. Molemmilla ohimoilla oli puolikuun kärjen tapainen sarvi.

Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan seisoi kaksi muuta patsasta;

ne esittivät miestä, jolla oli hirvittävät kasvot -- varsinkin oli

oikeanpuolinen oikein paholaisen näköinen.

Siinä istuivat nämä kolme suurista kallionlohkareista hakatuilla

jalustoillaan, joihin oli kaiverrettu kummallisia, meille

tuntemattomia kirjoituksia -- ja niin he olivat istuneet tuhansia

vuosia. Mikähän kuvanveistäjä oli luonut nämä teokset? Kuka oli

kaivanut kaivoksen? Kuka rakentanut tien?

Äkkiä juolahti mieleeni se kohta raamatussa, missä sanottiin, että

Salomo palveli vieraita jumalia: Sidonilaisten epäjumalaa Astartea,

Ammonilaisten jumalaa Milkomia, ja Moabilaisten epäjumalaa Kamosta.

Näimmeköhän tässä edessämme noiden kolmen väärän jumalan kuvat?

Curtis, jossa oli vähän niinkuin tiedemiehen vikaa, arveli, että olin

oikeassa. Astarten kuvissa, sanoi hän, oli todellakin aina puolikuun

kärki. Kenties olivat foinikialaiset virkamiehet, jotka vartioivat

kaivoksia, pystyttäneet jumalankuvat.

Mutta nyt täytyi meidän mennä eteenpäin. Me panimme vähän ruokaa ja

muutaman vesipullon vasuun, nostimme Gagulin ulos kantotuolista ja

annoimme hänen kömpiä edeltäkäsin vuorenseinää kohti. Seurasimme

häntä kunnes saavuimme ahtaalle aukolle, jonka suulla Gagul meitä

odotti.

"Oletteko valmiit?" vikisi hän. "Oletteko valmiit, te suuret

tähtimiehet?"

"Olemme valmiit", vastasin minä.

"Hyvä! Karaiskaa sydämenne, sillä te saatte nähdä hirvittäviä

asioita. Oletko sinäkin valmis, Infadus, sinä joka petit herrasi ja

kuninkaasi?"

Mutta Infadus ei tahtonut astua vuoreen. "Se ei kuulu minuun", sanoi

hän. "Mutta sinä, Gagul, hillitse kielesi", lisäsi hän tuimasti, "ja

suojele tarkoin näiden miesten henkeä. Jos heille tapahtuu jotain

pahaa, olet sinä kuoleman oma."

Gagulin silmät kiiluivat, hän mutisi itsekseen ja nyykäytti päätään.

Sitten hän veti viittansa alta öljyllä täytetyn maljan, johon oli

pistetty kaislasydän. "Tässä on lamppu", hän sanoi, "tulkaa nyt".

"Tuletko mukaan, Fulata?" kysyi God, joka nuoren kukualaistytön

johdolla oli oppinut vähän mongertamaan kukualaisten kieltä.

"Minä pelkään, valtiaani", vastasi tyttö.

"Annappas siis minulle vasu."

"Ei, valtiaani, minne sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä."

"Kaikkea vielä!" ajattelin minä itsekseni, "kylläpä käskisi aina

kuljettaa hameväkeä joukonjatkona."

Gagul ryömi nyt sisään aukosta, ja me seurasimme jälestä. Seisoimme

pimeässä käytävässä, jota myöten saatoimme kulkea parittain ja jossa

meidän täytyi kulkea haparoiden. Noidan kimeä ruikutus oli ainoa

oppaamme.

"Hu huu!" kirkaisi hän äkkiä -- se kuului kammottavalta pimeässä.

"Mikä se oli? Joku löi minua vasten kasvoja."

"Se oli yölepakko", sanoin minä.

Kuljimme eteenpäin, ja pian näimme, että käytävä vähitellen tuli

valoisammaksi. Yks-kaks-kolme kiiruhdimme eteenpäin -- ja silmiämme

kohtasi näky, niin ihmeellinen, ettei sitä kukaan ihminen voi

kuvailla!

Käytävä johti suunnattoman suureen huoneeseen, joka oli suurempi

suurintakin kirkkoa maan päällä. Ikkunoita ei ollut, valo virtasi

niukasti näkymättömistä halkeamista ylhäältä. Pitkin luolaa kulki

pitkät rivit suunnattoman suuria pylväitä, jotka näyttivät olevan

jäästä, todellisuudessa ne olivat sitä ainetta, jota luonnontutkijat

nimittävät tippukiveksi. Toisinsanoen: luola, johon Gagul oli meidät

vienyt, oli tippukiviluola.

Kaikki pylväät eivät vielä olleet päässeet täyteen pituuteensa

laesta lattiaan. Siellä täällä kohosi puolivalmiita pylväitä, jotka

vähitellen sanomattoman hitaasti, mutta varmasti kasvamistaan

kasvoivat, siten että luolan katossa riippuvasta "jääpuikosta"

tippui pisara pisaran jälkeen niille, kunnes ne viimein tulivat niin

suuriksi, että liittyivät pylväisiin, jotka "kasvoivat" ylhäältä

käsin. Huomasin, että pisarat muutamille pylväille putosivat

vain joka toinen tai kolmas minuutti. Jos olisi ollut aikaa ja

kärsivällisyyttä kylliksi, olisi ollut huvittavaa laskea, kauanko

kuluisi, ennenkuin esimerkiksi kahdeksankymmenen jalan pituinen

pylväs ennättäisi muodostua. Tuumaa pitemmältä ne sadassa vuodessa

tuskin lisääntyivät.

Ylt'ympärillä kiertyi ja vääntyi tippukivi kaikenlaisiin ihmeellisiin

muotoihin -- kenties se johtui siitä, että pisarat aikojen kuluessa

olivat muuttaneet suuntaa. Ja pitkin luolan seiniä oli kummallisia

kuvioita, jotka muistuttivat jääkukkia ikkunaruudulla.

Suuresta pääluolasta haarautui monelle suunnalle suurempia ja

pienempiä luolia vuoren sisään; muutamat olivat aivan pieniä,

melkein kuin koirankoppeja. Ja kuitenkin ne olivat sisältä aivan

samannäköiset kuin suuri luola; niissäkin kuului tip-tip, niissäkin

kohosi pylväs pylvään vieressä. Tässä oikein saattoi huomata, kuinka

tarkka luonto on sekä suuressa että pienessä. Kaikkialla se seuraa

samoja lakeja, kaikkialla se vaikuttaa samalla tavalla.

Valitettavasti emme saaneet sen tarkemmin tutkia tämän satuluolan

ihmeellistä rakennetta. Juuri kun olisimme sitä silmäilleet, kiirehti

Gagul meitä eteenpäin.

Hän veti meidät mukaansa luolan läpi sen vastakkaiselle seinälle,

jossa aukeni neliskulmainen suu sysimustaan käytävään.

Vanha velho seisahtui sen luona ja käänsi ilkeät kasvonsa meihin.

"Oletteko valmiit astumaan kuolleitten luo?" vinkui hän.

God vastasi myöntävästi kaikkien puolesta; hän koetti näyttää siltä,

kuin ei ollenkaan olisi pelännyt, mutta hänen äänestään kuuli, ettei

hän ollut rahtuakaan uljaampi kuin me toiset. Fulata vapisi kuin

haavanlehti ja tarttui Godin käsivarteen.

Mutta Gagul harppasi eteenpäin pimeässä käytävässä. Nak, nak! pani

hänen sauvansa käytävän kiviä vastaan, ja hän riensi sellaista

vauhtia, että me tuskin saatoimme seurata häntä. Curtis ja God

olivat yksissä neuvoin työntäneet minut kulkemaan etunenässä, minä

astuin siis ensimäisenä ulos käytävästä ja jouduin taas toiseen

kallioluolaan, joka ei kuitenkaan likimainkaan ollut niin suuri kuin

tippukiviluola.

Mutta niin pian kuin silmäni olivat tottuneet luolassa vallitsevaan

puolipimeään, tein koko käännöksen ja katosin kiireesti samaa tietä,

jota olin tullutkin. Jouduin suoraa päätä Curtisin syliin.

"Halloo! Mitäs nyt, Allan?" huusi hän ja tarttui muitta mutkitta

kaulukseeni. Hän piti lujasti kiinni, ja ellei hän sitä olisi tehnyt,

olisin, totta vie, hyvällä vauhdilla ollut taas vapaan taivaan alla

vuoren ulkopuolella. Niin, vaikkapa kaikki Etelä-Afrikan timantit

olisivat olleet läjässä tuolla sisällä, niin tuskinpa olisin astunut

askeltakaan sisään niitä ottaakseni. Mutta kuten sanottu, nyt ei

auttanut muu -- täytyi tyytyä kohtaloonsa ja pysyä siinä missä oli.

Mitä toisiin tulee eivät he näyttäneet olevan juuri sen rohkeampia

kuin minäkään. Kun Curtis sai nähdä luolan kammottavan sisällön,

nousi kylmä hiki hänen otsalleen. God kirosi kuin turkkilainen, ja

Fulata kätki kasvonsa hänen povelleen kirkaisten kauhusta.

Gagul yksin nauraa hahatti.

Mitä me sitten näimme?

Me näimme -- itse kuoleman. Pitkän kivipöydän päässä istui

mahdottoman iso luuranko pitkä valkoinen keihäs luusormissaan.

Hän piti keihästä korkealla päänsä päällä, ikäänkuin hän aikoisi

lävistää sillä vihollisen. Vasenta kättä nojasi hän pöytään, niinkuin

tekee ihminen, joka aikoo nousta ylös, ja yläruumis oli taivutettu

eteenpäin, niin että hän muljotti meihin tyhjillä silmäkuopillaan.

"Mitä tämä on?" huudahdin minä.

"Niin, entä nuo tuossa? Mitä ihmeellisiä olentoja ne ovat?" kysyi

God viitaten muutamiin valkoisiin haamuihin, jotka istuivat pöydän

ympärillä.

Curtis keksi nyt ruskean olennon, joka istui keskellä pöydän

kivipaatta. "Katsokaa!" huusi hän. "Katsokaa!"

"Hä! Hä! Hä!" nauroi Gagul. "Onnettomuus kohtaa jokaista, joka astuu

kuolleitten asuntoon!" sähisi hän. "Tule, Inkubu!" huusi hän, "tule,

sinä suuri sotija, ja katsele miestä, jonka surmasit."

Näin sanoen iski ämmä kyntensä Curtisin takkiin ja veti hänet

kivipöydän luo. Me toiset seurasimme jälessä.

Ja kenen näimmekään? Twalan!

Niin, siinä istui Twala keskellä pöytää. Pää, jonka Curtis oli

häneltä katkaissut, oli hänen polviensa välissä. Huh, se oli

kauhistuttava näky! Ja vielä kammottavammalta näytti kaatuneen

kuninkaan ruumis, siksi että se ylhäältä alas asti oli ohuen

lasimaisen kalvon peitossa. Emme ensin ymmärtäneet mitä se oli, mutta

viimein huomasimme, että katosta lakkaamatta tippui ruumiin päälle,

siten Twala vähitellen muuttui -- tippukiveksi!

Samalla lailla olivat muodostuneet toisetkin olennot, jotka istuivat

kiviraheilla ympäri pöytää. Nekin olivat -- tai oikeammin sanoen:

olivat olleet ihmisiä; nyt ne olivat kivettymiä. Siten olivat

kukualaiset ikiajoista asti tehneet kuninkaansa kuolemattomiksi.

Laskin, että kaikkiaan kaksikymmentäseitsemän ruumista istui tämän

pöydän ympärillä, missä kuolemalla oli kunniasija; toisin sanoen,

meidän edessämme olivat kuninkaat, jotka 4-500 vuoden kuluessa olivat

kukualaisia hallinneet.

Mitä luurankoon tulee, oli se nähtävästi peräsin hämärästä

muinaisuudesta. Se oli hakattu yhdestä ainoasta suuresta tippukivestä

ja oli oikea mestariteos. God, joka tuntee ihmisen sisäisen

ruumiinrakennuksen, sanoi, että mikäli hän tiesi, oli luuranko

luonnontieteellisessä suhteessa täydellinen; jokainen nikamakin oli

juuri siinä, missä sen olla piti.

Mitä varten luuranko oli tehty, en todellakaan saata sanoa. Kenties

se oli asetettu sinne pelotukseksi rosvoille ja varkaille, jotka

himosivat kuningas Salomon aarteita.

Oli miten oli: siinä se istui -- valkoinen kuolema valkoisten

vainajien keskellä.

Kuningas Salomon kaivokset · 第 30 / 34 题