God on kuolemankielissä.
Kun kaksintaistelu täten oli onnellisesti päättynyt, kannettiin Henry
Curtis ja God Twalan majaan ja minä seurasin heitä.
Molemmat ystäväni olivat kovin heikot verenvuodosta ja monista
kauheista iskuista, jotka he olivat saaneet taistelussa, ja itsekin
olin perin kurjassa tilassa. Olen tosin jotenkin sitkeätä miestä
mielestäni ja kestän kuta kuinkin paljon lamaan menemättä -- se kai
johtuu siitä, että metsästäjänä olen käynyt kovan ja hyvän koulun, ja
siitä ettei ruumistani liiat lihat rasita -- mutta sinä iltana otti
sentään kovalle. Olin kauhean uuvuksissa, ja kuten aina, kun olen
väsyksissä, alkoi vanhaa haavaani, jonka kerran sain jalopeuralta,
pakottaa. Huh, kuinka se saattoi minua vaivata! Entäs pääni! Sitäkin
kivisti kauheasti aamullisesta iskusta, joka oli vienyt minut
tainnoksiin.
Lyhyesti sanoen: varsin surkea oli se kolmimiehistö joka sinä yönä
makasi Twalan majassa. Mutta saimme kiittää onneamme siitä, että
ylipäänsä ollenkaan olimme hengissä, ja kummallistahan se olikin.
Fulata -- tuo nuori tyttö, jonka hengen olimme pelastaneet
-- oli tarjoutunut palvelukseemme eikä tietänyt miten kyllin
osoittaa kiitollisuuttaan. Hänen avullaan meidän onnistui päästä
rautapaidoistamme. Ja miltä näytimmekään, kun olimme saaneet ne
yltämme! Olimme niin runnellut, että tuskin saatoimme sormellamme
koskettaa ainoatakaan eheää paikkaa ruumiissamme. Varsinkin olivat
God ja Curtis kurjassa tilassa.
Mutta Fulata tiesi keinon. Hän toi muutamia murennettuja viheriäisiä
lehtiä, jotka tuoksuivat väkevälle. Ne hän asetti kipeille paikoille,
ja ne auttoivat erinomaisesti. Entäs haavat ja naarmut! Minä olin
niistä päässyt jotenkin vähällä, mutta Godin "kauniin valkoisen
säären" oli keihäänpistos lävistänyt pohkeen kohdalta, ja Curtis oli
saanut kauhean syvän vaon poskeensa Twalan sotakirveestä.
Kuten ennen olen maininnut, oli Godissa vähän lääkärin vikaa, ja nyt
hänellä oli yllin kyllin työtä. Hän sai neuloa yhteen sekä Curtisin
että omat haavansa ja hieroa niihin parantavaa voidetta, jota hänellä
oli lippaassaan.
Heti kun tämä työ oli suoritettu, toi Fulata meille maljallisen
voimakasta lihalientä, jonka hän oli keittänyt. Ja sekös maistui!
Ahmimme liemen yks kaks ja heittäysimme sitten pehmeille
nahkapeitteille, joita oli levitetty pitkin kuninkaanmajan lattiaa.
Siinä nukkui siis Twalan omalla vuoteella mies, joka oli surmannut
Twalan. Niin kummallisesti saattaa käydä maailmassa.
Ei ollut helppo heti saada unta, sillä meitä ympäröivistä majoista
ja joka paikasta kaupungista kaikui äänekkäitä valitushuutoja;
kukualaiset naiset valittivat puolisojensa, poikainsa tai veljiensä
surmaa. Sitä oli vaikea kuulla. Viimein noin sydänyön aikana -- kävi
hiljaisemmaksi. Vain silloin tällöin kuulimme vihlaisevan ulinan,
joka tuli majastamme, aivan läheisyydestämme.
Se oli Gagul, joka itki Twalan ruumiin ääressä.
Vähitellen sulkeutuivat viimein väsyneet silmäluomeni, mutta kerran
toisensa perään heräsin hätkähtäen -- näin unta, että taistelu taasen
oli käymässä, että uudelleen taistelin uljaiden "valkoisten" keskellä.
Päivän koittaessa kuulin, että molemmat toverini olivat nukkuneet
yhtä huonosti kuin minä. Curtis oli kuitenkin jotenkin reipas, vaikka
hänen ruhjottua poskeansa kivistikin kovin; mutta Godin laita oli
hyvin huonosti, hänellä oli kuumetta, ja hän houraili ja -- mikä oli
pahinta, hän sylki verta, hän oli nähtävästi saanut jonkun sisällisen
vamman.
Kahdeksan ajoissa tuli Infadus meitä tervehtimään. Ihme kyllä, ei
tämä sitkeä, vanha soturi näyttänyt olevan millänsäkään edellisten
päiväin lukuisista vaivoista. Ja kuitenkaan hän ei ollut koko
edellisenä yönä silmäänsä ummistanut. Hän puristi sydämellisesti
käsiämme, mutta näin selvästi, että hänen käytöksensä Curtisia
kohtaan oli aivan toisenlainen kuin meitä muita kohtaan. Näytti
siltä, kuin hän olisi ajatellut: "Niin, te molemmat olette vain
ihmisiä, mutta Inkubu on vähintään puolijumala!"
Sittemmin sain tietää, että se oli kaikkien kukualaisten yksimielinen
käsitys uljaasta ystävästämme. Ei kukaan kuolevainen voi taistella,
niinkuin hän oli taistellut, arvelivat soturit, jotka olivat nähneet
hänen sotivan. Ja vielä vähemmän saattoi kukaan ihminen päälle
päätteeksi kaataa Twalan, maan väkevimmän miehen.
Inkubun ja Twalan välinen kaksintaistelu ja isku, joka katkaisi
hirviön pään, ei ikipäivinä haihdu kukualaisten mielestä. Jo
taistelun jälkeisenä päivänä oli Curtisin väkevyys tullut
sananparreksi heidän joukossaan, ja kun he oikein tahtoivat ylistää
jotain voimannäytettä, kutsuivat he sitä 'Inkubu-iskuksi'.
Aamupäivällä suvaitsi Ignosi -- kuningas Ignosi, aioin sanoa --
käydä luonamme. Kun näin hänen henkivartiainsa saattamana lähestyvän
majaamme, muistui ehdottomasti mieleeni päivä, jolloin hän ensi
kerran astui talooni. Siitähän oli kulunut vain muutama kuukausi,
kun pitkä, "kookas zululainen" Durbanissa kolkutti ovelleni ja pyysi
minua ja tovereitani ottamaan hänet palvelukseemme. Ja nyt hän oli
suuren ja rikkaan maan kuningas!
"Terve sinulle, kuningas!" sanoin nousten seisomaan.
"Niin, Makumazahn, nyt olen siis tullut kuninkaaksi -- teidän
avullanne." Sitten hän kertoi minulle, että kaikki kävi mainiosti;
pian hän aikoi panna toimeen suuren juhlan, ja siinä hän tahtoi
näyttäytyä koko kansallensa.
Entä Gagul! Miten aikoi Ignosi menetellä hänen suhteensa?
"Hän on maan pahahenki", sanoi Ignosi, "hän ja kaikki muut noita-akat
joutuvat kuoleman omiksi."
"Niin, mutta toiselta puolen tietää hän asioita, joita ei kukaan muu
tunne", arvelin minä.
"Tarkoitat, että hän tuntee 'noiden kolmen mykän' salaisuuden,
tuolla, kuningasten lepokammioilla...!"
"Niin, ja sitäpaitsi hän tietää, missä _timantit_ ovat. Elä unhoita
lupaustasi, Ignosi! Salli Gagulin näyttää meille tie kuningas Salomon
kaivoksille, ennenkuin hänet surmaat!"
"Minä en koskaan luovu sanastani, Makumazahn!" sanoi entinen
palvelijani ja puristi kättäni.
Godin terveys oli tuiki huonolla kannalla. Hän houraili kovasti, ja
haavakuume poltti kuin tuli hänen suonissaan. Neljä-viisi päivää
hänen henkensä väikkyi elämän ja kuoleman välillä, eikä kukaan
meistä luullut hänen toipuvan. Mutta Fulata taisteli sitkeästi
hänen henkensä puolesta. Nuori kaunis kukualaistyttö hoiti Godia
liikuttavalla huolenpidolla. Päiväkaudet hän istui hänen vuoteensa
ääressä, ojensi hänelle virvoittavaa juomaa, pyyhki hänen kuumeista
otsaansa ja huiskutti nenäkkäät kärpäset pois hänen poskiltaan.
Ensimäisinä öinä tahdoimme Curtis ja minä valvoa hänen kanssaan,
mutta hän osoitti selvään, että olimme vain hänen tiellään ja me
uskoimme sairaan hänen huostaansa -- me olimme nähtävästi liian
kömpelöt sairaanhoitajiksi kelvataksemme.
Hän yksin toivoi, kun kaikki muut odottivat loppua. "Hän ei kuole",
sanoi hän uudelleen ja yhä uudelleen. "Hän ei _saa_ kuolla."
Viidentenä päivänä senjälkeen kuin God oli sairastunut, menin illalla
myöhään tavallisuuden mukaan katsomaan, miten hän jaksoi, ennenkuin
menin levolle.
Hiljaa ja varovasti hiivin majaan. Lamppu valaisi himmeästi Godia,
hän makasi hiljaa kuin hiiri eikä heittelehtinyt edestakaisin
vuoteellaan, kuten hän oli tehnyt edellisinä vuorokausina.
Minä säikähdin, nyt on kaikki lopussa, ajattelin. Ja rinnastani
kohosi nyyhkytyksen tapainen huokaus.
"Sss! Sss!" kuiskasi Fulata, joka istui pimeässä nurkassa Godin
vuoteen takana.
Minä astuin varpaillani vuoteelle ja näin nyt, ettei hän ollut
kuollut. Hän nukkui rauhallisesti ja tervettä unta pitäen lujasti
kiinni Fulatan hennosta kädestä laihoilla, valkoisilla sormillaan.
Sairaus oli toisin sanoen saanut uuden edullisen käänteen.
Kahdeksantoista tuntia God näin yhteen menoon nukkui ja koko ajan --
kolme neljäsosaa vuorokautta -- istui nuori tyttö hänen vieressään.
Hän ei liikahtanut paikaltaan, ei edes uskaltanut vetää kättään pois:
olisihan hän voinut siitä herätä! Kuvailkaa, mitä kärsi tyttörukka,
väsynyt ja nälkäinen kun oli! Kun God viimein heräsi, oli hän niin
kankea ja uupunut, että hänet täytyi kantamalla viedä pois.
Niin pian kuin kuume oli ajettu ovesta ulos, kävi Godin paraneminen
loistavasti. Kun hän oli tullut aivan terveeksi, kertoi Henry Curtis
hänelle, kuinka paljosta hänen oli kiittäminen Fulataa. Silloin
nousivat Godille liikutuksen kyyneleet silmiin. Hän nousi heti ylös
ja pyysi minua tulemaan kanssaan; hän tahtoi mennä kiittämään Fulataa
-- minun tuli olla tulkkina.
"Sanokaa hänelle!" lausui God, "etten koskaan unohda, että hän on
antanut minulle elämäni takaisin!"
Minä käänsin hänen sanansa, näyttipä siltä kuin olisi nuori
kukualainen kaunotar punastunut tummasta ihostaan huolimatta.
"Valtiaani", hän sanoi hämillään ja silmät nöyrästi maahan luotuina,
"unohda se vain. Sinähän pelastit minun henkeni, olen siis vaan
maksanut velkani."
Niin, sellaista on naisväki! Siinä hän nyt seisoi juttelemassa
Godille, ja Curtis ja minä olimme vain pelkkää ilmaa. Ikäänkuin
emme mekin olisi olleet mukana pelastamassa häntä Twalan kynsistä!
Vaimovainajani oli juuri samanlainen... Muuten tuottivat God ja
Fulata minulle hiukan päänvaivaa. Tiesin, että merimiehillä oli
erityinen taipumus rakastumiseen ja Godilla vielä enemmän kuin muilla.
Kahta seikkaa maan päällä on minun tietääkseni mahdoton ehkäistä: ei
voi estää zululaista tappelemasta eikä merimiestä rakastumasta joka
kerran, kun hameväkeä on lähiseutuvilla.
Muutamia päiviä sen jälkeen kuin God oli parantunut, kokoontui
lähettiläitä eri haaroilta kukualaisten maasta pääkaupunkiin
kunnioittamaan Ignosia kuninkaana. Samalla vietettiin komea juhla.
Ensin pidettiin suuri yleinen sotaväen tarkastus. Tällöin saimme taas
nähdä jäännökset "valkoisten" uljaasta joukosta; joka miehen täytyi
astua esiin kuninkaan eteen, joka koko sotajoukon edessä kiitti
heitä heidän uljuudestaan ja korotti heidät kaikki uuden "valkoisen"
osaston päälliköiksi, joka nyt perustettiin; sen lisäksi he saivat
karjaa ja majoja ja maata palkaksi urhoollisuudestaan.
Mitä meihin -- Curtisiin ja Godiin ja minuun tulee, oli kuningas
antanut julistaa kansalle, että meitä kaikkialla oli kohdeltava ja
vastaanotettava hänen vertaisinaan, niin kauan kuin suvaitsimme
oleskella kukualaisten keskuudessa. Sen lisäksi annettiin meille
kunnianimi: "elämän ja kuoleman valtiaat."
Sen lisäksi toisti Ignosi juhlassa kansallensa Curtisille antamansa
lupauksen; hän vannoi juhlallisesti, ettei täst'edes ketään
surmattaisi ilman lain tuomiota, ja että noidan-ajot lopetettaisiin.
Juhlallisuuksien päätyttyä käännyin minä Ignosin puoleen lausuen,
että pian halusimme lähteä kuningas Salomonin kaivoksiin. Muistutimme
häntä hänen lupauksistansa ja kysyimme, oliko hän saanut tietää
mitään kaivoksista.
Kuningas antoi meille seuraavan vastauksen.
"Olen saanut tietää, että kaivoksien luona istuu kolme olentoa,
joille on annettu nimi 'mykät'; niille aikoi Twala uhrata Fulatan.
Syvällä vuoren sisällä on rotko, johon kukualaisten kuninkaat
saatetaan lepoon; siellä näette Twalan ruumiin muinaisaikojen
kuninkaitten rinnalla. Sitten on siellä kaivos, _äärettömän syvä_,
jonka valkoiset miehet kaivoivat; ehkä he kuten tekin hakivat
välkkyviä kiviä... Ja siellä kuoleman asunnossa on huone, salainen
kammio, josta ei kukaan muu tiedä kuin Gagul ja Twala. Tarina kertoo,
että kerran monta vuotta sitten valkoinen mies tuli vuorten yli
tänne, eräs nainen johdatti hänet salaiseen kammioon, ja siellä
hänen silmänsä näkivät kalliita aarteita, joiden vertaista ei kukaan
ihminen ole nähnyt. Mutta hän ei niitä saanut -- nainen petti hänet,
ja kuningas ajoi hänet maasta pois vuorille. Sittemmin ei kukaan ole
astunut jalkaansa salaiseen kammioon."
"Tarina puhuu totta, Ignosi", sanoin minä. "Vuorenluolassa Sheban
povella näimme, kuten muistat, valkoisen miehen."
"Niin -- ja minä tahdon, että teidän pitää saada aarre. Te saatte
niin monta jalokiveä, kuin jaksatte kantaa... Sillä luultavasti
tahdotte lähteä pois täältä?" lisäsi hän katsellen meitä.
Minä nyökkäsin. "Mutta voimmeko löytää kammion?" kysyin sitten.
"Gagul voi näyttää teille..."
"Mutta _tahtooko_ hän?"
"Hänen _täytyy_. Muuten hänen pitää kuoleman!" Ignosi kääntyi ja
viittasi erään palvelijoistaan luokseen ja käski hänen tuomaan
Gagulin.
Vähän ajan perästä tuli kaksi soturia laahaten Gagulia välissään; hän
ponnisti vastaan kaikin voimin, mutta turhaan.
"Päästäkää hänet!" huusi Ignosi.
Soturit jättivät hänet, ja hän kellahti kumoon kuin mytty, kuin
eloton kääry, hänen silmänsä vain elivät, ne kiiluivat kiukkuisina
kuin käärmeen silmät.
"Mitä minusta tahdotte?" vinkui hän. "Mitä tahdot, Ignosi?
Varokaa minuun koskemasta -- niinä hävitän teidät kaikki rutolla.
Noitakeinoni..."
"Noitakeinosi eivät auttaneet Twalaa, vanha velho", vastasi Ignosi
ääneen nauraen. "Sinun pitää näyttää meille tie kammioon, missä
välkkyvät kivet ovat."
Gagul nauroi -- se kaikui käärmeen sähinältä: "Hi hii! Minä yksin
tunnen tien! Minä yksin! Ja minä en sitä ilmoita! Valkoisten
paholaisten ei pidä saaman mitään -- ei mitään!"
"Silloin täytyy minun pakottaa sinut sanomaan, mitä tiedät", lausui
Ignosi tuimalla äänellä. "Ellet sinä ilmaise meille kaikkea, olet
kuoleman oma."
"Kuoleman!" huusi ilkeä noita. "Kuoleman!" toisti hän ja päästi
kauhun ja raivon ulinan. "Luuletteko te, että voitte minut tappaa?
Tiedättekö, kuka olen? Kuinka vanhaksi luulette minua? Minä tunsin
isänne ja isäinne isät. Minä olen ollut täällä aina ja tulen aina
olemaan. Kuolla! Minä en kuole. Ei kukaan uskalla minuun kajota."
"Kyllä", vastasi Ignosi, "_minä_ uskallan! Ja miksi tahtoisitkaan
elää? Kuoleman pitäisi olla sinulle tervetullut, Gagul."
"Houkkio!" kirkui noita. "Houkkio, joka luulet, että elämä ilahuttaa
vain nuorten sydämiä. Ei, nuoret, he voivat tuntea, he voivat
rakastaa ja kärsiä, he voivat kärsiä tuskaa... Mutta _vanhat_
hymyilevät, kun onnettomuus kohtaa toisia, he iloitsevat, kun pahuus
voittaa. He rakastavat vain yhtä: elämää. Ja mitä on elämä? Aurinko
ja ilma. Lämmin, kirkas aurinko ja raitis, puhdas ilma. Mutta
kylmyyttä uh! -- kylmyyttä ja pimeyttä, niitä vanhat pelkäävät. Huh
niin, kylmyyttä ja pimeyttä -- --"
"Lopeta ilkeä puheesi! Vastaa minulle!" Ignosi tarttui keihääseensä
heiluttaen sitä uhkaavasti ilmassa. "Tahdotko näyttää minulle paikan,
minne aarre on kätketty -- taikka -- --"
Gagul ryömi Ignosin jalkain juureen ja vikisi yhä: "Minä en tee sitä!
En tee sitä!" Hitaasti laski kuningas keihäänsä alaspäin, kunnes sen
kirkas terä viimein kosketti noidan rintaa.
Rajusti kirkaisten tämä ponnahti ylös ja vaipui heti taas maahan,
kieriskellen edes takaisin.
Ja nyt oli toinen ääni kellossa. "Kyllä, kyllä, minä näytän -- minä
näytän kyllä, missä kirkkaat kivet ovat. Kunhan vaan saan elää --
lämpimässä auringossa ja imeä ravintoa -- --"
"Arvasin kyllä että viimein suostuisit, vanha velho!" hymähti
Ignosi. "Kuule nyt: huomenna tulee sinun lähteä sinne Infaduksen
ja valkoisten veljieni seurassa. Mutta varo ettet heitä petä, sen
sinulle sanon!"
Gagul lupasi pyhästi, ettei hän meitä pettäisi. "Minä pysyn aina
sanassani", lausui hän ja nauroi, niin että selkäämme karmi. "Kerran
ennen oli täällä valkoinen mies, joka vietiin aarteen luo; silläkin
kertaa näytti nainen tien -- tien onnettomuuteen. Hänenkin nimensä
oli Gagul", nauroi vanha ämmä. "Kuka tietää -- ehkä se olin minä --
Hi hii!"
"Valehtelet!" sanoin minä. "Se tapahtui jo kymmenen miespolvea
sitten."
"Ehkä -- ehkä. Sitä unohtaa niin pian, kun tulee vanhaksi. Kenties
se oli äidinäitini, joka siitä minulle kertoi. Mutta Gagul oli hänen
nimensä... Kun tulette aarreaittaan, niin saatte nähdä: lattialla
löydätte nahkapussin täynnä kiiltäviä kiviä. Valkoinen mies täytti
pussin, mutta hän ei saanut sitä mukaansa. Kirous kohtasi häntä!
Vielä saamme nähdä heidätkin, jotka kaatuivat taistelussa. Heidän
silmänsä ovat poissa... Hi hii! Ha haa!"